22.12.2015

Pikakuulumiset ja 38+5

Loppuraskaudesta en päässyt päivittelemään kuulumisia ja vauva-arjen ensimmäiset 7 viikkoa ovat menneet siivillä. Itse asiassa teknologia asettui vastahankaan loppuraskaudesta, vaikka juuri silloin olisi ollut yhtä sun toista vuodatettavaa. Kirjoittelen pikaisesti päällimmäiset ja palaan lopuraskauden ja synnytykseen jälkeisiin asioihin myöhemmin.

Pikkuruinen poikamme syntyi 2.11. ja olemme viimein perhe!

Menin tuolloin kahdeksi kätilöopistolle ultraan, jossa oli tarkoitus katsoa painon kehitystä ja vesitilannetta. Lääkäri päättikin käynnistää synnytyksen samantien, sillä ei löytänyt lapsivettä käytännössä lainkaan. Sain ballongin ja jouduin vastaanotolta osastolle. Ballonki ei tuntunut juuri miltään.

Synnytys oli paljon kamalampi kokemus mitä olin osannut kuvitella. Ehkä osansa oli silläkin, että se eteni rivakasti ja kuvittelen, ettei kehoni oikein ehtinyt mukautua tilanteeseen. Ballonki kolahti vessakäynnin yhteydessä pönttöön n. klo 16.30. Tuntia myöhemmin lääkäri kävi puhkaisemassa kalvot. Kävin syömässä päivällisen ja sen aikana koin ensimmäiset hennot supistukset. Niitä ei ollut tosiaan loppuraskaudessa lainkaan.

Tässä vaiheessa kätilö sanoi, että nyt etenee niin nopeasti, että vielä tänään syntyy. Niimpä soitin miehelle, että ottaa sittenkin sairaalakassin mukaan. Sitä oli ollut tarkoitus vielä täydentää, mutta olin sentään jotain kasannut. Olin kuullut niin paljon juttuja käynnistyksistä, että kuvittelin vauvan olevan vähän lujemmassa ja aikaa menevän enemmän. Vaikka olin tiedostanut, että voin joutua käynnistykseen kuvittelin että voisin tulla kotiin hakemaan tavarat ja pakkaamaan itse loppuun. Monihan pääseen ballongin kanssa kotiin tai saa ajan jolloin tulee käynnistykseen. Minä olin suunnitellut leipovani sämpylöitä.

Syntymähuoneeseen siirryimme noin 19 maissa ja puoli tuntia myöhemmin laitettiin oksitosiinitippa. Sen jälkeen olisin halunnutkin jäädä vessan pöntölle istumaan. Tuntui siltä, että maha oli sekaisin. Supistukset koventuivat nopeasti ja sain ilokaasun käyttöön. En huomannut siitä mitään helpotusta. Lähinnä sen, että maskiin oli hyvä tarrautua kaksin käsin ja kiljua supistuksen tullessa. Klo 20.30 sain tensin, joka oli ihan turha sekin. Supistukset oli todella repiviä. Klo 21 olin 8 cm auki ja varttia myöhemmin sain epiduraalin.

Ei ponnistuttanut lainkaan, mutta aloin ponnistaa kun supistuksia tuli. Vauvan syke laski supistusten tullessa. Olin kauhuissani. Syke kuitenkin palautui aina takaisin supistusten välissä. Välillä syke katosi kokonaan, mikä sai minut kiljumaan, että "kuoleeko se". Toinen mitä seurasin oli kello. Epiduraali kestäisi 1,5-2 h ja pelkäsin sen loppuvan. Supistus supistukselta kuitenkin sydäneenet kuuluivat harvemmin ja lopulta olin jo niin kauhuissani, että aloin ponnistaa ilman supistuksia. Kello lähestyi 23:a.

Kun pää saatiin puolittain ulos, kätilö käski rauhoittumaan ja hengittelemään. Ei onnistunut. Kipu oli jäätävä. Seuraavalla ponnistuksella vauva putkahtikin maailmaan. Ensimmäinen kysymykseni oli "elääkö se". Elihän se ja pian alkoi vauva itkemään. Mikä ihana ääni! Huikea helpotuksen tunne ja itku. Se syntyi. Se elää! Miten kauan tätä hetkeä olikaan odotettu.

Synnytys kesti 3,5 h. Ponnistusvaihe n. puoli tuntia. Poika painoi 2625 g.

Sain vauvan hetkeksi rinnalleni, kunnes minua lähdettiin viemaan leikkaussaliin, jossa korjailtiin repeämät. Se oli se kipu hetkellä jolla pää tuli osin ulos. Siellä ja heräämökeikalla menikin melkein neljä tuntia. Sen ajan vauva oli isänsä kanssa. Joutui lämpölampun alle hetkeksi. Kun pääsin perhehuoneeseen olin lantiosta alaspäin puudutettu ja vauvan syliin ottaminen oli vaikeaa. Sinä yönä en nukkunut yhtään. Tuntui todella epätodelliselta, että lopulta hän oli siinä meidän kanssa. Itkeskelin vähän väliä.

Aamulla pojasta tultiin ottamaan sokeriarvot ja tuntia myöhemmin hänet haettiin osastolle. Siellä vierähtikin seuraava viikko. Maanpäällisen taipaleen alku ei ollut henkisesti helppo, jos ei ollut raskauden loppukaan.

Ajatuksissa on kirjoittaa mm. Seuraavista aiheista, jos joku tätä vielä sattuu lukemaan:

-tylsät viikot
-1. viikko osastolla
-tunteet; äidinrakkaus, pettymys,
-istukan vajaatoiminta
-meidän vauva
-huoli vauvan terveydestä
-maidottomalla
-minä:äiti?


7.10.2015

Murheita

Maanantain kontrollissa saimme kuulla, että vauva on kasvanut ihan hyvin. Paino oli nyt 1944 g (34+5) eli paino oli noussut -2 käyrää pitkin niin kuin tässä vaiheessa oli toivottuakin. Hetken ehti jo pieni ilo nousta pintaan. Se kasvaa tällä hetkellä ihan hyvin, sitä ei ehkä tarvitsekaan ottaa kesken kaiken maailmaan! Lääkäri kuitenkin mittaili pitkään ja mitään puhumatta napanuoran virtauksia. Jo siinä tutkimuspöydällä maatessa iski huoli, että niissä on varmasti jotain. Lääkäri sanoikin sitten, että virtaukset ovat siinä rajoilla. En kysynyt kumpaan suuntaa, mutta oletan, että alarajalla. Jäi kauhea olo. Nytkö pikkuinen voi saada hapenpuutteen? Voiko se kuolla kohtuun?

Ultran jälkeen olin melkein tunnin ajan käyrillä. Siinäkin ehdin kauhistua moneen kertaan. Toinen lukema näytti vauvan sykkeitä ja toinen jotain muuta, mutta en tiennyt. Välillä kun vauvan sykkeet nousivat korkealle toinen lukema tippui pitkäksi ajaksi nollaan. Kauhuissani katseli lukemaa. Kertooko se, että nyt ei happi kulje?! Onneksi kätilö kävi välillä kurkkaamassa ja kertoi, että toinen luku kertoo supistuksista. Kyselin kätilöltä siitä, mitä virtausten "rajalla oleminen" tarkoittaa, jolloin kätilö kertoi lääkärin konsultoineen erikoislääkäriä, joka oli pitänyt kuitenkin kaikkia lukemia ihan hyvinä.

Totta kai tuo virtausjuttu jäi vaivaamaan ja nyt tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, että voisimme saada terveen lapsen. Välillä myös elävä lapsi tuntuu haaveelta. Odotuksesta on kadonnut ilo. Enää en jaksa hihkua miehelle, että meille tulee vauva ja miettiä viimeisiä hankintoja. Iloita viimeisistä viikoista tms. Itse asiassa tällä hetkellä vaan pelottaa paljon sekin, että olen jo ehtinyt hankkia niin paljon valmiiksi. Sänky pitäisi vielä hakea, mutta tuntuu paremmalta ajatukselta jättää kokonaan hakematta, ettei tarvitsisi sitten tuijotella tyhjää sänkyä, jos meille ei tulekaan vauvaa.

Tavallaan tuo maininta virtauksista tukee Cacciatoren mainintaa siitä, että istukassa on runsaasti lakuunoita ja se ei ehkä näytä kovin hyvältä tai toimi loppuun saakka. Totta kai toiveikkaana miettii sitäkin vaihtoehtoa, että 3 ja 2 viikkoa sitten virtaukset olivat hyvät, joten kohtuuko kommentti vain siitä, että nyt ultrannut lääkäri sattui vaan olemaan vähän kokemattomampi. Kaksi edellistä ei tarvinnut asiaan konsultaatio keneltäkään. Toisaalta tämä lääkäri keskittyi virtausten mittailuun paljon pidemmän aikaan, ehkä niissä siis oli jotain muutosta.

Kun juttelin siskoni kanssa asiasta, hän kertoi syöneensä 2. lapsen kohdalla koko raskauden ajan lasten aspiriinia juuri noiden istukan hyytymien vuoksi. Onko meillä joku perinnöllinen veren hyytymistekijä sellainen, että tämä hyytymien todennäköisyys olisi pitänyt tajuta aikaisemmin vai onko se vain normaalia, että tässä vaiheessa raskautta istukassa saattaa olla yhtä ja toista. Tästä asiasta on todella huonosti tietoa.

Toinen odotuksen iloa nakertava asia on sairastelukierre. Nyt 11 viikon putken jälkeen tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että ehtisin 5 viikossa tervehtyä laskettuun aikaan mennessä. Viime yönä mietin sitäkin, että haluaisin kaikki mahdolliset vaaralliset/vahingolliset virukset suljettavan pois, mutta sitä tuskin tullaan tekemään. Tieto siitä, että vaikka minä olen koko ajan sairas se ei aiheuta vauvalle vaaraa, helpottaisi oloa. Entäs sitten jos olen sairas ja joudun synnyttämään sairaana, saako pienikin taudit? Mitä jos joudun aloittamaan antibioottikuurin, saako imetyksen heittää siinä vaiheessa romukoppaan?

2.10.2015

Absurdi synnyttäminen

Viikkojen huvetessa on useamman kerran tullut epätodellinen olo. Epätodellinen siitä, että raskaus on loppusuoralla. Miten siinä näin kävi? Mahan kanssa piti voida tehdä kaikkea kivaa, siitä piti nauttia ja sitä piti helliä. Mitä jos tämä on ainoa raskauteni ja yli puolet tästä ajasta on ollut yhdestä tai toisesta asioista murehtimista? Välillä toivon, että saisin aloittaa kaiken alusta. Voida hyvin ja olla onnellinen. Jutella ja soittaa kivoja kappaleita. Kutoa. Kävellä sen kanssa kauniissa syyssäässä.

Vaikka kauhistelen raskauden päättymistä, en osaa odottaa maanpäällisen elämän alkua. Synnytys on ihan absurdi ajatus. En kerta kaikkiaan osaa kuvitella, että synnyttäisin. Siis minä?! Olen lukenut synnyttämisestä kirjoista, muiden blogeista ja kuunnellut ystävien kertomuksia ihan eri korvalla kuin aikaisemmin. Silti minusta tuntuu epätodennäköiseltä, että minä itse joskus synnyttäisin. Kenen tahansa muun voinkin kuvitella synnyttävän. Kun joku kysyy asiasta, vastaan etten ole ajatellut, enkä halua etukäteen ajatellakaan sen enempään. Olen tutustunut asiaan ja luotan, että kaikki etenee tilanteen mukaan. Olen osaavissa käsissä ja asiat menee niin kuin menee. Mutta olen minä ajatellut. Ja joka kerta tulen samaan lopputulokseen: minä en varmaan synnytä. Positiivista kai on se, että on olemassa asia jota en (ainakaan vielä) pelkää ja murehdi etukäteen.

