Murheita

Maanantain kontrollissa saimme kuulla, että vauva on kasvanut ihan hyvin. Paino oli nyt 1944 g (34+5) eli paino oli noussut -2 käyrää pitkin niin kuin tässä vaiheessa oli toivottuakin. Hetken ehti jo pieni ilo nousta pintaan. Se kasvaa tällä hetkellä ihan hyvin, sitä ei ehkä tarvitsekaan ottaa kesken kaiken maailmaan! Lääkäri kuitenkin mittaili pitkään ja mitään puhumatta napanuoran virtauksia. Jo siinä tutkimuspöydällä maatessa iski huoli, että niissä on varmasti jotain. Lääkäri sanoikin sitten, että virtaukset ovat siinä rajoilla. En kysynyt kumpaan suuntaa, mutta oletan, että alarajalla. Jäi kauhea olo. Nytkö pikkuinen voi saada hapenpuutteen? Voiko se kuolla kohtuun?

Ultran jälkeen olin melkein tunnin ajan käyrillä. Siinäkin ehdin kauhistua moneen kertaan. Toinen lukema näytti vauvan sykkeitä ja toinen jotain muuta, mutta en tiennyt. Välillä kun vauvan sykkeet nousivat korkealle toinen lukema tippui pitkäksi ajaksi nollaan. Kauhuissani katseli lukemaa. Kertooko se, että nyt ei happi kulje?! Onneksi kätilö kävi välillä kurkkaamassa ja kertoi, että toinen luku kertoo supistuksista. Kyselin kätilöltä siitä, mitä virtausten "rajalla oleminen" tarkoittaa, jolloin kätilö kertoi lääkärin konsultoineen erikoislääkäriä, joka oli pitänyt kuitenkin kaikkia lukemia ihan hyvinä.

Totta kai tuo virtausjuttu jäi vaivaamaan ja nyt tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, että voisimme saada terveen lapsen. Välillä myös elävä lapsi tuntuu haaveelta. Odotuksesta on kadonnut ilo. Enää en jaksa hihkua miehelle, että meille tulee vauva ja miettiä viimeisiä hankintoja. Iloita viimeisistä viikoista tms. Itse asiassa tällä hetkellä vaan pelottaa paljon sekin, että olen jo ehtinyt hankkia niin paljon valmiiksi. Sänky pitäisi vielä hakea, mutta tuntuu paremmalta ajatukselta jättää kokonaan hakematta, ettei tarvitsisi sitten tuijotella tyhjää sänkyä, jos meille ei tulekaan vauvaa.

Tavallaan tuo maininta virtauksista tukee Cacciatoren mainintaa siitä, että istukassa on runsaasti lakuunoita ja se ei ehkä näytä kovin hyvältä tai toimi loppuun saakka. Totta kai toiveikkaana miettii sitäkin vaihtoehtoa, että 3 ja 2 viikkoa sitten virtaukset olivat hyvät, joten kohtuuko kommentti vain siitä, että nyt ultrannut lääkäri sattui vaan olemaan vähän kokemattomampi. Kaksi edellistä ei tarvinnut asiaan konsultaatio keneltäkään. Toisaalta tämä lääkäri keskittyi virtausten mittailuun paljon pidemmän aikaan, ehkä niissä siis oli jotain muutosta.

Kun juttelin siskoni kanssa asiasta, hän kertoi syöneensä 2. lapsen kohdalla koko raskauden ajan lasten aspiriinia juuri noiden istukan hyytymien vuoksi. Onko meillä joku perinnöllinen veren hyytymistekijä sellainen, että tämä hyytymien todennäköisyys olisi pitänyt tajuta aikaisemmin vai onko se vain normaalia, että tässä vaiheessa raskautta istukassa saattaa olla yhtä ja toista. Tästä asiasta on todella huonosti tietoa.

Toinen odotuksen iloa nakertava asia on sairastelukierre. Nyt 11 viikon putken jälkeen tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että ehtisin 5 viikossa tervehtyä laskettuun aikaan mennessä. Viime yönä mietin sitäkin, että haluaisin kaikki mahdolliset vaaralliset/vahingolliset virukset suljettavan pois, mutta sitä tuskin tullaan tekemään. Tieto siitä, että vaikka minä olen koko ajan sairas se ei aiheuta vauvalle vaaraa, helpottaisi oloa. Entäs sitten jos olen sairas ja joudun synnyttämään sairaana, saako pienikin taudit? Mitä jos joudun aloittamaan antibioottikuurin, saako imetyksen heittää siinä vaiheessa romukoppaan?

