Se tunne, ettei ole yhtään, eikä ikinä raskaana

Kp 28. Huomenna tai ylihuomenna koittaa tuo mielialaa koetteleva kp 1. Olen pelkkää lapsettomuutta. Joskus saatan huomata yllätykseksi, että tässähän on oltu (voivittu) ihan 2 tuntia ajattelematta munasoluja, alavatsaa, lapsettomuutta, antioksidantteja, sitä mitä joku ajattelee, joko ystävä x saa lapsen jne.

Erityisesti tänään raivostuttaa inssit. Se kiukuttaa, etten kolmannen kohdalla sanonut etten todellakaan halua enää yhtään inssiä. Ärsytystä  ei lievennä se, että lueskelin ettei Puregonilla ei ole tapana parantaa munasolujen laatuu, ennemminkin määrää laadun kustannuksella. Miksi sitäkin sitten piti 3 kertaa kokeilla inssissä ja vielä jatkaa samalla ivf:nkin.

Note to self: jos seuraavassa hoidossa määrätään Puregon, kysy perustelut.

Sitten vielä perjantain ja alkavan uuden kierron kunniaksi muistin taas oksidatiivisen stressin ja lueskelin vähän tutkimuksia sen vaikutuksesta munasolujen laatuun. Joopa joo. Menenpä ukon pakuripussille ja vien töihin ip teetä varten. Näissä merkeissä petailen riemukkaan viikonlopun.

Se tunne, että on raskaana

Se on täällä taas. Nyt siis aiemmasta poiketen oireiden kuulostelujen lisäksi tiedän tärpänneen. Tai no. En nyt sentään tiedä, vain aistin, toivon ja kuvittelen erittäin voimakkaasti. Taidan olla parantola-kamaa...

Harmittaa, etten ole laittanut aiemmissa kierroissa mitään ylös. En muista alkoi se viimeksikin kipuilu muutama päivä ennen menkkoja.

Maassa

Jumitan ajatuksissani samoissa ympyröissä. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Yritän ajatella, että seuraavaan hoitoon on muutama kuukausi ja voisin nyt nämä edeltävät kuukaudet nauttia siitä mitä on.

Mutta se ei toimi. Ajattelen lapsettomuutta koko ajan. Tilanne menee koko ajan pahemmaksi. Valveillaoloajastani taidan jo 80 %:sti ajatella tätä. Yhteys lapsettomuuteen syntyy mistä tahansa. Näen jotain, esimerkiksi mummon kaupassa. Ajattelen, että tuokin on varmaan saanut lapsen. Näen työmatkalla yläaste- ja lukioikäisiä tyttöjä ja ajattelen, tuo voisi saada lapsen, tuolla voi olla munasolut kunnossa. Kuuntelen naapuria, kun hän kertoo, että kävi tutustumassa lapsen kouluun ja näki siellä monia tuttuja vanhempia, joiden lapsi on samassa koulussa. Taas ajattelen synkkänä: minä en ikinä. Tajuan, että Jouluun ei ole enää pitkä ja siitä tulee ihan yhtä tyhjä kuin kolmesta edellisestä. Pesen pyykkiä ja mietin, että jos saisimme lapsen, saisin pestä sitä paljon useammin. Mutten saa. Naapuriin rakennetaan päiväkoti. Ajattelen: meillä ei ole koskaan mitään vietävää sinne. Juoksen lenkin, liian pitkän ja liian kovaa, mietin nytkö ne hormonit vinksahti päin persettä.

Mieliala sahaa ylös-alas. Ei se enää ihan ylös asti nouse, siihen keskivälin yläpuolelle ehkä hieman. Välillä kuulostelen alavatsan tuntemuksia, eikä tunnu miltään. En usko, että olen raskaana. Järkeilen miten voisinkaan yhtäkkiä olla? Välillä taas olen tuntevinani jotain ja toivo herää. Yritän toppuutella, etten lankeaisi huijaamaan itseäni. Tietenkin lankean. Kunnes taas vaivun synkkyyteen. Pitäisi varmaan puhua jollekin. Ottaa lainaa, että pääsisi puhumaan. Ahdistaa.