Mies odottaa vauvaa jo kovasti ja kertoo sen vauvalle masun läpi aina silloin tällöin. Mahajuttelusta on tullut jokailtanen tapa ja siitä pystyn nykyään lukemaan hänen ajatuksiaan tulevasta. Minulle hän ei niinkään juttele ajatuksistaan tai tunteistaan. Sivulauseessa saattaa tulla jokin pieni toive, muodossa "toivottavasti voi sitten tätäkin tehdä lapsen kanssa", "tänne haluaisin, että joskus mennä lapsen kanssa". Se on liikuttavaa ja hämmentävää. Pikku tirriäinen on hänellekin jo niin rakas. Samalla tavalla kuin minullekin. Meni jopa hetken ennen kuin tajusin, että niinhän sen kuuluukin olla. Onhan vauva puoliksi hänen. Samalla pelottaa julmetusti. Entä jos se ei tulekaan? Entä jos jokin menee pienee? Tai on jo mennyt? Tai mitä jos pieni ei olekaan sellainen, jonka kanssa voi puuhailla niitä miehen toivomia asioita? Jos hänellä on jokin vamma ja elämämme muuttuukin ihan toisenlaiseksi mitä nyt odotamme ja kuvittelemme?

Minä en odota vauvaa. Vielä. Ehkä se johtuu siitä, että tuo pieni ihmistaimi on jo minulle koko ajan läsnä. Tai ehkä jokin vaisto vain kertoo, että tässä on vielä aikaa.

Olen sairastanut elokuusta alkaen. En vain ole parantunut kunnolla taudeista ja sitten onkin ollut jo seuraava tarjolla. Nyt olen antibioottikuurilla, kun viimein oli pakko mennä lääkäriin. Sorkin välillä turvonneita imusolmukkeita ja rukoilen, ettei se pitkään kytenyt tauti olisi toksoplasma. Välillä mietin pyytäisinkö vielä mahdollisuutta  testeihin. Haluaisin mahdollisuuden  butterfly efektiin, että voisin vilkaista miten kaikki olisi mennyt ilman tätä sairastelua. Toivottavasti ehdin parantua ennen "synnytystä".

Maanantaina menemme seuraavaan painoarvioon. Jännittää ja pelottaa jo.

24.9.2015

Ultrakuulumisia

Hiljalleen olen hyväksynyt, että vauva on pieni. Sitäkin enemmän olen alannut toivomaan, että hän kuitenkin olisi terve ja pääsisi hyvin elämän syrjään kiinni ensi hetkistä lähtien.

Viime viikon ultrassa (32+2) saimme uuden painoarvion. Kun lääkäri sanoi, että saa painoksi noin 1300-1400 g, kiekaisin ääneen, ettei voi olla mahdollista. Sehän tarkoittaa ettei olisi kasvanut yhtään! Lääkäri mittasi uudelleen ja sai arvioksi 1479 g eli vain n. 110 g enemmän kuin viikko + 1 päivä takaperin. Eikä vieläkään selvästi yli puolentoista kilon. Olin odottanut, että nyt paino olisi jo noin 1600 g, joten pelottavan kevyeltä kuulosti edelleen.

Jos nuo arviot osuvat lähelle totuutta, olisi kasvu viikossa 100 g luokkaa. Puolet vähemmän kuin näillä viikoilla keskimäärin. Jos kasvuvauhti pysyisi tuollaisena, niin painoa tulisi enää vain 800 g laskettuun aikaan mennessä (minun laskuillani). Lääkärin mukaan syntymäpaino olisi noin 2600 g, jos noudattaisi sitä käyrää millä nyt kasvaa. Toivon jo, että tämä menisi edes vähän yli, eikä olisi yhtä hätäistä sorttia kuin vauvat lähisuvussa.

Virtauksissa ei näkynyt nytkään mitään vikaa, vaikka lacunat/nyt kirjoitettuna lakuunat oli taas mainittu.

Se mikä käynnillä oli rauhoittavaa oli se, että nyt näytetyssä taulukossa paino asettuu lähelle alakäyrää. Ei ole siis aivan omissa lukemissaan vielä. Toinen rauhoittava asia oli se, että lääkäri sanoi, että jos rakenneultrassa on kaikki ollut kunnossa ja viime viikolla on (vein viime viikon ultrasta saamani paperin mukanani) Suomen paras asiantuntija on arvioinut rakenteiden olevan kunnossa, todennäköisesti vauva vaan on pieni. Vauvat vaan on erikokoisia. Ilmeisesti tilanne ei ollut lääkärin mielestä huolestuttava, sillä saimme kontrolliajan reilun kahden viikon päähän.

Kolmas asia mikä on lohduttanut on se, että liikkeet tuntuvat nyt yhtäkkiä enemmän. Ne ovat selvästi voimistuneet esimerkiksi puolentoista viikon takaisesta. Etenkin iltaisin sängyssä, aktiivisimpina hetkinä, tuntuu että sisuskalut kääntyvät ympäri kun vauva liikkuu. Pieni ottaa myös  kontaktia mieheen. Miehellä on tapana iltaisin puhella vauvalle kaikenlaisia höpöhöpö -juttuja nenä kiinni mahassa. Ja tämä jutteluhan saa pienen potkimaan, vaikka sitä ennen olisi ollut hiljaista.

Kun tästä puhuu, tuntuu pienikokoisuuteen olevan tarjolla kahdenlaista suhtautumista.
A. "itsekin olet niin pieni, eikä mieskään ole suuri"
B. "itsekin olin seurannassa/sisko on ollut seurannassa/tai joku tuttu/ystävä on ollut seurannassa ja kaikki meni hyvin/meilläkin on kaikki ollut pieniä, hätinä 3 kg"

Vaihtoehto A ei tunnu erityisen relevantilta, saati lohduttavalta kommentilta, koska aika monet pienet ihmiset saa kuitenkin keskikäyrän (ja yläkäyrän) vauvoja. Suurinpiirtein samankokoinen (lyhyempi) siskoni sai esikoisensa rv30 ja lapsi painoi syntyessään 1,6 kg. Lueskelin, ettei tässä tapauksessa ole isän syntymäpainolla ja koolla samalla tavalla merkitystä kuin äidin. Oma syntymäpainoni on ollut 3080. Ei ei erityisen suuri, mutta riittävä.

B. Rauhoittaa mieltä hiukan, vaikkei poistakaan niitä tosiasioita ja huolia, mitä pienikokoisen vauvan saantiin liittyy. On olemassa myös vaihtoehto C eli "voihan se ottaa vielä kasvuspurtin", mutta tätä en ole kuullut montaa kertaa ja ilmeisesti sellaisten varaan ei kannata kovin toivoa laittaa.

14.9.2015

Onko pienellä jokin hätänä?

Viimeinen raskauskolmannes tuntuu koettelevan mieltä. Aiemmat pelot ties mistä ovat saaneet seuraksi suuren huolen vauvan kehityksestä.

23 viikolla sf-mitta mitattiin ensimmäisen kerran ja se asettui keskikäyrälle (19 cm). Viikolla 27+6 tipahdi mitta alakäyrälle (23 cm). Viime viikolla neuvolassa (30+6) sukelsi sf alakäyrän alapuolelle (25 cm). Olin itsekin ehtinyt ihmettelemään miksi mahan koossa ei tunnu tapahtuvan muutosta. Monella odottajallahan on tässä vaiheessa jo ihan oikea muhkea massu. Tällä säälittävällä kumpareella ei saa edes julkisissa istumapaikkaa.

Sain lähetteen äitipolille, mutta koska olen helposti huolestuvaa ja huolissani liioittelevaa sorttia, varasin ajan yksityiseen ultraan pari päivää asiaa mietittyäni. Ajattelin, että aiheutan taas turhaa huolta, kun asiat voivat olla hyvinkin. Olin todella luottavainen, että saisin kuulla vauvan olevan ihan ok kokoinen ja hyvävointinen, vaikkei maha päälle päin muhkea olekaan. En saanut. Vauva on pieni viikkoihin nähden. Olkavarsi ja reisiluu asettuivat alakäyrälle, mutta paino jäi selvästi alle. Paino laahaa noin kaksi viikkoa ikäisiään jäljessä. Kun lääkäri sanoi, että noin 500 grammaa ikäisiään jäljessä, alkoi itkettää. Se on paljon! Prosentteina järkyttävän paljon kun puhutaan alle 1,4 kiloisesta vauvasta.

Onneksi mies oli mukana ultrassa, koska kuulemme asiat ilmeisesti jotenkin eri tavalla. Miehen mielestä ei ole syytä huoleen ja hän on luottavainen, että vauva on vain pienikokoinen sitkeä sisupussi. Aika pieniä olemme mekin, mutta keskikokoisia syntyessämme.

Istukan virtaukset näyttivät olevan kunnossa, samoin kohdun verenkierto. Rakenteet olivat keskenään sopusuhtaiset. Painoarvioksi annettiin 2,7-2,8 kg JOS kasvu jatkuisi tällä käyrällä millä nyt mennään. Istukka sen sijaan ei saanut ylistyssanoja. Siinä oli runsaasti pieniä lacunoita. Myöhemmin selvittelin, että ne ovat hyytymäkohtia, joissa ei näy virtausta. Istukka näyttää siltä, ettei ehkä selviä loppuun asti ja sen vuoksi voisin joutua sektioon ennen aikaani. Pienelle synnytys olisi liian kova koettelemus.

Lääkäri yritti kai olla kannustava ja sanoi, että nyt vauva on sen ikäinen, että selviää kyllä jos täytyy ottaa ulkopuolelle kasvamaan. Ei se mielialaa paljon kohentanut. Sitä kun luonnollisesti haluaisi terveen ja elinkelpoisen lapsen. Sellaisen, jonka vieressä ei tarvisi itkeä huolesta. Totta kai mielessä on käynyt erilaisten vammojen tai syndroomien mahdollisuus.

Hetkittäin ajattelen että 2,5 kg on ihan ok. Jos päästään yli kahden kilon olen jo todella helpottunut. Vauvan potkiessa tunnen surua ja sääliä; siellä se pieni rääpäle yrittää olla niin kuin ikäisensä vauvat, vaikka on sellainen jälkeen jäänyt. Toisaalta tunnen myös suurta hellyyttä, pikkuinen on oikeasti tosi pikkuinen ja siitä täytyy pitää extrapaljon parempaa huolta kuin tähän saakka. Vaikka oikein aktiivinen pikkuinen onkin. Kunhan ei olisi aktiivinen sen vuoksi, että on stressaantunut. Onneksi pian pääsemme lisätutkimuksiin.

Näin vaan on raskauden arkipäiväistyminen tiessään. Muuta en voi tehdä muuta kuin toivoa parasta, huolehtia ateriarytmistä (mitä olen tehnyt vähän laiskasti), välttää murehtimista ja lepäillä, että olisin edes itse jotenkin kohtuullisesti voiva ja pääsisin sairastelukierteestä.

