Ei ehkä lasta tai perhe-elämää...Mutta ok ihmiselämä kuitenkin. Siltä tuntuu nyt. Olo on rauhallinen. Olen yrittänyt pitää ajatukset sillä mallilla, että on enää muutama kuukausi ennen koitosta ja sen jälkeen tiedän ainakin enemmän. Ja ihan sama miten nämä kierrot menee, plussan mahdollisuutta ei kannata päässä pyöritellä. Välillä joudun tietoisesti suuntaamaan ajatukset muualle tai antamaan itselle huomautuksen itseni tarkkailusta, mutta alan oppia. No, tämä kirjoittelu ei ole hyvästä.
Luotan, yritän luottaa, siihen, että parhaimmillaan tarvitaan vain yksi hoito. Ja jollei siitä tule tulosta, ehkä saan kuitenkin tietää enemmän ja joskus pääsen siihen putkeen, jossa voin hyväksyä asioiden laidan. Vielä en ole valmis hyväksymään muuta kuin sen, että olen jumissa tilanteessa, jossa aika vain kuluu. Jotenkin minua auttoi lapsettomuudesta kärsineen ystäväni sanat siitä, miten pitkältä taival ennen plussaa tuntui ja miten nopeasti kaikki sen jälkeen on mennyt. Itseä kun on vähän tuo ikäkin välillä hirvittänyt.
Olen nukkunut hyvin, mökkeillyt miehen kanssa (a.k.a puunannut mökkiä jännetupin tulehdusta uhmaten), viihtynyt työpöydän ääressä ja metsässä kaverin kanssa. Ihan vähän olen miettinyt koiraa. Olen miettinyt sitä monesti aiemminkin, mutta mies on ollut vastahankainen. Pienehkön, energisen koirakaverin haluaisin. Sellaisen jonka voisi ottaa mukaan meidän seikkailuihin. Kun olen oikein maalaillut asiaa miehelle, vastahanka on selvästi heikentynyt.
Aloitin perjantaina ovistikuttelut ja seurasin viikonlopun ajan viivan hidasta vahvistumista ja heikentymistä. Eli enpä tosiaan ollut raskaana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti