Suunnittelukäynnillä

Näin suunnittelukäynnistä etukäteen unen, jossa meille ei kerrottu hoidosta mitään, minua ei ultrattu ja olimme yhtä kysymysmerkkiä sen jälkeen kun lääkäri oli työntänyt meidät ovesta ulos.

Todellisuudessa käynti oli ihan muuta. Tunnin aikana meille esiteltiin hoidon eteneminen päivä päivältä, kirjoitimme hoitosuostumuspaperit, tulin ultratuksi ja sain ohjeet mitä lääkkeitä hakea ja kuinka paljon. Kuulimme hoitoon sisältyvät riskit (ennenaikaisuus + 4 %, alhaisempi syntymäpaino x %, kromosomipoikkeavuuksien esiintyminen, lapsen epämuodostumat +1 %, kohdun ulkopuolisen raskauden ja keskenmenon riski, hyperstimulaatio), ja sen, että jonkun täysikäisen tulee hakea minut punktion jälkeen kotiin, eikä esimerkiksi asuntokauppoja kannata tehdä punktiopäivänä (tä?).

Lisäksi saimme tietoa onnistumisprosenteista tuoresiirrosta ja pakastetun alkion siirrossa, tällä tavalla alkunsa saaneiden lasten kehityksestä ja koulutumenestyksestä sekä katselimme hinnastoa.

Ultrassa oikealla puolella oli n. 15-20 pienen pientä rakkulaa. Vasemmalla puolella näkyi keltarauhanen ja rakkuloita suurin piirtein saman verran kuin oikealla. Sen perusteella Puregonia määrättiin alkuun 125. Pistelyt aloitan kp 2 eli näillä näkymin (nyt kp 22) ensi viikon perjantain-sunnuntain aikana.

Kaiken kaikkiaan olo on toistaiseksi tyyni. Ehkei sentään luottavainen..Paremminkin realistinen.

Lääkäri oli eri kuin meitä yleensä hoitanut (koska oma oli lomalla)  ja ehkä hänen asiallisuus ja rauhallisuus sopikin minun kemioihin paremmin kuin omamme iloisuus ja empaattisuus. (Kyllä! Tykkään umpisuomalaisesta asiallisuuslinjasta, höystettynä ripauksella huonoa huumoria)

Tämä lääkäri ei pitänyt unettomuutta esteenä tai syynä lykätä hoitojen aloittamista. Totesi, jos/kun raskaus alkaa, tulee piste unettomuudellekin. Eilisestä tepariakäynnistä en muuten tullut hullua hurskaammaksi. Suositukseksi sain mindfulnessia, koska kuulosti siltä, että en saa ajatuksia rentoutumaan/katki tms. Yöllä valvoessani olinkin melkein ilmoittautumassa viikonloppukurssille. Matkalla klinikalle puhuin kurssista miehelle, joka ajatteli asian rahan kautta ja piti 300 euron kurssia älyttömänä. Siltä se itsestäkin päiväsaikaan tuntuu. Yöllä sen sijaan kaikki oljenkorret tuntuu tarpeellisilta katsoa.

Ovulaatiolätinää...

Ovuloinkohan enää ollenkaan? Ei kai testi näyttäisi kahta viivaa, jollei LH:ta erittyisi? Sellaisia kipristäviä kipuja ei ole ollut, eikä muitakaan oireita mitä inssikierroissa oli, ja pari vuotta sitten vielä normikierroissakin (finnit, kiukku, turvotus).

Hyödynsimme oletetut hedelmälliset päivät, vaikkei seksi todellakaan silloin mitään herkkua ole. Ei huvita, hermot kireällä! Eikä se huvita enää muulloinkaan.

Ensi viikolla menen työterveyteen puhumaan tästä kroonisesta unettomuudesta, kognitiivista terapiaa. Toiveet unen korjaantumiseksi eivät ole korkealla. Olen alannut uskoa, että tämä on vain jokin vaihe elämässä ja tilanne ehkä korjaantuu vahingossa, kun jokin muuttuu. Tai sitten. Yhtenä potentiaalisena elämän muuttajanahan olen pitänyt raskautta.

Matkalla

Tykkään olla matkalla, menosssa jonnekin. Retkeillä, istua autossa, junassa, pyöräillä jne. Ja nautin, kun saan suunnitella tulevia seikkailuja ja odottaa niitä. Mutta tämä matka on erilainen. En tykkää. Kunpa olisi edes jokin tienviitta missä kerrottaisiin miten pitkä jäljellä oleva taival on!