Arvatkaapa olenko miettinyt sitä, että olen itse aiheuttanut ne istukan lacunat? Ehkä niitä ei olisi jos olisin lopettanut liikunnan jo alkumetreillä ja keskittynyt raskauteen? Lisäksi olen pohtinut olenko stressaamisellani tai sillä etten ole pieteetillä huolehtinut omasta hyvinvoinnista, aiheuttanut kasvun hidastumisen. Tai onko viikkojen flunssaputki elimistölle sellainen stressi, että voisi näkyä kasvun notkahduksena. Vai näinkö siinä sitten käy, kun haluaa väkisin vastoin luontoa jotain mitä ei ole minulle tarkoitettu.

Unettomuus pahentui huolen myötä merkittävästi ja hetkittäin käy mielessä pitäisikö heittää pyyhe kehään ja hakea sairaslomaa. Äitiysloman alkuun on kolme viikkoa. Toisaalta tunnen tärkeäksi, että päivissä on jokin rytmi, muita asioita ja ihmisiä tuomassa sisältöä, vaikka sitten työn muodossa. Kotona ollessa jäisi niin paljon aikaa surra ja huolehtia asioita.

7.9.2015

Pelkojen äärellä

Näin tämä olo näköjään heittelee. Viime päivät ovat saaneet taas pelot pintaan, vaikka luulin jo selättäneeni ne tämän raskauden osalta. Vieläkään en ole päässyt synnytyspelkoon saakka, vaan jumitan ruokapeloissani ja kohtukuoleman pelossa.

Ruokapelot nousivat pintaa, kun erinäisistä syistä olen joutunut ns. "hienojen ruokien" äärelle.
  • Yritän välttää siikatartaria ja saan keittiön ehdotuksesta tilalle punajuurta. Ihan hyvä niin, mutta punajuuri tarjoillaan sinihomejuuston kanssa. Ronkin juuston palat sivuun ja syön. Myöhemmin mietin olisiko kannattanut olla kokonaan syömättä. Miten ravintolassakaan ei oteta vakavasti, jos on ilmoitettu ennakkoon "ruokavalioksi" raskaana? Eikö ravintolassa pitäisi tietää, että homejuustot kuuluu sen raa'an kalan kanssa vältettävien ruokien listalle ja jotkut voi olla ylivarovaisia näissä jutuissa?
  • Pyydän kypsäksi paistettua lihaa, mutta eteen kiikutetaan punertavia fileitä. Jätän syömättä ettei tarvitse miettiä.
  • Kuvittelen syöväni terveellisesti ja laitan ruokaa lehtikaalista. Alan syömään ja samalla luen viime päivien uutiset, jossa kerrotaan että lehtikaali voi sisältää tappavaa myrkkyä. Laskeskelen mielessäni, että jos lehtikaalin sisältämä talliumia tarvitaan 1 g ihmisen myrkyttämiseen, niin 1,5 kg vauvalle riittää varmaan paljon vähempi. 
  • Juhlissa joudun tilanteeseen, että syön fetaa ensimmäisen kerran raskauden aikana. Nopeasti saan kuitenkin ajatukseni yli fetasta, sillä samalla lautasella on savulohta. Toki samana aamuna savustettua, mutta kuitenkin ei-lämmintä. Ja mielikuvitus laukkaa.
  • Muutenkin norjanlohi ällöttää. En tiedä johtuuko ällötys siitä, että sitä on aina tarjolla vai siitä, että satuin alkuraskaudesta lukemaan norjalaisesta tutkimuksesta, jossa kerrottiin että rasvaan kertyy ympäristömyrkkjä, joiden arvellaan olevan haitallisia sikiölle.
  • Käyn lounastauolla s-ryhmän ravintolassa. Keräilen salaattipyödästä lautaselle sitä sun tätä. Syötyäni tajua, että couscousin seassa oli pavun paloja. Samaten tajuan, että pastasalaattiin on laitettu herne-maissi-paprika-sekoitus. Jään pohtimaan oliko ne keitetty. Olihan? Kai  tuollaisessa ruokapaikassa keitetään/höyrytetään aina kaikki riskielintarvikkeet? Todennäköisesti ei.
Ruokapelkojen nousu pintaa johtuu kohtukuoleman pelosta. Kohdussani mylläävästä ihmistaimesta on tullut niiiin rakas, ihana hassu. En tiedä miten sellaisesta selviäisi, jos yhtäkkiä tuo pieni olento olisikin kuollut minun tekemisteni seurauksena. Lehtikaaliruokailun jälkeisenä yönä nukuin todella huonosti. Yleensä vaavi myllertää illalla nukkumaan mennessä ja oikeastaan aina kun herään yöllä vessaan eli ainakin niinä kolmena kertana. Sattumalta tämä yö olikin hänen osaltaan rauhallisempi ja kauhuissani ajattelen, että siellä se nyt löllyy lapsivedessä elottomana.

Poden myös satunnaisesti huonoa omaatuntoa ruokailujeni epäterveellisyydestä ja siitä etten saa todellakaan aikaiseksi kahta lämmintä ateriaa. Jota muuten neuvolassa on 4 käynnin aikana kysytty 2 kertaa. Periaatteessa syön tavallisesti ja aika monipuolisesti. Yritän arki-iltaisin syödä ruokaisia salaatteja ja keittelen puolukka-ruispuuroa tms., mutta sorrun kyllä usein myös voileipä + jugurtti aterioihinkin.

Raskausaika on ollut ihanaa, mutta on se ollut kamalaakin. Kamalan siitä on tehnyt lähinnä omat ajatukset, sillä muuten olen voinut erittäin hyvin. Ellei oteta huomioon heikentyneitä yöunia. Osittain olisin voinut joitain stressinaiheita välttääkin, mutta ehkä tämä minun luonto olisi kehittänyt tilalle joitain muita. Sen olen ainakin oppinut, että hienoissa paikoissa syöminen ja juhliin osallistuminen voi olla ruokapelkoiselle odottajalle stressaavaa ja aiheuttaa pitkäaikaisia spekulaatioita. Ja ehkä sen, että olisi kannattanut mennä neuvolan ehdottamalla psykologille.

Rv 30+5

25.8.2015

Vauva kohdussa ja huonoa omaatuntoa

Raskausaika on mennyt niin salakavalasti, että viimeksi tänä aamuna vaatteita katsellessa jouduin toteamaan, että 'tätäkään paitaa en ole käyttänyt kuin pari kertaa' ja 'tätä en varmaan ehdi edes pestä kertaakaan'.

Hankin jonkin verran uusia odotusvaatteita ja lisäksi ostin niitä ison kassillisen kaverilta. Alkuun pärjäsin pitkään omilla vaatteilla. Kesäkuun alkupuolella siirryin äitiysfarkkuihin. Niiden kanssa käytin tavallisia, kaapista löytyviä, yläosia. Loman aikana käytin muutamia kaverilta ostamiani lökähousuja, jotka olivat kyllä tarpeeseen sekä t-paitoja, joita ilman olisin pärjännyt (mutta kun olin ostanut, piti käyttää). Tällä hetkellä äitiysloman alkuun on aikaa kuusi viikkoa ja harmittaa todeta, että raskausaika mahan kanssa kestää aika lyhyen aikaa. Ja sen ajan pärjää mainiosti vain muutamia täsmähankintoja tekemällä, lopulta miehen takkeja ja paitoja lainaamalla. Varsinkin kun minulla ei luonnostaankaan ole kovin voimakasta viettiä panostaa pukeutumiseen. Toivon, että voisin kokea vielä joskus toisen raskauden ja saisin nauttia odotuksesta, vaatteista ja mahasta.

Vauva tuntuu täyttävän kohdun koko ajan enemmän ja enemmän. Vilkkaimmillaan hän on aamuöisin ja usein yöllisen vessareissun jälkeen jään kuulostelemaan liikkeitä ja yritän hahmottaa miten päin hän siellä on. Hän tuntuu viihtyvän kohdun oikealla puolella. Mutta en tosiaankaan tunnista, enkä osaa kuvitella miten hän kohdussa on. Joskus tuntuu, että ehkä kaksinkerroin. Sen pystyn kuvittelemaan miltä hän näyttää. Tämän viikkoisista on jo niin paljon kuvamateriaalia olemassa.

Olen viimeisten viikkojen aikana havahtunut useaan kertaan huonoon omaantuntoon. Alkuun ajattelin raskautta koko ajan. Töissä ei mistään tullut mitään ja varmaan läheisiä alkoi jo kyllästyttää puheenaiheitteni yksitoikkoisuus. Vauva, vauva, vauva. Seurasin kehon muutoksia, tarkkailin syömisiä ja huolestuin monista asioista (kuten ehkä tiedättekin :)).

Hiljalleen rakenneultran jälkeen ote on hellinnyt ja kesälomalla jouduin tekemään havainnon, että sama vanha minähän se olen. Voin keskittyä täysin itsekkäisiin asioihin ja puuhiin. Voin suunnitella jotain mitä joskus haluaisin tehdä, ilman että siihen sisältyy lapsi. En ajattele kohdussa kasvavaa kyytiläistä välttämättä ennen iltaa, ellei hän satu potkiskelemaan. En enää iltaisin täytä odotuspäiväkirjaa, jonne olin aikonut kirjoittaa lähes joka päivä havainnot, tapahtuma ja tunteet raskauden ympäriltä. Joskus on ihan pakotettava itsensä kirjoittamaan edes jotain, kun huomaan, että edellisestä kirjoituksesta on pari viikkoa.

Kamalaa: kauan odotettu ja toivottu raskaus on arkipäiväistynyt!

Viime aikoina olen ajatellut mm. onko oikeutettua keskittyä täysillä johonkin ja unohtaa, että mahassa kasvaa pieni ihmistaimi. Miksi en ole muistanut ajatella vauvaa tänään? Miksi en tunne itseäni koko ajan onnelliseksi? Miten voin keskittyä laskemaan kylmähermoisesti ensi vuoden euroja, enkä vain odota onnellisena tulevaa elämänmuutosta? Miksi olen kiukkuinen yhdentekevistä asioista, kun minun pitäisi olla seesteinen ja onnellinen, onhan meille on tapahtumassa jotain aivan ihanaa! Millaisia tunteita minusta välittyy vauvalle, kun olen tällainen? Huomaako se, etten muista häntä? Miksi emme jaa miehen kanssa enemmän rauhallisia hetkiä kahden vauvajuttujen kanssa?

17.8.2015

Neuvolakäynnit

Olin aika pihalla kaikesta odotusaikaan ja raskauteen liittyvästä silloin, kun sain vahvistuksen raskaudesta. Olin mennyt laput silmillä päivästä toiseen lapsettomuus mielessäni, eikä minulle ollut tullut mieleenkään tutkia mitään raskausoireita kummempia asioita. Eikä sillä etteikö niitä ehtisi nytkin. Siis jos ehtisi. Meillä mies on se joka on paneutunut asiaan lukemalla oikeita teoksia, itse olen lähinnä tarpeen vaatiessa kääntynyt googlen puoleen tai kysynyt neuvoa lapsellisilta ystäviltä. Mies sai työkaveriltaan Suomalaisen vauvakirjan. Tuon lisäksi, mies on lukenut Vaippailmiön ja Jari Sinkkosen Isäksi ensi kertaa. Lisäksi mies osti kirjaston poistomyynnistä jonkun Ensimmäistä kertaa vanhemmaksi kirjan ja Ruokaa vauvalle -kirjan, jossa on reseptejä ja ohjeistusta. Ruokakirjan selasin heti, toivottavasti ehdin jossain välissä muutakin.

