En tiedä eksyykö tänne enää kukaan, kun tämä ei oikein enää ole lapsettomuusblogi eikä tätä odotusblogiksikaan voi sanoa. Kirjoittelenpa kuitenkin lämpimikseni.
Viime viikkoina palaset ovat loksahtaneet joltain osin paikoilleen. Olen pystynyt olemaan onnellinen. Olen onnellinen päivittäin ja saatan sitä miehellekin hokea. Samoin kuin sitä, että "meille tulee vauva!"
Rakenneultrasta on pari viikkoa. Jännitin sitä kovasti. Kun miestä ei näkynyt ja minua jo tultiin huhuilemaan (olin etuajasta, samoin ultraaja) odotustilasta, kihahti kyyneleet silmiin. En uskalla mennä yksin. Onneksi sain odottaa siihen asti kun oikeasti aika oli ja mieskin ehti mukaan. Vähän piti vielä jännitystä vetistellä ennen ultraamisen aloittamista. Siellä se oli. Ojenteli jalkojaan jossa näkyi pienen pienet varpaat. Nt-ultrassa koko oli päivää edellä laskettua, nyt koko kahta päivää edellä, joten mitä ilmeisemmin tapaus osaa huolehtia omasta kasvustaan ja tekee sitä tarkasti. Kaikki mitä siinä oli nähtävissä oli kuten pitääkin.
Edelleen tuntuu hieman hassulta yhdistää ruudulla näkyvä, jo selvästi ihmismäinen hahmo siihen otukseen, joka tuolla kohdussa etenkin aamuisin ja iltaisin myllertää.
Sukupuolta emme halua tietää etukäteen. Sillä ei ole merkitystä. Voi olla, että jossain toisessa tilanteessa se auttaisi asennoitumaan siihen millaista on luvassa ja mitä hankkia, mutta en muutenkaan ole aikeissa hankkia mitään tyttö/poikavärejä, vaan kaikkea sekaisin. Toiseksi olen saanut viimeiset kuukaudet asennoitua paljon tärkeämpää asiaan: sittenkin meille tulee lapsi! Meistä tulee sittenkin jonkun vanhempia ja joku pieni ihmisotus täyttää meidän elämän. Näin ensimmäisen vauvauneni jossa imetin ja se vauva oli tyttö. Sama fiilis tuli neitimäisistä liikkeistä ultrassa.
Tämä on vähän hassu vaihe. Toisaalta olen niin innoissani asiasta ja toisaalta tähän alkaa jo tottua, eikä enää tarvi hämmästellä potkutteluja työpäivän aikana.
Olen tehnyt varoivaisesti hankintoja ja siirtynyt vihdoin lukemaan myös raskausaikaan liittyviä asioita, lapsettomuuden sijaan. Aikomus on, etten jätä kaikkea syksylle, jos olo sitten onkin nykyistä vaivaisempi tai muuten väsyneempi. Ja niiden hankintojen tekeminen on sitten ihanaa. Vaikka käytettynä lähes kaikki hankitaankin. Mutta silti. Onhan se yksi asia, jota ajattelin etten ehkä koskaan saa tehdä.
En osaa vielä ajatellakaan mitä vauva-arki tuo tullessaan. En osaa vielä huolehtia synnytyksestä, imetyksestä tai siitä miten pärjään kotona yksin pienen kanssa. Vaikka kolmen kuukauden kuluttua olen jo äitiyslomalla. Onko muuten vähän hölmö tuo -loma pääte tuossa yhteydessä? On se toki lomaa työstä, mutta kyllähän se on tilapäisesti ihan arkea.
21+6