En halua lopettaa kesken, koska määränpää on jotain mitä ilman en halua olla. Jatkan matkaa kuin jossain kauhujen talossa. Hiivin äärikauhuissani. Pelkään mitä seuraavan oven takaa löytyy, mutten voi olla avaamatta, koska se voi olla juuri se mistä pääsee pihalle. Samalla epäilen ettei sellaista ovea ei olekaan.

Olen stressannut tulevaa, valvonut öisin, kärsinyt närästyksestä ja harrastanut liian kuormittavaa liikuntaa. Eilen (kp 14) sain ovistestiin kaksi viivaa. Ovuloin  tyypilliseen tapaan kp 16.

Viikko suunnitelukäyntiin.

Viimeinen "välikierto"

Varasin ajan ivf:n suunnitteluun (kuulostaa niin va-ka-val-ta) ja saimme ajan kuun loppuun, kierron loppupuolelle. Tosiaan yhdet menkatkin tässä ehti vierähtää, mutta ei siitä sen suurempia draaman kaaria kerrottavana: odotin muuta, vaikka tiesin näin käyvän. Viimeistä välikiertoa siis viedään, kp 7 menossa. Välikierrostakin on tullut käsite tämän projektin myötä.

Tiedostan, että ivf:ään pitäisi suhtautua kylmän rauhallisesti ja sellainen aatos alitajunnassa, että ensimmäinen kerta saattaa olla vielä hakemista. JA, että tuloksena voi olla myös sellaista tietoa mitä ei ikinä haluaisi tietää. En osaa vielä kuvitella miten suu sitten pannaan, jos meidän sukusolut eivät kerta kaikkiaan suostu yhteistyöhön, jos ne hylkivät toisiaan tai jos jakautumisessa on ongelma. Enkä sitä, millä ajalla asiat etenevät toukokuun jälkeen, jos plussaa ei nyt tule. Jatkuuko tarina vasta syksyllä.

Olen ollut loistofiiliksissä muutoin. Suorastaa riehakas hetkittäin. Nukkuminen kangertelee, kuten aina ennenkin, mutta onneksi edessä on 3 lyhyempää viikkoa (4 pvää, 4 pvää, 3 pvää) ennen tositoimien alkua.

Uni

Näin ensimmäisen unen, jossa minulla oli vauva. Poikavauva, jota ihan imetin. Hui! Minä! Vaihdoin ihan rintaakin välillä. Ennen imetyksen aloittamista hetken emmin, että niinköhän mahtaa minusta jotain maitoa tulla. Ajatus joka näin hereillä olessa tuntuu aika vieraalta.

Muutoin unen ydintarina oli se, että meillä oli lapsi, mutta se oli jossain laatikossa tai penkin alla ja me miehen kanssa huitelimme ties missä retkellä, soudimme jossain ihme hetteikössä. Vasta unen lopussa muistin vauvan ja kauhistuin, että se on ollut monta tuntia yksin ja minäkin ole nukkunut öisin 8 tunnin unia putkeen enkä ole ollenkaan herännyt syöttämään. Eli olimme jättäneet lapsen yksin ja ruuatta. Joka tapauksessa näin itseni äitinä (vaikkakin heitteille jättäjä sellaisena) ja sitä ei ole koskaan ennen tapahtunut.

Mekosta ajatus varmaan sikisi. Ja ehkä eilisellä lapsettomuusblogien lukumaratonillakin oli osansa. Mitään järjellistä syytähän minulle ei ole kuvitella raskautta.

Mekko & kirja

Harahduin eilen UFFille miehen kanssa. Kerrankin tuntui, että osuin oikeaan aikaan. Ts. varmaan hiljattain oli tullut uusia vaatteita, sen verran paljon oli hyvännäköistä ja räväkkää vermettä rekeissä. Sulkemiskuulutuksen saatteleman poistuin liikkeestä mukanani kaunis, mustavalkoinen, yläosastaan täydellisesti istuva kukkamekko. Se mekko on ensimmäinen ihan oikea äitiysvaate. Pakko voida käyttää tätä kesällä!

Toinen kuvitteellinen merkki haikarasta sattui miehelle. Kaatoi kaakaota kirjastosta lainatulle Jari Sinkkosen Ensi kertaa isäksi -kirjalle. Päätyi ostamaan kirjastolle uuden kirjan tilalle ja nyt meillä on omana tuo kaakaon tahrima versio. Muita kuin kuvitteellisia merkkejä ei sitten olekaan kerrottavana.

Marraskuusta (1. inseminaatiosta) on jo 4 kuukautta! Aika menee luvattoman nopeasti.