Kiertoteitä aiheeseen: koska en ollut vaivautunut ottamaan asioista selvää ja jäin odottelemaan hoitoihin kuuluvaa varhaisultraa, en tajunnut varata neuvolaa kovin aikaisin. Tähän mennessä olen käynyt neuvolassa neljä kertaa. Joka kerta olen tavannut eri terkan. 1. neuvola oli rv10, 2. neuvola rv14, neuvolalääkäri rv 16, 3. neuvola rv23 ja 4. eli viimeisin, neuvola rv 27. Lisäksi kävin sokerirasituksessa rv26.

Ensimmäinen neuvolakäynti ja lääkärikäynti olivat pettymyksiä. 1. Neuvolakäynniltä olin odottanut jotain selkeää protokollaa (tästä kirjoittelinkin) ja sitä, että jos sattuu olemaan ihan pihalla kaikesta se myös otettaisiin huomioon. Sain aika paljon tietoa, mistä pitää ottaa tietoa. Luulin myös, että lääkärikäynnillä olisi tutkittu vähän tarkemmin. Enemminkin lääkäri tuntui kysyvän, onko minulla mielestäni kaikki ok.

Myöhäisemmät neuvolakäynnit olen oppinut ottamaan ilman suuria odotuksia ja odotan niitä aina innolla. Viimeksi kyselin mistä alkaen neuvolakäyntejä alkaisi olla useammin. Olin käsityksessä, että loppuraskaudessa niitä olisi parin viikon välein. Sain kuitenkin vastaukseksi "tarpeen mukaan ja tapauskohtaisesti".

Sydänäänten löytäminen on ollut joka kerta haasteellista. Välillä vauvan asennon vuoksi ja välillä vauhdikkaan liikkumisen vuoksi. Viimeisellä neuvolakäynnillä terkka väitti, että istukka on jotenkin edessä kun ei saa ääniä kuulumaan (istukka oli rakenneultrassa takaseinässä). Sanoin, ettei pitäisi kyllä olla ja noin 10 minuutin jahdin päätteeksi laukkaäänet löytyivät.

En tahdo muistaa vessakäyntiä ennen omaa aikaani. En, vaikka joka kerta menen neuvolaan liian aikaisin. Usein aika on aamun ensimmäinen ja olen mummojen kanssa terveysaseman oven takana odottamassa. Vaa'alla käynti tuntuu aina yhtä jännältä, vaikka painon nousu on kohtuullista, eikä minulla tosiaan ole oikein muu kasvanut kuin mahanympärys.

Sf-mitta on mitattu tähän mennessä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin tasan tarkkaan keskikäyrällä. Reilu neljä viikkoa myöhemmin oli mitta tipahtanut alakäyrälle. Kuvana muutos näyttää hurjalta pudotukselta. Sain ohjeeksi huolehtia tasaisesta energiansaannista nyt kun vauvan pitäisi kasvaa kovaa vauhtia. Nyt kun maha tuntuu olevan koko ajan täynnä, eikä nälän tunnetta juuri tule, helposti ihan huomaamatta saattaa vierähtää pitkä aika syömisten välissä.

Hb on mitattu kahteen kertaan, eikä lisäraudalle ole ollut toistaiseksi tarvetta.





10.8.2015

Seesteistä

Kesäloma vei mennessään. Kiitos kaikille kommentoineille. Kiva kuulla, että teitä kiinnostaa lukea tällaisia ei-niin-huippuhyviä-blogimaisia "odotusblogeja".

Kuukaudessa on ehtinyt tapahtua paljon ja toisaalta ei mitään. Aika menee nopeasti ja kuitenkin aika hitaasti. Palasin kolmen viikon loman jälkeen töihin ja ensimmäistä kertaa aloin lomalla jo odottaa töihin pääsyä. Todennäköisesti se, että jäljellä on enää 8 (!!!) viikkoa töitä ennen äitiysloman alkua, vaikuttaa asiaan. Loman aikana tajusin myös sen, että viimeisillekin odotusviikoille on hyvä jättää vauvajuttujen kanssa puuhastelua, pesemistä ja järjestelyä, kaikkea sellaista ihanaa puuhaa!

Lomalla sairastin tavoilleni uskollisena kunnon flunssan. Aiemmista kesistä poiketen tajusin käydä kuitenkin työterveydessä ja sain pari päivää sairaslomaa. Aion käyttää säästyneet päivät, jos alkaa väsyttää tai muuten siltä tuntua. Toivon kuitenkin, että saisin olla hyvävoimaisena töissä ä-loman alkuun asti.

Olen kyynelehtinyt milloin mistäkin mm. lastenvaatekirpparilla nousi kyyneleet silmiin. Minä tässä kaivelen tällaisia pieniä bodeja! Hassua, mutta samaan aikaa iski myös epävarmuus; uskallanko minä ja onko minulla oikeus nyt ostaa tällaisia. Suurimman liikutuspuuskan aiheutti äitiyspakkauksen saapuminen. Olin odottanut pakkausta aika kauan ja lähdin saman tien sitä hakemaan kun sain Postin viestin. Kun kaivoin saksia avatakseni pakkauksen mieskin tuli katsomaan pakkausta ja totesi "se tuli". Silloin pillahdin itkuun. Niin tuli, lopultakin! On sitä monta vuotta odotettukin. Sillä hetkellä se iskin ihan kunnolla tajuntaan, että epätoivoinen, epävarma ja loputtomalta tuntuva odotus oikeasti on päättymässä. Ja toisaalta tajuaa, miten kauan tätä oikeasti onkaan odottanut. Lopulta olen raskaana. Ihan virallisesti. Ei sen sanominen luontevalta tunnu vieläkään, onneksi on tuo pallo, niin eipä enää tarvitse sanoakaan. Itkeskelin lisää kun levittelin pakkauksen sisällön lattialle. Halailin pakkauksen haalaria ja vollotin. Meille ihan oikeasti aikoo tulla vauva!

Odotuksen psyykkinen rankkuus on viikkojen kertymisen myötä helpottanut. En enää päivittäin mieti söinkö tai teinkö jotain vahingollista. Toki sekin vietti on herkässä. Jos jokin äksettömyys sattuu saatan vaipua tuntikausiksi ahdistukseen ja selata puhelimesta oireita, muiden kokemuksia ym. Minulla oli lähete neuvolan psykologillekin, joka soitti minulle tänään. Sanoin kuitenkin pärjääväni ilman tapaamista. Tuntui, että nyt asiat/ajatukset ovat niin paljon helpottaneet ja olen ollut niin onnellinen, että tässä vaiheessa keskustelulle ei ole tarvetta. Jos olisin saanut ajan aiemmin olisin ehdottomasti mennyt keskustelemaan. Ihan hetkittäin lomalla muistelimme miehen kanssa viime kesää. Ero tähän kesään on valtava. En kaipaa mitään.

Fyysisesti tämä odotus on ollut edelleen helppo. Mitä nyt pyöräillä olisin halunnut pidempään. Pystyn kyllä pieniä kauppa-/kirjastomatkoja polkemaan, mutta vähän epämiellyttävältä se tuntuu. Muuten pystyn harrastamaan liikuntaa ihan mukavasti. Olen uinut, sauvakävellyt, kävellyt ja jumppaillut kotona. Suunnistus on ollut neljä viikkoa tauolla, enkä tiedä uskallanko enää metsään. Syke nousee helposti korkealle, eikä se tunnu kivalta. Siis suunnistus toki tuntuu kivalta, mutta ajatus siitä, että syke on pitkäkestoisesti korkealla on huolestuttava, enkä tiedä haluanko huolestua mistään mitä voin välttää. Muutaman päivän kyykin mustikkametsässä eikä sekään tuntunut pahalta, kuin yhtenä päivänä kun olin edellisiltana jumpannut pakarat jumiin.

Painoa on kertynyt tähän mennessä viisi kiloa, mutta onhan tässä aikaa paisua. Ehkä sitä on tullut muuallekin kuin mahan seudulle, mutta aika huomaamattomasti. Juuri tällä hetkellä maha on kivan kokoinen. Oikein ihana pallo! Ihaninta tietenkin on, että siellä myllertää oma pieni ihmistaimi. Muutenkin olo itsessä on ollut oudon hyvä.

Ärsyttävin fyysinen ilmiö on tähän saakka ollut mahalaukku, joka tuntuu koko ajan täydeltä, ja vatsahapot jotka ovat ruokailun jälkeen kurkussa. Nälkää ei tunnu tulevan enää lainkaan. En tosin ole vieläkään oppinut syömään säännöllisesti ja pieniä annoksia. Toinen fyysinen ikävä ilmiö on suonikohjut.  Eli tähän saakka olen päässyt vähällä.

Rv 27

7.7.2015

Ihana vaihe!

En tiedä eksyykö tänne enää kukaan, kun tämä ei oikein enää ole lapsettomuusblogi eikä tätä odotusblogiksikaan voi sanoa. Kirjoittelenpa kuitenkin lämpimikseni.


Viime viikkoina palaset ovat loksahtaneet joltain osin paikoilleen. Olen pystynyt olemaan onnellinen. Olen onnellinen päivittäin ja saatan sitä miehellekin hokea. Samoin kuin sitä, että "meille tulee vauva!"


Rakenneultrasta on pari viikkoa. Jännitin sitä kovasti. Kun miestä ei näkynyt ja minua jo tultiin huhuilemaan (olin etuajasta, samoin ultraaja) odotustilasta, kihahti kyyneleet silmiin. En uskalla mennä yksin. Onneksi sain odottaa siihen asti kun oikeasti aika oli ja mieskin ehti mukaan. Vähän piti vielä jännitystä vetistellä ennen ultraamisen aloittamista. Siellä se oli. Ojenteli jalkojaan jossa näkyi pienen pienet varpaat. Nt-ultrassa koko oli päivää edellä laskettua, nyt koko kahta päivää edellä, joten mitä ilmeisemmin tapaus osaa huolehtia omasta kasvustaan ja tekee sitä tarkasti. Kaikki mitä siinä oli nähtävissä oli kuten pitääkin.


Edelleen tuntuu hieman hassulta yhdistää ruudulla näkyvä, jo selvästi ihmismäinen hahmo siihen otukseen, joka tuolla kohdussa etenkin aamuisin ja iltaisin myllertää.


Sukupuolta emme halua tietää etukäteen. Sillä ei ole merkitystä. Voi olla, että jossain toisessa tilanteessa se auttaisi asennoitumaan siihen millaista on luvassa ja mitä hankkia, mutta en muutenkaan ole aikeissa hankkia mitään tyttö/poikavärejä, vaan kaikkea sekaisin. Toiseksi olen saanut viimeiset kuukaudet asennoitua paljon tärkeämpää asiaan: sittenkin meille tulee lapsi! Meistä tulee sittenkin jonkun vanhempia ja joku pieni ihmisotus täyttää meidän elämän. Näin ensimmäisen vauvauneni jossa imetin ja se vauva oli tyttö. Sama fiilis tuli neitimäisistä liikkeistä ultrassa.


Tämä on vähän hassu vaihe. Toisaalta olen niin innoissani asiasta ja toisaalta tähän alkaa jo tottua, eikä enää tarvi hämmästellä potkutteluja työpäivän aikana.


