2.10.2015

Absurdi synnyttäminen

Viikkojen huvetessa on useamman kerran tullut epätodellinen olo. Epätodellinen siitä, että raskaus on loppusuoralla. Miten siinä näin kävi? Mahan kanssa piti voida tehdä kaikkea kivaa, siitä piti nauttia ja sitä piti helliä. Mitä jos tämä on ainoa raskauteni ja yli puolet tästä ajasta on ollut yhdestä tai toisesta asioista murehtimista? Välillä toivon, että saisin aloittaa kaiken alusta. Voida hyvin ja olla onnellinen. Jutella ja soittaa kivoja kappaleita. Kutoa. Kävellä sen kanssa kauniissa syyssäässä.

Vaikka kauhistelen raskauden päättymistä, en osaa odottaa maanpäällisen elämän alkua. Synnytys on ihan absurdi ajatus. En kerta kaikkiaan osaa kuvitella, että synnyttäisin. Siis minä?! Olen lukenut synnyttämisestä kirjoista, muiden blogeista ja kuunnellut ystävien kertomuksia ihan eri korvalla kuin aikaisemmin. Silti minusta tuntuu epätodennäköiseltä, että minä itse joskus synnyttäisin. Kenen tahansa muun voinkin kuvitella synnyttävän. Kun joku kysyy asiasta, vastaan etten ole ajatellut, enkä halua etukäteen ajatellakaan sen enempään. Olen tutustunut asiaan ja luotan, että kaikki etenee tilanteen mukaan. Olen osaavissa käsissä ja asiat menee niin kuin menee. Mutta olen minä ajatellut. Ja joka kerta tulen samaan lopputulokseen: minä en varmaan synnytä. Positiivista kai on se, että on olemassa asia jota en (ainakaan vielä) pelkää ja murehdi etukäteen.

Mies odottaa vauvaa jo kovasti ja kertoo sen vauvalle masun läpi aina silloin tällöin. Mahajuttelusta on tullut jokailtanen tapa ja siitä pystyn nykyään lukemaan hänen ajatuksiaan tulevasta. Minulle hän ei niinkään juttele ajatuksistaan tai tunteistaan. Sivulauseessa saattaa tulla jokin pieni toive, muodossa "toivottavasti voi sitten tätäkin tehdä lapsen kanssa", "tänne haluaisin, että joskus mennä lapsen kanssa". Se on liikuttavaa ja hämmentävää. Pikku tirriäinen on hänellekin jo niin rakas. Samalla tavalla kuin minullekin. Meni jopa hetken ennen kuin tajusin, että niinhän sen kuuluukin olla. Onhan vauva puoliksi hänen. Samalla pelottaa julmetusti. Entä jos se ei tulekaan? Entä jos jokin menee pienee? Tai on jo mennyt? Tai mitä jos pieni ei olekaan sellainen, jonka kanssa voi puuhailla niitä miehen toivomia asioita? Jos hänellä on jokin vamma ja elämämme muuttuukin ihan toisenlaiseksi mitä nyt odotamme ja kuvittelemme?

Minä en odota vauvaa. Vielä. Ehkä se johtuu siitä, että tuo pieni ihmistaimi on jo minulle koko ajan läsnä. Tai ehkä jokin vaisto vain kertoo, että tässä on vielä aikaa.

Olen sairastanut elokuusta alkaen. En vain ole parantunut kunnolla taudeista ja sitten onkin ollut jo seuraava tarjolla. Nyt olen antibioottikuurilla, kun viimein oli pakko mennä lääkäriin. Sorkin välillä turvonneita imusolmukkeita ja rukoilen, ettei se pitkään kytenyt tauti olisi toksoplasma. Välillä mietin pyytäisinkö vielä mahdollisuutta  testeihin. Haluaisin mahdollisuuden  butterfly efektiin, että voisin vilkaista miten kaikki olisi mennyt ilman tätä sairastelua. Toivottavasti ehdin parantua ennen "synnytystä".

Maanantaina menemme seuraavaan painoarvioon. Jännittää ja pelottaa jo.