Pelkään etten jaksa. Enkä oikeastaan haluaisi jaksaa. Romahtaessa voisin lopullisesti päästää irti. Mies...Ei siitä apua ole. Keskustelu menee siihen, että ei saa olla negatiivinen, eikä hokea "ei koskaan, ei ikinä". Se ei auta. Tajuan sen itsekin,  mutta kun en enää jaksa uskoa ja kuitenkin jaksan. Ja tästä on tullut helvetillinen kuormitus, tästä tahattomasta hoitotauosta. Haluaisin sännätä heti hoitohin. Käännellä kaikki kortit kerralla, jotta pääsisin pois tästä. Olen jo uupunut kuukausia ennen hoitoja. Ihmettelen, miten tyynesti jotkut tämän vaiheen pystyvät elämään.

Pitäisi ajatella muuta. Mutten enää osaa. Millaista se oli joskus ennen? Elämä siis.

Epänormaalia

On dpo3 (+/-1) ja joka päivä olen tuntenut alavatsassa pientä menkkamaista jomotusta. Ja lisäksi hieman keskilinjan oikealla puolella käy välillä sellainen pysty, pistävä (eiks tosi kuvaavaa?) kipu, ollut aina silloin tällöin. Selkeästi tunsin sen ensimmäisen kerran jo joskus heinä-elokuun vaiheessa. Toisinaan se on muistutellut juuri ratsastuksen ja juoksulenkin päälle eli se aktivoituu/ärtyy pomppimisesta.

Tämä on varmaan sitä samaa jomottelua, jota viime loppukierron kuulostelin raskaustoiveissa.  Mietinkin mahtaisiko olla kysta? Koskaan aikaisemmin ei ole kystaa ollut, mutten yllättyisi jos omaa hormonitoimintaa järkyttävä hoidot lisäisivät sellaisen mahdollisuutta. Vai kasvatankohan jotain endo kiinnikkeitä? Ajattelin kuitenkin selvitä tietämättömänä marraskuun loppuun asti ja yritän välttää myös googlailua aiheesta kysta tai endo.

Tästä voi tulla jotain...

Ei ehkä lasta tai perhe-elämää...Mutta ok ihmiselämä kuitenkin. Siltä tuntuu nyt. Olo on rauhallinen. Olen yrittänyt pitää ajatukset sillä mallilla, että on enää muutama kuukausi ennen koitosta ja sen jälkeen tiedän ainakin enemmän. Ja ihan sama miten nämä kierrot menee, plussan mahdollisuutta ei kannata päässä pyöritellä. Välillä joudun tietoisesti suuntaamaan ajatukset muualle tai antamaan itselle huomautuksen itseni tarkkailusta, mutta alan oppia. No, tämä kirjoittelu ei ole hyvästä.

Luotan, yritän luottaa, siihen, että parhaimmillaan tarvitaan vain yksi hoito. Ja jollei siitä tule tulosta, ehkä saan kuitenkin tietää enemmän ja joskus pääsen siihen putkeen, jossa voin hyväksyä asioiden laidan. Vielä en ole valmis hyväksymään muuta kuin sen, että olen jumissa tilanteessa, jossa aika vain kuluu. Jotenkin minua auttoi lapsettomuudesta kärsineen ystäväni sanat siitä, miten pitkältä taival ennen plussaa tuntui ja miten nopeasti kaikki sen jälkeen on mennyt. Itseä kun on vähän tuo ikäkin välillä hirvittänyt.

Olen nukkunut hyvin, mökkeillyt miehen kanssa (a.k.a puunannut mökkiä jännetupin tulehdusta uhmaten), viihtynyt työpöydän ääressä ja metsässä kaverin kanssa. Ihan vähän olen miettinyt koiraa. Olen miettinyt sitä monesti aiemminkin, mutta mies on ollut vastahankainen. Pienehkön, energisen koirakaverin haluaisin. Sellaisen jonka voisi ottaa mukaan meidän seikkailuihin. Kun olen oikein maalaillut asiaa miehelle, vastahanka on selvästi heikentynyt.

Aloitin perjantaina ovistikuttelut ja seurasin viikonlopun ajan viivan hidasta vahvistumista ja heikentymistä. Eli enpä tosiaan ollut raskaana.

Pulttia turhista

Mulla on koko ajan jonkin tason stressi päällä. Hermot kireällä. Lapsettomuudesta johtuvaa, mutta elämästä muutenkin. Pieniä hetkiä viikossa elän hetkessä, ajattelematta jotain tulevaa, mennyttä tai sitä mitä kehossa sillä hetkellä tapahtuu. Pääasiassa ne hetket ovat hevosen selässä ja metsässä.