Absurdi synnyttäminen

Viikkojen huvetessa on useamman kerran tullut epätodellinen olo. Epätodellinen siitä, että raskaus on loppusuoralla. Miten siinä näin kävi? Mahan kanssa piti voida tehdä kaikkea kivaa, siitä piti nauttia ja sitä piti helliä. Mitä jos tämä on ainoa raskauteni ja yli puolet tästä ajasta on ollut yhdestä tai toisesta asioista murehtimista? Välillä toivon, että saisin aloittaa kaiken alusta. Voida hyvin ja olla onnellinen. Jutella ja soittaa kivoja kappaleita. Kutoa. Kävellä sen kanssa kauniissa syyssäässä.

Vaikka kauhistelen raskauden päättymistä, en osaa odottaa maanpäällisen elämän alkua. Synnytys on ihan absurdi ajatus. En kerta kaikkiaan osaa kuvitella, että synnyttäisin. Siis minä?! Olen lukenut synnyttämisestä kirjoista, muiden blogeista ja kuunnellut ystävien kertomuksia ihan eri korvalla kuin aikaisemmin. Silti minusta tuntuu epätodennäköiseltä, että minä itse joskus synnyttäisin. Kenen tahansa muun voinkin kuvitella synnyttävän. Kun joku kysyy asiasta, vastaan etten ole ajatellut, enkä halua etukäteen ajatellakaan sen enempään. Olen tutustunut asiaan ja luotan, että kaikki etenee tilanteen mukaan. Olen osaavissa käsissä ja asiat menee niin kuin menee. Mutta olen minä ajatellut. Ja joka kerta tulen samaan lopputulokseen: minä en varmaan synnytä. Positiivista kai on se, että on olemassa asia jota en (ainakaan vielä) pelkää ja murehdi etukäteen.

Mies odottaa vauvaa jo kovasti ja kertoo sen vauvalle masun läpi aina silloin tällöin. Mahajuttelusta on tullut jokailtanen tapa ja siitä pystyn nykyään lukemaan hänen ajatuksiaan tulevasta. Minulle hän ei niinkään juttele ajatuksistaan tai tunteistaan. Sivulauseessa saattaa tulla jokin pieni toive, muodossa "toivottavasti voi sitten tätäkin tehdä lapsen kanssa", "tänne haluaisin, että joskus mennä lapsen kanssa". Se on liikuttavaa ja hämmentävää. Pikku tirriäinen on hänellekin jo niin rakas. Samalla tavalla kuin minullekin. Meni jopa hetken ennen kuin tajusin, että niinhän sen kuuluukin olla. Onhan vauva puoliksi hänen. Samalla pelottaa julmetusti. Entä jos se ei tulekaan? Entä jos jokin menee pienee? Tai on jo mennyt? Tai mitä jos pieni ei olekaan sellainen, jonka kanssa voi puuhailla niitä miehen toivomia asioita? Jos hänellä on jokin vamma ja elämämme muuttuukin ihan toisenlaiseksi mitä nyt odotamme ja kuvittelemme?

Minä en odota vauvaa. Vielä. Ehkä se johtuu siitä, että tuo pieni ihmistaimi on jo minulle koko ajan läsnä. Tai ehkä jokin vaisto vain kertoo, että tässä on vielä aikaa.

Olen sairastanut elokuusta alkaen. En vain ole parantunut kunnolla taudeista ja sitten onkin ollut jo seuraava tarjolla. Nyt olen antibioottikuurilla, kun viimein oli pakko mennä lääkäriin. Sorkin välillä turvonneita imusolmukkeita ja rukoilen, ettei se pitkään kytenyt tauti olisi toksoplasma. Välillä mietin pyytäisinkö vielä mahdollisuutta  testeihin. Haluaisin mahdollisuuden  butterfly efektiin, että voisin vilkaista miten kaikki olisi mennyt ilman tätä sairastelua. Toivottavasti ehdin parantua ennen "synnytystä".

Maanantaina menemme seuraavaan painoarvioon. Jännittää ja pelottaa jo.