6 kommenttia:

  1. Minä menin esikoista odottaessa sairaalaan luottavaisena. Luotin että ammatti-ihmiset tietävät mitä tekevät. Toista kertaa en tee samaa virhettä. Olin lihakimpale, joka kytkettiin piuhoihin ja pidettiin väkisin makaamassa sängyssä. Paikat puutuivat ja synnytys ei edennyt. Kesto oli lähes 28 h. Ponnistus vain vartti. Edes ponnistusasentoa en saanut itse valita, vaan minun pakotettiin olemaan luonnottomassa asennossa. Olin vuorokauden syömättä, koska piti olla sektiovalmiudessa. Voit vaan kuvitella kuinka paljon oli lopussa voimia. Mieletön päänsärky vaivasi koko päivän. Nyt valmistaudun. Minä määrään. Kammottavaa ajatellakin edellistä synnytystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. o-ou. Katselin vauvamatkalla videoita ja siinä kätilöt ovat niin empaattisia ja ihananoloisia. Yritän pitää siitä mielikuvasta kiinni.

      Poista
  2. Minä menin samalla asenteella kuin sinä, ja ekalla kertaa päädyttiin jätäsektioon lapsiveden valuttya edellisenä päivänä, synnytyksessä vauvan sydämäänet sitten laskivat, eikä niitä saatu palautettua! Sitten vanåan mentiin.
    Toisella kertaa kaikki meni hienosti. Kätilöön voi luottaa, ja toimin hänen ohjeidensa mukaan, nyt päästiin normaaliin alatiesynnytykseen. Esim kivunlievitystä minusta mahdoton päättää etukäteen. Nyt laitettiin epiduraali, ja se auttoi juuri oikealla hetkellä ja tavalla. Sairaalassa olin kahdeksan tuntia ennen kuin vauva syntyi.
    Älä suunnittele liikaa, mutta kysy vaihtoehtoja kätilöltä. Paljon taitaa olla kiinni ihmisistä ts kemiasta kätilön ja synnyttäjän välillä... Ja toisaalta kaikkiin tilanteisiin mahdoton varautua. Sektiota en ollut miettinyt yhtään, ja silti eka kerta siihen päätyi. Toki sen todennäköisyydestä tilanteessa, jossa lapsivedi mennyt ja synnytys käynnistetty, sitä ei ku kaan tehnyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti tosiaan kohdalle osuus sellainen kätilö, jonka kanssa olo ei mene ihan "pikkulikaksi" ja surkeaksi. Luulen, että omalla kohdalla nyt näiden virtauskuvioiden vuoksi joudun pitämään sektiota yhtä todennäköisenä kuin alatiesynnytystä. Eipä sillä väliä, kun vauva saataisiin elävänä maailmaan.

      Poista
  3. En ole ajatellut asiaa, mutta nyt tavallaan muistan esikoisen ajalta samanlaisia ajatuksia.
    Vaikka toisaalta, näin minä itseni synnyttämässä - sellaisella tyyneydellä ja ilman mitään kipulääkkeitä - samalla tiedostaen matalan kipukynnyksen ja huonon epämukavuuden sietokyvyn.

    Minulla synnytys käynnistettiin cytotecilla, kun vedet meni eikä supistuksia kunnolla tullut ja paikat oli kiinni. Lopulta sitten, kun pääsin saliin, otin jossain vaiheessa epiduraalin, jonka laitosta sitten lopulta joskus 8h päästä vauva syntyi.

    Olin itse lukenut moneen kertaan läpi sitä millainen synnytys on. Olin katsonut videoita youtubesta ja miettinyt, että minkälaista kipua mahtaa ihminen tuntea käyttäytyessään niin kuin niillä videoilla käyttäytyi.
    Se oli pelottavaa ajatella, että paljonhan se tulee sattumaan, mutta toisaalta oli rohkaisevaa nähdä, että kuinka pian ihmiset toipuu siitä, kun vauva syntyy.

    Minä olen menossa myös hyvin luottavaisin mielin sairaalaan. Aion tälläkin kertaa yrittää pärjätä mahdollisimman pitkään ilman kipulääkettä.
    Vain aika näyttää miten kaikki lopulta menee..

    Toivottavasti pelot hellittää, mutta jännitys on kyllä ihan normaalia!
    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alkaa toki olla odotus sen suhteen ettei tässä ihan oppikirjamaista synnytystä ole luvassa. Toistaiseksi supistuksia ei vielä ole tai en niitä tunne. Vaikea kuvitella, että niitä yhtäkkiä alkaisi ilmaantua.

      Pelottavalta tällä hetkellä kuulostaa se, että synnytyssairaalaan ei saisi rynniä samantien, vaan olisi parempi pysyä kotona. Nyt kun tuo virtausjuttu tuli vielä mukaan kuvioihin, en voi olla muistamatta Anna-Leena Härkösen omakertomuksellisen Heikosti positiivinen loppua, jossa hän kotona tökkii kauhuissaan vatsaa ja vauva ei liiku!

      Poista