Muistaakseni ihan aina en ole ajatellut kaikesta näin. Huolehtinut kaikesta. Pelännyt kaiken menevät päin persettä. Enkä suunnitellut koko ajan mitä täytyy tehdä minäkin päivänä ja minkäkin tunnin aikana, että ehtisin varmuudella tehdä jotain. Ja kaikkea mitä PITÄISI tehdä, enkä mitenkään ehdi tehdä. Pitäisi-pakko-pitäisi -tehdä ajatuksen ärsyttävä kierre. Ehkä joskus keskityin itse elämään.

Menin töihin 24-vuotiaana. Kutakuinkin siitä alkaen asenteeni on hiljalleen muuttunut tällaiseksi. Onko se sitten lopullista aikuistumista vai  vai opittu tiukka pipo? Pää sumplii asioita koko ajan. Teen yhtä, ajattelen toista ja vielä suunnittelen mitä muuta pitäisi tehdä. Läsnäolo ja relaaminen on vaikeaa.

Eilen pysähdyin hetkeksi. Äitini soitti, että veljeni oli joutunut onnettomuuteen. Onni oli ollut matkassa, juuri sillä tavalla kuin se usein on. Kaikki oli sattunut pari sekuntia sopivaan suuntaan. Sellaisten asioiden äärellä arkistressit tuntuvat mitättömiltä. Mutta vain pienen hetken. Miksi ne eivät voisi olla sitä koko ajan. Asiat tärkeysjärjestyksessä. Miksi aina välillä kadottaa tajun mikä tässä on tärkeää ja ei? Varsinkin kuin ilman tällaisiakin asioita pitäisi ymmärtää asioiden mittasuhteet. Tajuan, että itse heikennän omaa elämänlaatua ja hyvinvointia, kiristelemällä toisarvoisten asioiden parissa. Tiedän senkin, että pienet muutokset ajatustasolla auttaisivat paljon. Pystyn hetkeksi hillitsemään, kunnes taas takerrun lillukan varsiin. Tämä jäytävä lapsettomuusstressi riittäisi oikein hyvin. Siitähän ei varmasti pääse eroon, ennen kuin kortit on käännelty ja tiedän kuinka kävin. Mutta miten osaisi relata muussa elämässä?

Olen tämän valemenkkakuvitelmani myötä huomannut olevani yöllä hereillä KUULOSTELLEN tuntutemuksia alavatsalla. Jossain vaiheessa yötä vain havahdun, että sitähän taas ollaan hereillä ja kuulostellaan. P**kele. Unessakaan ei mieli saa hetken rauhaa lapsettomuudelta. Akuutti lapsettomuusstressikriisisuruprosessi käynnissä.

Insensä huijaamisen ylempi taso

Viime kierrossa ajauduin tähän tilanteeseen ensimmäisen kerran. Aloin kuukautisten jälkeen, ennen ovista epäillä, että voisin olla raskaana. Miksi? En tiedä. Mieli tuottaa kuviteltuja oireita (tai ihan vain ajatuksia), vaikka käytännössä luomuplussa olisi tämän kolmevuotisen "saa tulla jos on tullakseen-pakko tulla-voi tulis nyt jo- meille ei koskaan tuu vauvaa -jakson" päätteeksi, varmaan yhtä todennäköistä kuin Suomen päätyminen osaksi Norjaa.

Lauantaina kp8 se iski uudelleen Olin kotikonnuilla, äireen luona käymässä. Tein päivällä pitkän pk-lenkin fillarilla ja nautin aurinkoisesta syyspäivästä. Sen päälle saunaan mennessä nipisti alavatsasta. Ja muuta ei tarvittu. Aloin miettiä viime kuukautisia. Ne olivat erilaiset kuin yleensä. Joo ihan varmaan. Alkoivat lauantaina tuhruttelematta ja kestivät vain n. 2 päivää normaaleina.

Lauantaina Kp1 pyörimme kuluttamassa aikaa torilla kaikenlaisten katuruokakojujen ääressä ennen lentoa Suomeen. En pystynyt syömään mitään. Kaikki etoi, ajatuskin etoi. Maanantaina kaivelin tallilla takin taskuja tuskissani ja mylläsin autonkin. En löytänyt varasidettä ja olin varma, että kunhan pääsen selästä alas takamuksessa on kaksi punaista rantua ja saan siivota satulan. Ja mites siitä sitten kotiin, vessapaperia housut täynnä? Pelko oli turha, vuoto oli olematonta. Ja maanantaihin ne sitten päättyivätkin. Epänormaalia oli määrä ja se, ettei ollut järkyttäviä hyytymä klimppejä lainkaan. Yötkin nukuin rauhallisin mielin. Kipuja ei ollut niin kuin yleensä (no, tässä kohtaa olen vähän tosi epävarma, saatoin ottaa parasetamolia(?)).

Ehkä eilinen aamupäivän vierailu raskaana olevan ystävän luona ja iltapäivän vierailu heinäkuussa synnyttäneen ystävän ja tämän pienen tytön luona, nakkasivat vielä lisää vettä myllyyn. Illalla aloin nimittäin yökkiä hammastahnalle. (Oikeasti yökkiminen johtui siitä, että kuppi, jossa säilytän hammasharjaa pystyssä on ällöttävässä kunnossa ja laitoin sen likoamaan).

Viime yönä heräsin valvomaan pari tuntia kuulostellen "kipua oikean puolen munasarjassa".Ihan kuin sellaista aaltomaista jännää (tää on varmaan joku keskustelupalstojen legenda). Niin ja onhan tässä pari viime päivää ollut valkovuotoa ja himokas olokin. Piti kaataa mies sänkyy, kun illalla kotiuduin.

Tähän on tultu. Pieni muutos kuukautisvuodon määrässä ajaa kuvittelemaan ihan selkeää kipristelyä oikean puolen (josta siis viimeksi kypsyi/tai ei kypsynyt) munasarjassa. Jos olisin oikein rehellinen ei määrässä oikeasti niin merkittävää muutosta ollut. Reissussa en vain tajunnun kokonaisuutta. Ja kun kp1-2 sattuivat viikonlopulle niin hyytymiäkään ei ollut, kp1 tallustelin turistina ja kp2 ravasin Sipoonkorvessa sienimetsässä. Ei siinä ehdi mikään hyytyä.

Viime kuussa testasin näiden ajatusten päälle negan. Tällä kertaa aion olla testaamatta. Jos olisin raskaana, kyllä sen varmaan jostain huomaisin. Ja olisi se aika naurettavaa absurdia, jos näin kokenut raskausoireiden konkarikyttääjä ja kuvittelija, jonka tarkkaivaisuus oman kehon suhteen on äärimmilleen viritetty, saisi elämän ensimmäisen plussan salakavalasti valemenkkojen päälle.

Eikä auta, että eilen kuulin ystävältäni, ettei hänellä ollut mitään muuta oireita kuin kivulias kysta ennen raskautta.

Lapsettomuuden syvin olemus

Osa 1.

Sain viettää pienen loman viime viikolla työmatkan päätteeksi. Olin hyvällä tuulella, pää täynnä muuta maailmaa ja vain pienen hetken ajatuksissa kävi lapsettomuus ja kierron päättyminen.  Ajattelin, että tämä olisi nyt se kerta kun saisin ilmoittaa miehelle, että "menkat ei oo vielä alannu". En saanut. Uusi kierto alkoi täsmällisesti kp 30.

Koska olin reissussa ja ympärillä muuta elämää ja nähtävää, selvisin kp-1:stä ja kp1:stä normaalia pienemmillä tunteenpurkauksilla...Tai niin ehdin iloita, kunnes kp1:n iltana, matkalla lentokentältä kotiin päätin katkaista useita päiviä kestäneen FB loman. Ensimmäinen lukemani päivitys oli ilouutinen siitä, kuinka yksi ei-ihan-niin-läheinen kaveri saa lapsen tammikuussa ja siihen liittyvät yli 100:n henkilön tykkäykset ja toivotukset.

Tunnustan: olen laskenut tuttuja, luokkakavereita, ystäviä, entisiä ja nykyisiä työkavereita, joilla ei ole vielä lapsia ja salaa toivonut, ettei ihan kaikilla muilla olisi niin helppoa (paha minä). Ts. että olisi joku muukin, joka joutuu kohtaamaan sen todellisuuden, että kaikille itsestään selvä asia ei olekaan itsestään selvää.

Tiedän, ettei ole mitään oikeutta toivoa, sellaista. JA tiedän meitä on monia samassa veneessä, mutta helpottaisi, jos olisi joku, jonka tuntisin edes joten kuten, jolle olisi kasvot. Pöljältä ja itsekeskeiseltä tämä kuulostaa, mutta se lohduttaisi. Kyllä. Olen harkinnut myös Simpukan jäsenyyttä, mutten ole saanut aikaiseksi.

Samaistuin hirveästi Ikuisesti kaksin blogin Ananas A:n "Hei sinä" postaukseen. Sen minä haluaisin jakaa tuolla turuilla ja toreilla, niille joiden raastavia hehkutuksia ihanista päivistä lasten kanssa, hirveistä päivistä lasten kanssa, lapsivapaista päivistä luen. Niin. Ei olisi kyllä pakko lukea, mutta jotenkin ne silmiin pistävät. Tiedättekö kun, joskus tekee mieli ravistella niitä hehkuttajia. Että on olemassa toisenlaisiakin kohtaloita. Niitä jotka eivät pääty Hermiitin sotjujen siivoamiseen. Kun ei hitto koskaan saa edes mahdollisuutta siihen. En tiedä miksi pysyn kaapissa. Mitä menetettävää minulla olisi? Pysyn kuitenkin ja noin 80 % luen lapsiperhepäivityksiä melko neutraalein fiiliksin. Kyllähän sitä on lupa jakaa tärkeät asiansa. Ja minulla lupa sulkea silmät niiden kohdalla.

Osa 2.

Osallistuin pari viikkoa sitten Mindfullness-kurssille kuvitellen, että saisin sieltä apua tähän vähemmän strategiseen ongelmaani eli nukkumiseen ja nukahtamiseen. Katin kotit. Tajusin, heti esittelykierroksella, että se ei tule onnistumaan. Olin saletti, että vuodatan lapsettomuusongelmani itkun kera muille osallistujille.

Mutta, kun oma esittelyvuoro tuli, en pystynyt puhumaan lapsettomuudesta. Kai se, mitä muut olivat tulleet hakemaan kurssilta sai minut tajuamaan, miten hemmetin paljon syvemmän ja surullisemman asian äärellä tässä ollaan, elämän mittaisen. Monet olivat kurssilla omasta mielenkiinnosta, jonkun tv-ohjelman johdattamina, työstressin ja -kiireen vuoksi tai siksi, että oppisivat olemaan huutamatta lapsille. Osa haki apua mm. opettajan ammatiin tms. Se löi jarrut päälle. En ole niin vahva, että pystyisin sen sanomaan ääneen: olen täällä koska olen lapseton. Koska en pysty vaikuttamaan siihen, mutten pysty sitä hyväksymäänkään. Koska elämän surun kanssa, joka muistuttaa minua tällä hetkellä kaikkialla ja jos pahasti käy niin lopun ikääni aina silloin tällöin.

Kurssipäivien ajan olin jotenkin syvemmällä lapsettomuudessa kuin koskaan aikaisemminkin. Sen syvin olemus, kokonaisvaltaisuus oli läsnä kokoajan. Jouduin myös kritisoimaan monia mindfullnesin periaatteita. En voi hyväksyä, että olisin jo perillä. En kerta kaikkiaan ole perillä. Olen perillä sitten, kun hoidot on ohi ja tiedän kuinka tässä käy. En tiedä olisiko helpompaa hyväksyä vammautuminen ja pyörätuoliin joutuminen kuin perheettä jääminen.

Enkä voi olla selittämättä, miksi tunnen surua, pelkoa, katkeruutta jne. koska ne syyt siihen ovat todellisia. Miksi painaisin ne villaisella? Tunnen surua, koska se miksi sitä tunnen on elämäni tärkeimpiä asioita, haaveeni. Enkä voi lohduttaa ajatuksella, että esimerkiksi vuoden kuluttua tilanne voi olla ihan toinen.Voin vain hyväksyä, etten tiedä miten tässä käy, hyväksyä, että pelkään pahinta, koska minun pahin on oikeasti ehkä oman elämäni pahin (?).Yhden naisen kommenteista tajusin, hänen puhuvan lapsettomuudesta. Emme puhuneet keskenämme ongelmistamme, emmekä puhuneet edes surun syistä. Silti tiesin juuri mitä hän tarkoitti.

Kun vaikeiden tunteiden kohtaamisesta puhuttiin, tajusin myös paljon siitä mitä nämä kuluneet vuodet ovat opettaneet. Kun puhuttiin surusta kolme meistä kurssilaisista puhui siitä sillä tavalla kuin minä. Ja luoja miten sekalainen kimppu tämä onkaan surua, keskeneräisyyttä, pettymyksiä, katkeruutta.

Olin muuten kurssin jälkeen ihan puhki ja nukahdin heti sänkyyn päästyäni.

Kirjoitin osan 1. pari päivää sitten, mutten ehtinyt loppuun. Vähän riitelee osan 2 kanssa,  mutten jaksanut lätinää poistaakaan. Pahoittelut sillisalaatista.