Olen tehnyt varoivaisesti hankintoja ja siirtynyt vihdoin lukemaan myös raskausaikaan liittyviä asioita, lapsettomuuden sijaan. Aikomus on, etten jätä kaikkea syksylle, jos olo sitten onkin nykyistä vaivaisempi tai muuten väsyneempi. Ja niiden hankintojen tekeminen on sitten ihanaa. Vaikka käytettynä lähes kaikki hankitaankin. Mutta silti. Onhan se yksi asia, jota ajattelin etten ehkä koskaan saa tehdä.


En osaa vielä ajatellakaan mitä vauva-arki tuo tullessaan. En osaa vielä huolehtia synnytyksestä, imetyksestä tai siitä miten pärjään kotona yksin pienen kanssa. Vaikka kolmen kuukauden kuluttua olen jo äitiyslomalla. Onko muuten vähän hölmö tuo -loma pääte tuossa yhteydessä? On se toki lomaa työstä, mutta kyllähän se on tilapäisesti ihan arkea.


21+6

23.6.2015

Päivä ennen rakenneultraa

Huomenna on rakenneultra. Ja 20+0! Tajuttoman pitkä aika, silti tuntuu että olen edelleen ihan uudessa tilanteessa, vaikka ihan ensi viikoista fiilikset ovatkin tasoittuneet ja muitakin asioita jo pystyy ajattemaan. Päivittäin kuitenkin ihmettelen uusia ajatuksia ja muutoksia kehossa. Kohtaan uusia ilon- ja huolenaiheita.

Huonot ja hyvät jaksot tuntuvat vuorottelevan. Samoin ilo ja huoli. Kun joku asia tuottaa suuren ilon (kuten ensimmäiset varmat liikkeet) seuraavassa hetkessä (syön raakaa jauhelihaa) päädyn taas stressaamaan jonkun typerän asian vuoksi.

Tällä hetkellä on takana kivuliaampi viikko, mutta sekin lienee normaalia. Jostain syystä olin kuvitellut, että voisin selvitä koko odotusajasta hyvinvoivana ja, että liikkuisin koko kesän tarmokkaana. Tähän harhaluuloon vaikuttti ehkä se, että äiti ja sisko, molemmat vakuuttivat voineensa niin hyvin raskauden ajan. En ole pystynyt liikkumaan kipujen vuoksi ja kivut vaikuttavat jonkun verran myös jaksamiseen. En ole jaksanut.

Tässä viime viikkojen aikana olen mm.
  • Soittanut päivystykseen aamuyöllä klo 3 ja varmistanut että on ihan ok useampana yönä herätä kovaan alavatsakipuun.
  • Syönyt panadolia, että olen päässyt kävelemään pois töistä.
  • Syönyt vahingossa huonosti paistettua jauhelihaa (kyllä voi syödä vahingossa, jos tekee hampurilaisen ja kasaa pihvin päälle kaikkea tavaraa niin, että vasta viime metreillä huomaa mitä tuli syötyä) ja käynyt labrassa otattamassa toksoplasma vasta-aineet.
  • Käynyt lääkärissä viikon kestäneiden alavatsakipujen kanssa.
  • Tuntenut liikkeitä päivittäin.
  • Ostanut varovaisesti ensimmäiset kaksi bodya ja vaunut.
  • Ostanut mammafarkut.
  • Syönyt kaksi kertaa viikossa lohta ja huolestunut myrkkyjen kertymisestä sikiöön.
  • Urheillut liian kovalla sykkeellä (en uskonut sykemittarin näyttävän oikein) ja huolestunut siitä aiheutinko pienelle vakavan aivovaurion.
  • Oppinut, että se epämiellyttävä tunne, joka iskee kesken kotitöiden on supistelua ja oloa helpottaa, kun pötköttää hetken kyljellään.
  • Itkenyt asioista, joista en olisi uskonut itkeväni...Esimerkiksi siitä, että jouduin Juhannuksena saunomaan yksin. Ei tullut vihdan hakureissulla mieleenkään, että sillä joutuisin yksin lätkyttelemään. 
  • Olen yrittänyt päästä perille kestovaippoista. Enkä ole onnistunut. Miksi niitäkin pitää olla niin monenlaisia?
  • Tehnyt erilaisia päätöksiä syömisten suhteen. Mm. en syö irtokarkkeja niiden sisältämien väri- ja lisäaineiden vuoksi, vaan jos jotain on pakko syödä niin sitten suklaata. Syön välipalan ja juon riittävästi vettä. Kaikissa tällaisissa päätöksissä olen epäonnistunut ja päättänyt, että seuraavalla kerralla pidän päätöksestä kiinni. 
  • Potenut huonoa omaatuntoa liikunnan jäätyä vähiin.
  • Kasvattanut mahan, joka näyttää ihan varmasti jo vähän enemmän vauvamahalta kuin kaljamahalta.
  • Käynyt vessassa 6 kertaa yön aikana. Muutenkin on päiviä jolloin tuntuu, ettei kotoa voi lähteä edes 300 metrin päähän kauppaan, koska vessahätä yltyy mahdottomaksi heti kun astuu kotiovesta ulos.
Lista näyttää stressaavalta, enkä kiistä ettenkö olisi stressannut jopa siitä, mitä stressaminen aiheuttaa, mutta todellisuudessa olen ollut myös äärettömän onnellinen. Jos huomenna kaikki on ok, lupaan ottaa vähän rennommin. Huolehdin, että rentoudun ja lepää. Liikun, enkä päästä lounasvälejä 7 tuntisiksi.

Luonnollisesti se, että kyytiläisen liikkeet alkoivat tuntua herätti myös ajatuksen: "Jos rakenneultrassa paljastuukin jotain odottamatonta, miten pystyn tekemään niin hirveitä, isoja päätöksiä? Miten voi päättää jonkun puolesta jotain joka jo on ja elää tuolla jossain?" Kun toisen tuntee, siitä tulee paljon todellisempi.

3.6.2015

Aaauu

Jos tähän asti olen saanut taivastella hyvää ja oireetonta olo, niin enpä saa enää. Joku pahanilman lintu maalailikin, että kannattaa varautua, että loppupuoliskosta tulee sitten kamalaa, jos alku on mennyt helposti. Näyttää siltä, keskivaiheesta on tulossa kamala, jos tällaisena jatkuu.

Ensin alkoi väsymys. Sitten kipeytyi alaselkä. Sen jälkeen alkoi ahdistavat kivut alavatsalla. Ei pieniä vihlaisuja silloin tällöin, vaan sellaisia, että tekee mieli töissäkin heittäytyä lattialle kippuraan. Suorastaan salpaavia. Silloin kun pahin kipukohtaus iskee, ei uskalla/pysty liikkumaan. Esimerkiksi jos sattuu pahimman kivun aikaan istumaan työtuolilla, vaikkapa epäergonomisesti jalka toisen päällä, sitä ei kipukohtauksen aika voi siirtää siitä mihinkään. Puhumattakaan, että voisi keskittyä töiden tekoon. Tämä on tällaista vähän kuin suolistoon olisi päätynyt joku isohko kulmikas esine, vaikkapa kahvipaketti, joka eteenpäin liikkuessaan aiheuttaa kipua.  Illat makaan sohvalla kipeänä ja väsyneenä. Varsinaisten kipukohtausten lisäksi on alavatsalla kokoajan ihan sellainen pieni kivun/arkuuden tunne.

Koska olen jonkin sortin hysteerikko pyysin neuvolasta, että suljettaisiin pois tulehdusten mahdollisuus. Kai nämä jotain normaaleja raskauteen kuuluvia kipuja voivat olla, mutta olin odottanut, että tällainen olisi ajankohtaista sitten kun viikot alkaa 3:lla. Tai edes 2:lla. Jostain syystä kuvittelin, että kesän saa vielä nautiskella elosta ja olosta. Pystyy tehdä yhtä ja toista. Liikkuminen onnistuu jne. Eilen ei onnistunut edes tiskaaminen, koska väsytti ja maha oli niin kipeä että suorassa seisominen ei ollut vaihtoehto.

Tasan kolme viikkoa vielä rakenneultraan. Mitään hankintoja en ole vielä tehnyt. Itselle ostin kaverilta edullisesti ison läjän vaatteita.

Maha on jonkinlainen. Jos tietää niin voi huomata jotain, jollei tiedä, niin ei varmasti huomaa. Omaan silmään täältä ylävinkkelistä maha näyttää vain kamalan rumalta.

17+0

21.5.2015

Tyhmyri

Viime viikot ovat olleet itsesyytösten aikaa. Tuntuu etten pysty tekemään mitään ilman, että joutuisin jälkikäteen miettimään mitä tuli tehtyä. Miehelle olen valitellut, että olisipa hän se jolla on ihmisenalku kyydissä, kun hän ei varmaan tekisi samoja tyhmiä asioita kuin minä. Olen karehtinut muita rauhallisia ja järkeviä odottajia jotka eivät tee tyhmyyksiä. Ottavat rauhassa ja elävät terveellisesti. Tietävät tasan tarkkaan mitä tuli syötyä, eivätkä valvo öitään miettien pitäisikö mennä kaivamaan maitopurkkeja ja katsoa onko niissä meijerin tiedot.

Kuvittelin ennen raskautta, että sitten kun raskaus alkaa, jos se vain ikinä alkaa, olen onnellinen. Muistan olla onnellinen ja nautin siitä, koska tällä historialla voi olla, että nämä päivät ja viikot saadaan elää vain kertaalleen. Luulo ei ole tiedon väärti. Olen stressannut ihan p*rkeleesti. Tullut siihen tulokseen, että musta ei ole tähän. Miten kaikki muut on järkeviä ja minä päivästä toiseen teen idioottiratkaisuja? Yritän skarapata ja taas löydän itseni googlaamasta jotain ja valittamasta.

No, mitä sitten on tullut stressattua?
1. Söin salaatissa lämminsavulohta. Tajusin vasta jälkikäteen kysyä oliko se suoraan vakuumista. Oli se. Idioottina olin vain ajatellut, että sehän on kypsennettyä.

2. Satamaidon eipäs-joopas -listeriajupakka on kuohuttanut. Varsinkin siinä vaiheessa, kun tuotteet ensi kertaa vedettiin pois kaupoista ja miehellä sattui olemaan pari päivää samaan aikaan maha sekaisin. En ollut varma olinko käyttänyt satamaidon maitoa, kun aina ei lue muuta alkuperää kuin Suomi, ei siis meijeritunnistetta. Luulen, että listeriakammon vuoksi joudun jättämään kesälomalle suunnitellut reissun väliin. Se olisi todennäköisesti pelkkää stressiä.

3. Osallistuin tapahtumaan, jossa jouduin kisavietin valtaan. Alkuun etenin rauhassa, mutta sitten jokin naksahti päässä. Juoksin niin kuin ennen vanhaan. Juoksu ei tuntunut pahalta sillä hetkellä. Olen muutenkin vielä hölkötellyt ja tyhmänä ihmetellyt mistä sen voi tietää, koska täytyy lopettaa juokseminen. Nyt tiedän. Noin puoli tuntia suorituksen jälkeen alkoi alavatsassa kipu. Alkuun se paikallistui selvästi vasemmalle alas, myöhemmin nousi alimpiin kylkiluihin saakka. Kipu oli varsin voimakas. Kun olin 1,5 h odottanut kivun hellittämistä soitin kättärille ja vuodatin tyhmyyteni luuriin. Hoitaja arveli sen olevan kohdun kannatin lihaksen revähdys, joka heijastuu kylkeen. Luonnollisesti pelkäsin, että sittenkin keskenmenon voi itse aiheuttaa ja nyt kyytiläinen kuoli. Seuraavana päivänä, kun kipu oli vähän pienempää, eikä mitään muita oireita ilmennyt, keksin huolestua siitä, että aiheutinko sikiölle hapenpuutteen.

4. Kävin lounaalla paikassa, jossa käyn usein. Toisin kuin muilla kerroilla, valitsin ruokajuomaksi kotikaljaa. Aiemmin olin aina päätynyt veteen, kun tuon paikan kaljat ovat tunnetusti aika tujuja. Kun lähdin santsikierrokselle tajusin, että kalja nousi päähän tai enemminkin meni jalkoihin. Niinpä, syön luomuomenoita, koska epäluulo ei anna periksi syödä sellaisia 3 kk säilyviä ja sitten vastapainoksi ryystän liika käynyttä kotikaljaa.

Lähipiiri alkaa olla aika kyllästynyt tähän hysteriaan. Itsekin olen ja siksi päivittäin päätän, että nyt en varmasti laita suuhuni mitään, mitä joudun jälkikäteen miettimään tai jonka vuoksi pitää yönsä valvoa. Eikä mene kuin hetki, kun löydän uuden ahdistuksen aiheen.

12.5.2015

Välitila

En voi kehua tulleeni ulos kaapista, mutta sen verran kaapin ovea raotin, että jos kohtalonsisar sattui paikalle niin huomasi kyllä. Ainakin muutama uusi ihminen tajusi tilanteen.

Sunnuntaina luin "Hyvää äitien päivää kaikille äideille!" -toivotuksia. Mikä  siinä on, että naispuoleisten, lapsia saaneiden ihmisten pitää onnitella kaikkia muitakin yhtä onnekkaita? Lapsuudessani äitienpäivänä me onnittelimme äitiämme, isäni onnitteli myös meidän äitiä eli puolisoaan ja omaa äitiään, eikä äidin tarvinnut laittaa ruokaa. Mutta siinäpä se. Päivä muiden mukana. Nykyään pitää kaikkien äitien toivottaa kaikille äideille onnea, ja mitäs meille muille...Niin mitä? Paskaa päivää vai? Olisiko pitänyt itsekin toivottaa onnea kaikille äideille, kyllähän he sitä tarvitsevat?

Bogailin kaksi positiivistakin päivitystä, toisessa toivotettiin: hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja äidinmielisille (?). En ihan tunnista itseäni tuosta äidinmielisestäkään. Mutta siinä oli vähän yritystä. Toistaiseksi kuitenkin olen lapseton tytär, jolla on onneksi vielä ihana äiti."Äidinmielestä" en osaa olla oikein mitään mieltä.

Sitten luin päivityksen josta vallan innostuin. Tuttavani näkee paljon iäkkäitä ihmisiä työnsä kautta. Hän oli esittänyt mielipiteensä näin: Olen jo vuosia ollut sitä mieltä että äitien- ja isienpäivä pitäisi poistaa. Eilen tapasin kolme iäkästä lapsetonta leskeä ja puhe kävi kaivatuissa lapsissa. Sitten on äidittömiä lapsia tai lapsia jotka on sijoitettu jne. Tämä päivitys oli kerännyt kommentteja mm. ihmisiltä, jotka olivat muiden mukana askarrelleet sitä äitien- tai isänpäiväkorttia ja antaneet sen sitten jollekin sukulaiselle tai piilottaneet jonnekin. Ja ehdotuksia siitä, että äitienpäivä pitäisi sen traumaattisuuden vuoksi saada muiden liputuspäivien tasolle (kuten esimerkiksi tämä Snellmannin eli suomalaisuuden päivä tänään), sitä voisivat juhlia sellaiset jotka ovat siitä innostuneita, eikä muiden tarvitsisi kaataa suolaa haavoihin. Ei sitä ehkä edes muistaisi etukäteen pelätä, kun siitä ei tehtäisi niin isoa numeroa. Jo onhan äitienpäivästä tullut kauniin ajatuksen lisäksi vähän Joulun kaltainen markkinahumu-myydäänrojua-juhla.

Tänä vuonna en oikein tiedä kuinka olisin asiaan suhtautunut. Lauantaina tykättyäni jostain kipeästä lapsettomuuskertomuksesta pääsi itku, jossa oli paljon itsesääliä mukana. Toisaalta sunnuntaina äitiäni onniteltuani olin onnellinen, siitä että minulla on äiti ja siitä, että äiti ilostui onnitteluista.

Tämän raskauden suhteen olen jossain välitilassa. Olen raskaana, kai voi jo sanoa "melko turvallisesti", mutten kuitenkaan tunne olevani raskaana. Alkuraskaus oli vähäisten oireiden aikaa, nyt niitäkään ei enää ole. Maha on vähän ehkä isompi, eikä se enää yön aikana samalla tavalla pienene kuin pahimpien turvotusten aikaan. Se näyttää vain siltä, että olen syönyt vähän yli tarpeen. Omat housut mahtuu hyvin, ei ehkä ihan kaikki. Mutta sen verran on vaatteita ettei ole syytä mennä mammavaateostoksille. Muutenkin pystyn elämään aika normaalisti. Nukun pääasiassa hyvin, en ole väsynyt, harrastan liikuntaa, enkä ole lisääntyneiden puskapissareissujen lisäksi huomannut mitään tuntemuksia.

Syömisiäni kyllä stressaan. Lähinnä sitä, että vähän väliä herkuttelen jollain epäterveellisellä. Tunnistan tilanteen täysin, mutta en vain saa mielitekojani haltuun. Jos tekee mieli kinkkiroskaa, niin sitten taistellaan monta päivää sitä mielitekoa vastaan. Se helpottaa pitkäksi aikaa, kun vain annan periksi ja käyn kiltisti syömässä yhden mättösetin. Sen jälkeen päähän juurtuu taas uusi mieliteko ja päässä alkaa uusi eipäs-joopas-kehä. En ole varmaan koskaan ajatellut yhtä paljon syömistä kuin nyt ja samalla syönyt yhtä paljon epäterveellistä kuin nyt.

6.5.2015

Lauantaina ulos kaapista?

Olisiko tuleva lauantai sellainen, että uskaltautuisin ulos kaapista? Jaoin jo seinälläni Väestöliiton lapsettomuushoitoja käsittelevän videon, terävimmät voivat siitä vetää johtopäätöksensä. Ei lasta ja jakaa tuollaista, kun muuten on laiska facen käyttäjä.

Mikä siinä omassa epähedelmällisyydessä, kyvyttömyydessä tehdä jotain ikiaikaisen luonnollista onkin niin hävettävää? Masennuksen tunnustaminen olisi helpompaa. En toki ole sellaista joutunut kokemaan, mutta jotenkin tuntuu, että masennukselle on erilainen oikeutus ja hyväksyntä. Ainakin itse ajattelen niin. Johtuuko se siitä, että se on yleisempää? Vai onko se yleisempää vai onko se vain yleisemmin tunnustettu asia. Jokainen tietää varmasti jonkun joka on tai on ollut masentunut, työkaveri on jäänyt töistä pidemmälle sairaslomalle tai myöntänyt käyttäneensä lääkitystä. Tunnenko muita lapsettomuudesta kärsiviä? En enää. Tunsin yhden.  Mutta hänkin sai pitkän yrityksen jälkeen yllättäen luomusti lapsen. En tunne muita. Voin toki arvailla. Blogimaailma on tehnyt muiden lapsettomuuden itselleni näkyvemmäksi. On muitakin. Monia erilaisia. 

Samalla viivallahan niiden pitäisi olla. Kumpikaan masennus tai lapsettomuus ei ole itsestä johtuvaa. Tai jos jompi kumpi on, niin ennemmin masennus. Voit päätyä tekemään elämässä valintoja itseäsi vastaan, jotka heikentävät henkistä hyvinvointia ja nakertavat jaksamista. Tässä kohtaa täytyy  todeta, että masennus on aika monisäikäinen asia. Periaatteessa se, että asiat eivät ole hyvin, kokee jotain raskasta voi johtaa masennukseen eli se lähtee ajatusmaailmasta, mutta masennus pystytään kuitenkin liittämään ihmisen fysiikkaan ja välittäjäaineisiin. Nyt lähdin täysin sivu-urille.

Olen miettinyt olisiko minulla pokkaa sanoa julkisesti, että lapseni/raskauteni on koeputkihedelmöityksen tulos (jos sinne saakka päästään). En tiedä. Joskus kun lapsista tulee puhe mietin mielessäni, että sanoisin "jos minäkin olisin "saanut" lapsia, esikoiseni olisi kohta kolme vuotias".

Ehkä motiivini tulla ulos kaapista on  kyseenalainen. Minä tulisin ulos kaapista siksi, että vuosikausia olen seurannut ihmisten hehkutusta lapsien kanssa touhuamisesta ja perhe-elämän ihanuuksista ja hassuttelusta. Kiero mieleni lukee usein rivien välistä viestiä, "ettepä tiedä lapsettomat mitä menetätte, kun olette tuollaisia itsekkäitä itselle eläjiä". Ei sellaista viestiä ehkä oikeasti ole, mutta minä luen silti usein niin. Ja joskus niitä suoria lällällää -viestejäkin on.

Kiukuttaa se, että jollekin "kaikki itsestään selvää -tyypille" ei tule mieleenkään, ettei tämä asia ole kaikkien kohdalla omista valinnoista kiinni. Ettei kaikki vain jätä lapsia tekemättä siksi, että haluavat  uran, urheilla ja treenata, seikkailla maailmalla ja hakea rajojaan jossain muussa. Minä jätän ne tekemättä, Minulta on jäänyt lapset "tekemättä" koska se tekeminen ei ole ollut jostain selittämättömästä syystä fyysisesti mahdollista. Motiivissani on siis kyse halusta näpäyttää

a. ajattelemattomia ihmisiä, jotka ei tajua
b. äitienpäivän hehkuttajia

Mutta kiukuttaako tämä laput silmillä -ihmisten ajattelu minua niin paljon, että uskaltaisin altistaa tähän astisen elämäni kipeimmän kokemuksen julksuuteen? Kehtaisinko olla niin haavoittuvainen? Kestäisikö mahdollisesti siitä seuraavia sääli- ja "minä tiedän miltä sinusta tuntuu -ajatuksia". En tiedä. Kestäisinkö sitä, että kuvittelisin muiden ajattelevan, että se x nyt oli aina niin laihakin, varmaan sen takia ei saanut lapsia, se urheili ihan liian monta kertaa viikossa, eikä varmaan siksi saanut lapsia. Eikä tämä ole täysin kuvitelmaa, tällaisia neuvoja olen saanut. Nosta vähän painoa, liiku vähän vähemmän. En pidä ajatuksesta, että sellaiset jotka eivät TAJUA, alkavat mielessään keksiä syitä.

Hetkittäin tunnen myös pientä ylemmyyden tunnetta siitä, mitä olen kokenut. Ajattelen, että olen henkisesti pykälän korkeammalla, kun tiedän miltä tämä tuntuu ja osaan tämän myötä nähdä muutakin elämää vähemmän musta-valkoisesti. Olen selvinnyt, jostain sellaisesta mitä on vaikea kuvitella. Toki lapsia helposti saanut voi kuvitella omalle kohdalleen, miltä tuntuisi jos lapsia ei noin vain olisikaan hankittua, mutta nimenomaan: kuvitella. Siinä on iso ero. Minä tiedän tästä elämästä vähän enemmän. Tämä on muuttanut minua ja tapaa ajatella, terävöittänyt arvojani, mutta valitettavasti kokemuksen mukana heränneet katkeruus ja kiukku eivät ole kadonneet. Lapsettomien päivän kynnyksellä kiukku kohdistuu tahtomattani siihen, että kaikki ei vaan voi tajuta. En tiedä miksi. En minä sääliä halua, vaan ymmärrystä. Mutta jos tiedän, ettei tätä koko tunnevyyhtiä voi täysin ymmärtää sitä kokematta, miksi haluan ymmärrystä?

4.5.2015

Nt-ultrakuulumiset

Huijjee! Olin tänään nt-ultrassa ja kylläpä nyt hymyilyttää. Stressi heräsi selvästi viime viikon lopussa ja viime öinä olen heräillyt pyöriskelemään asian kanssa. Valveilla ollessa olo on ollut rauhallinen ja luottavainen, mutta ilmeisesti alitajunta on muunkinlaisia ajatuksia työstänyt. Ensi yönä pitäisi voida nukkua rauhallisin mielin.

Ensimmäisen kerran nyt ultrattiin mahan päältä. Aika hassulta se tuntuu, että tuosta läpi voi jo nähdä mitä kohdussa tapahtuu. Siellä se oli ja hengissä! Tällä kertaa en itkenyt liikutuksesta, vain hihittelin. Kätilö sanoikin, että toiset itkee ja toiset nauraa kun jännitys purkautuu. Ehkä siinä oli paljon helpostustakin mukana, mutta rehellisti....Kyllä se oli koomisen näköistä, kun 7 senttinen mötikkä nukkui pää alaspäin ja alkoi sitten potkia kipakasti  kun tuli herätetyksi.

Niskaturvotus oli 1 mm. Verikokeen tuloksia en vielä tiedä ja pidän peukkuja, etten tiedäkään ennen kuin kirje viikon kuluttua tulee. Jos jotain hälyttävää olisi saisin puhelun ehkä tänään tai huomenna. Koko oli ultran mukaan 12+6 ja kun nyt on 12+5, niin voi sanoa, että vastasi kokoaan.

Uskaltaisikohan sitä jo nauttia näistä ainutlaatuisista päivistä? Nt-ultra on takana. Samoin ensimmäinen kolmannes. Ainakin uskallan hakea postiin tulleen paketin, jossa on ekat mammavaatteet.

27.4.2015

Nallekarkkeja ja polttava tunne

Sen jälkeen kun varhaisultrassa sain vahvistuksen, että kyytiläinen on oikeassa paikassa ja sen sydän lyö, suhde lapsettomuuteen on muuttunut. Tai en tiedä voiko puhua suhteesta...Tuntuu, että tähän asti saatu hyvittää kaiken sen mitä tähän asti päästäkseen on joutunut kokemaan tai tuntemaan. Tämä kaikki on sen arvoista ja olen poikkeuksellisen onnekas. Joskus ajattelin, että lapsettomuus tulee aina olemaan iso osa minua. Että se tulisi aina olemaan tärkeimpiä asioita, jossa olen epäonnistunnut, jota tulen häpeämään ja peittelemään. Varmasti niinkin, mutta tällä hetkellä se osa on yllättävän paljon pienempi kuin odotin.

Jos lapsettomuuden ollessa akuuttina päällä tulin erittäin tutuiksi katkeruuden, vihan, kateuden ja epätoivon tunteiden kanssa, niin sittemmin olen tullut tutuksi syyllisyyden kanssa. Olen tuntenut syyllisyyttä muiden lapsettomien puolesta. Loppujen lopuksi mehän onnistuimme helposti. Oliko meillä edes oikeus? Monet kanssasisaret käyvät läpi paljon raskaampia asioita, paljon pidempään. Isompia pettymyksiä kerta toisensa jälkeen. Toiset tekevät paljon enemmän asioiden eteen, kuin itse koskaan tein. En esimerkiksi kokeillut vaihtoehtoisia hoitomuotoja, en kajonnut ruokavalioon, moni ihmeainekin jäi kokeilematta. Ja etenkin siksi tunnen syyllisyyttä, että kaikki eivät pääse koskaan tänne puolelle, missä itse nyt olen.

Tiedän, että mikään ei ole vielä kirkossa kuulutettua.  Ehkä tyyppi ei edes ole enää elossa. Ehkä raskaus keskeytyy. Tai emme saa tervettä lasta. Tässä voi tapahtua vielä yhtä ja toista. En tiedä miten siitä selviytyisi, jos tämän jälkeen joutuisi keskeytykseen. Emmekä ole pohtineet sitä, mitä teemme jos seulonnassa saadaan kurjia tuloksia. En osaa vielä ajatella asiaa, enkä edes halua. Mutta onhan tämä tähänkin saakka ollut voittokulkua, siihen toiseen vaihtoehtoon nähden.

Viikko sitten sain muistutuksen siitä, mitä tavallisille, hedelmällisille ihmisille voi käydä. Harrastuksen parista tuttu ystävä on raskaana, pari viikkoa edellä. Henkilö, jonka en koskaan ajatellut haluavan lapsia. Eikä kai itsekään ole vakavissaan ajatellut. Kuitenkin epämääräisen, lyhyen suhteen tuloksena on yllätysraskaus. Uutinen antoi hieman perspektiiviä siihen, miten asiat voivat mennä silloin, kun kaikki on lisääntymisterveyden suhteen kunnossa. Tällaiset tapaukset myös hieman helpottavat syyllisyyttä ja tunnetta, että olisi jotenkin helpolla selvinnyt ja poikkeuksellisen onnekas. Vaikka edelleen onnekkaana itseäni pidänkin. Ehkä sekin on omalla tavalla rankkaa, jos ei ole ajatellut saavansa omia lapsia, sitten sellainen ilmoittaa tulosta ja joutuu pohtimaan pitääkö lapsen vai tekeekö abortin. Mutta oman kokemuksen ja muiden kanssasisarten kamppailua seuranneena, en voi kyllä todeta muuta kuin: tasan ei ole menneet nallekarkit.

Sitten ihan muita juttuja. Olen viime öinä saanut kiusakseni uuden kiusallisen tunteen vai onko tämä nyt oire. Herään siihen, että alavatsaa polttaa. Se ei ole mitään menkkamaista kipua tai äkillistä vihlontaa, vaan ihan jonkin aikaa kestävä kihelmöivä ja polttava tunne. Ei varsinaisesti edes kipua, mutta sen verran epämiellyttävää, että siihen herää ja kyljellä ja vatsalla nukkuminen ovat poissuljettuja. Google ei osannut kertoa voiko kyse olla kohdun kasvusta vai kenties jostain tulehduksesta.

Vielä kiusallisemman kaverin olen saanut ummetuksesta. Hetken luulin jo senkin helpottaneen, mutta se tulikin takaisin entistä kamalampana. Kotikonstit alkaa olla loppuun kaluttu, on pakko varmaan hakea apua apteekista. Tämä on niitä asioita, joita en osannut odottaa raskauteen kuuluvan.

Nt-ultraa saan odottaa vielä viikon. En siis varannut aikaa yksityiselle, kun sain tuon ajan ja uskon tästä odottelusta selviäväni.

11+5

20.4.2015

Tunne

Tunteiden, luottamuksen ja mielikuvituksen vuoristoradassa syöksytään vaihteeksi alaspäin. 8 päivää ilman mitään. Siis ilman yhtään mitään nipistystä, vihlaisua, paineentunnetta, ei huonoa oloa lämpimän ruuan jälkeen tms. Turvotuskin on hellittänyt. Vallalla on pelko siitä, että kyytiläinen ei ole enää elossa. Tai enemminkin tunne siitä.


Olen kaksi kertaa kirjautunut yksityisen klinikan nettiajanvaraukseen, mutta aina jättänyt ajan varaamatta. En tiedä miksen vain varaa sitä ja mene, jotta tietäisin tilanteen. Eilen illalla oli vahvasti sellainen olo, että kaikki ei ole ok. Nukuin huonosti, eikä tarvinnut edes nousta jokaöiselle vessakäynnille, joka on ollut tapana jo ennen plussaa. Olen kuvitellut, että öinen vessakäynti on yhteydessä turvotukseen. Illalla olen ollut kuin turvonnut valas (siis en enää loppuviikosta ole ollut), maha yhtä pinkeää pötkylää. Maatessa kai nesteet jostain syystä lähtevät liikkeelle ja 4-5 välissä joudun raahautumaan vessaan. Aamuisin olenkin sitten herännyt normaalin kokoisena. Kun oireita ei ole ollut, olen hakenut luottamusta turvotuksesta. Nyt siihenkään ei voi luottaa. Viime yönä nukuin mahallani, joka on tähän asti ollut turvotuksen vuoksi epämiellyttävää.


10+5?

15.4.2015

1/4

Odotusaika, odottajat...Sitähän tämä kirjaimellisesti. Tänään pyörähti 10 viikkoa eli neljännes "odotusta" on täynnä. Toivottavasti pääsen myös "raskauteen" yhtä konkreettisesti. Tästä on ihan hirveän pitkä vielä, toisaalta toiset tällaiset 10 viikkoa ja ollaan jo hyvässä puolivälissä. Ja muutama viikko, niin 1/3 on täynnä. Pitäisi muistaa elää jokainen päivä, onhan näitä odotettu ja on näistä haaveiltu. Edelleen "raskaana" kuulostaa vieraalta. Mitä? Minäkö?

Jonkinlainen luottamuksen henki on ottanut minusta vallan, enkä enää päivittäin kauhistele oireita tai oireettomuutta. Saatan väittää kyllä miehelle, etten usko kyytiläisen enää olevan hengissä kun on ollut niin hiljaista ja mahan turvotuskin alkoi hellittää, mutten itsekään täysin usko omiin väittämiini. Kovat alavatsakivut olivat viime viikon teema ja ne loppuivat lauantaihin. Jotain ihan pieniä tuntemuksia on tullut ja mennyt.

Vatsa toimii paljon paremmin, mistä iloitsen melko lailla. Kuivatut luumut on pidemmän päälle aika ällöttäviä. Edelleen turvottaa aina lounaasta eteenpäin ja iltaisin syömisen kanssa saa olla tarkka, koska ruoka ei tunnu yöllä liikkuvan mahalaukusta eteenpäin lainkaan. Välillä nimenomaan yöllä herää tukalaan ja kiristävää oloon. Maha on ihan konkreettisesti välillä kipeä.

Ensimmäinen neuvolakäynti oli lähinnä hämmentävä ja jokseenkin sisällöllisesti aika turha. Aika oli reilusti myöhässä vaikka olin päivän ensimmäinen. Terveydenhoitaja pomppi aiheesta toiseen, saattoi yhtäkkiä saada jonkin asian päähänsä, nappasi jonkun lapun ilmoitustaulultaan ja laittoi sen minun pinoon. Saattoi unohtaa sitten mistä oli sitä ennen ollut puhumassa. Monia asioita tuntui putkahtelevan hänen mieleensä siitä, että minä kerroin jotain olostani tai työstä tms. Lopulta, kun oli jo ulko-ovella hän juoksi perään. Oli unohtanut kertoa, että jatkossa täytyy sitten aina käydä tekemässä pissatesti ennen th:ta tai lääkäriä. Tänään minulta kysyttiin labrassa, enkö saanut jotain seulontasuostumuslomaketta (?) neuvolasta mukaani. Ei tuossa nyt mitään vakavaa tapahtunut, mutta hieman epäluottamusta herättävä kokemus. Seuraava aika on "omalle terveydenhoitajalle".

10.4.2015

Uutta oireettomuus rintamalla

Ehdinpäs kirjoittaa tiistaina oireettomuudesta. Samana iltana sain alavatsakivun ja onhan tämä nyt pöljää. Ei tiedä luottaisiko, että oireet on ok ja johtuu  kohdun kasvupyrähdyksestä vai pelkäisikö keskenmenoa tai jotain kamalaa kuolettavaa tulehdusta.

Olin tiistaina kevyellä lenkillä. Viime aikoina lenkit ovat ollaan pääasiassa sellaisia hölkkä-kävely-hölkkä -lenkkejä. Nyt tuli ensimmäisen kerran ajatus, että ehkä olisi parempi lopettaa juoksut tähän. Illalla nimittäin alkoi alavatsa kipuilla oikein kunnolla. En tiedä oliko vain sattumaa. On aika vaikeaa päätellä miltä se tuntuu, kun joku mitä tekee ei ole hyväksi ja kun ei tiedä johtuuko se edes siitä mitä on puuhaillut. "Fiiliksen mukaan ja omaa kehoa kuunnellen" ei ole  minusta mikään yksiselitteinen ohjenuora. Luulisi, että jos joku ei ole hyvästä, se tuntuisi pahalta myös sillä hetkellä kun sitä jotakin tekee tai sen jälkeen, muttei ehkä enää seuraavina päivinä. Ja voisi kai olla niinkin, että jos lepäilisin kokonaan laakereilla (on muuten typerä sanonta, kuvitelkaapas makoilevanne laakerien päällä. Ei kuulosta rauhalliselta) olisin enemmän kipeä. Mutta enhän minä mistään mitään tiedä. Luulin tosiaan, että keho osaa ilmoittaa, jos joku ei sille sovi.

Yöllä ja seuraavana aamulla oli taas normaalia, mutta iltapäivällä alkoi kipuilu taas. Olin menossa pumppiin ja ehdin moneen kertaa muuttamaan mieleni: menen, en mene, menen, en mene. Menin. Liikkumisen ajan olo oli normaali. Illalla taas kipuilin.

Ajatelin, että joku viisaampi on joskus väittänyt ettei keskenmenoa pysty itse aiheuttamaan ja joku toinen viisas on väittänyt, että ensimmäisen kolmanneksen voi jatkaa normaalia liikkumista, kehoa kuunnellen. Olen jo keventänyt huomattavasti ja liikkunut ajallisesti lyhyemmin. Pumpissa lähinnä on nolottanut, kun  tangossa puolet siitä mitä kanssajumppaajat laittavat lämmittelypainoiksi silloin kun pitäisi olla tunnin isoimmat painot. Käyn kerran viikossa ja joka viikko mietin, onko sinne mitään järkeä edes mennä, kun kohta kuitenkin lopetan. Oikeastaan mieli tekisi jo nyt siirtyä

Eilen kipuilua oli pitkin päivää. Illalla katsoin hetken telkusta duudsonien säätöä, mutta kipeä alavasta ja hekottelu oli huono yhdistelmä.

7.4.2015

Ei tunnu miltään

Keskenmenon pelko on läsnä päivittäin. Erityisesti se iskee päälle iltaisin sängyssä, kun keskittyy miettimään oliko kuluneen päivän aikana mitään oireita...Ei ollut. Ei tuntunut alavatsassa miltään. Ei etonut. Ei oikein ole enää väsykään. Tällä viikolla kohdun olisi pitänyt kasvaa ja olisin voinut tuntea sen pistävänä kipuna. No, en ole tuntenut mitään.

Turvotus ja tukalo olo vatsan huonosta toiminnasta johtuen ovat oikeastaan ainoat oireet joita viime viikon aikana on ollut. Ja ällöttävät, isot finnit leuassa. Nyt nekin sitten katosivat. Olo on taas mitä normaalein. Nyyh.

Olen viime viikoina tehnyt huomion, että kukaan ei kysy mitä kuuluu. Olin päättänyt, että jos joku läheinen kysyisi mitä kuuluu, niin kertoisin. Jos ihmisiltä itseltään kysyy mitä kuuluu, niin siihenhän ei vastakysymystä tehdä. Tämä onkin johtanut siihen ajatukseen (jos luoja suo ja raskaus jatkuu) etten kerro kenellekään.

Tai en ala erikseen informoimaan ihmisiä. Sellaiset ihmiset joiden kanssa on tekemisissä saavat ajan myötä tietää. Sitten joskus kun/ uskaltaa kertoa. Ne jotka eivät pidä yhteyttä kuulevat sitten kun kuulevat. Mutta en ala kirjoittamalla asiasta kertomaan. Joko naamatusten tavatessa tai sitten puhelimessa, muttei mitään helvetin tekstiviestejä (lällällää, marraskuussa saamme uuden reissukaverin tms.), fb-viestejä, kuvat kertokoot puolestaan -juttuja. Kuvan laittaminen faceen tuntuu olevan erittäin yleinen tapa kertoa asiasta "suurelle yleisölle". Minusta on kai kuoritunut kriittinen ja kärttyinen akka, kun en keksi mitää syytä miksi suuren yleisön pitäisi tietää. Lisäksi olen itse pahoittanut mieleni niin monesti tässä vuosien varrella päätymällä faceen väärällä hetkellä tuijottamaan jonkun onnellisen ihmisen raskausmahaa.

Siskon perheelle ja veljille perheineen kerron kunhan kuukausi vielä vierähtää ja heitä näen. Kummejani menen tapaamaan joskus kesän aikana. Kavereille sitä mukaan, kun tapaan. TAI jos joku sattuu kysymään mitä kuuluu. Äitini varmasti hoitaa vähemmän yhteyttä pitävät sukulaiset. Ja mies saa hoitaa oman tonttinsa ja kertoa veljilleen sitten kun siltä tuntuu. Tällä hetkellä tuntuu, että aikaa marraskuuhun on niin paljon, ettei asialla ole kiirettä. Johan sen ehtii jo unohtaakin moneen otteeseen.

Jos joku osaa kertoa, miksi kannattaisi kertoa sellaisille ihmisille joiden kanssa ei oikeasti ole tekemisissä, niin kertokaahan.

8+6

30.3.2015

Alkuraskaus...

Joitain uusia havaintoja viikonlopun ajalta.

1. Alkuraskauden väsymys on lamauttavaa. Siihen ei auta, että jää makoilemaan sohvalle. Kokeilin sitä lauantaina. Oli karmea olo ja väsymys vain yltyi. Sunnuntaina palasin liikunnan pariin ja se vaikuttaa toimivan paremmin. Normaalia enemmän vaatii kyllä itsekuria lähteä silmät puolitangossa liikkeelle.

Liikkumisen haittavaikutus on taas se, että piristyy ihan tarpeettomasti ja yöunet jää liian lyhyiksi. Ja siitä seuraa taas huoli, miten kädellinen katkarapu selviytyy, kun energiat on imetty tyhjiin liikunnan ja valvomisen yhdistelmällä.

2. Pahoinvointi on aaltomaista ja minulla se on jotenkin päin vastaista kuin ilmeisesti normaalisti. Kun aamulla herään, olo on hyvä. Kunnes syön jotain. Välittömästi aamupalan jälkeen olo on huono. Kylläisenä olo on kaikkein pahin. On se nälkäisenäkin vähän ällöttävä, muttei niin kamala kuin ruokailun jälkeen.

3. Alavatsa kipuilee nyt selvästi enemmän kuin viime viikolla.

4. Neuvolaan olla yhteydessä ajoissa. Minä en sitä tehnyt ja kun viimein sain aikaiseksi soittaa, oli jäljellä vain yksi aika, joka oli otettava. Eikä ollut ihan paras mahdollinen aika. Nyt täytyy vaivihkaa yrittää säätää kokouskutsua...

5. Luulen näkeväni raskaana olevia joka puolella. Olen kuvitellut erinäisten henkilöiden olevan raskaana, henkilöiden toiminta viittaa kuitenkin ihan muuhun.

6. Tekee mieli rasvaista ja suolaista ruokaa. Ennen ei ollut ongelma syödä terveellisesti. Ei se nytkään mikään iso ongelma ole, mutta terveellisen ruuan lisäksi tekee mieli vedellä kaikkea epäterveellistä kaksin käsin. Ennen ei esimerkiksi ollut ongelma kieltäytyä sipsitarjoilusta, nyt juutuin lasten kemuissa sipsikulhon ääreen. Sipseissä on akryyliamidia, mutta eipä tuo tieto halua hillitse. Kaupassa himiöin eineslihapullia, lihapiirakkaa, nakkeja. Mies onneksi on kovan luokan terveysintoilija eli toistaikseksi on joku joka hillitsee, kun itse en siihen pysty. Valitettava haittapuoli on se, että söpö raskausmahan sijaan taitaa minulla kohta näkyä läskimaha.

7. Kahvi on välttämättömyys hyödyke. Olen yrittänyt vähentää määrää. Huonolla tuloksella.

8. Luumuista on apua ummetukseen. Ei siitä sen enempää. Tuo roskaruokahimo, ei sovi kovin hyvin yhteen tämän ongelman kanssa.

26.3.2015

Varhaisultra

Heräsin klo 5 yöllä enkä saanut enää nukuttua. Laskeskelin montako tuntia vielä ennen kuin saan tietoa tilanteessa. Yöllä sopivasti oikeaa munasarjaa kolotti. Epätoivoissani heitin ilmaan toiveen, että saisin edes jonkin merkin, jos siellä on "joku". Siis ei munasarjassa, vaan kohdussa.

Vastaanotolla olin niin jännittynyt etten oikein saanut sanaa suustani. Ihan kummajainen varmaan. Kerroin, ettei ole muita oireita kuin oikean puolen kolotus. Kun pääsin tutkimuspöydälle köllöttämään jännitys venyi niihin mittoihin, että väkisin pääsi itku.

Alkuun lääkäri oli pelottavan hiljaa. Juuri sen verran, että kun jännittyneenä ja kauhuissaan odottaa, niin ehtii aika monta asiaa käydä mielessä läpi. Sen jälkeen ruutu käännettiin meihin päin. Ruudulla näkyi hassun näköinen vaalea klöntti. Meille esiteltiin kumpi pää on pääpuoli, missä on ruskuaispussi ja miten syke näkyy. Mittaa sillä oli reilu 10 mm. Koko vastasi päiviä 7+1. On siinä ihmisen alussa samalla jotain niin liikuttavaa ja niin koomista. Olo on aika epäuskoinen. Tuolla jossain elää joku hassu klöntti, jolla on ihan oma syke. Ja jossain vaiheessa siitä tulee ihminen.

Oikean puolen munasarjan kipu johtuu kuulemma siitä, että munasarjat ovat vielä isot hoidon jäljiltä. n. 2 x normaalia isommat. Pomppimista kannattaisi edelleen välttää. Olen satunnaisesti tehnyt lyhyitä lenkkejä. Itseasiassa viimeksi eilen.

Olin niin keskittynyt itse tilanteeseen, etten huomannut seurata miehen reaktioita. Ja töihin täytyi palata sen päälle kiireen vilkkaan, ettei asiasta juuri ehditty puhua. Olisi ollut upeaa olla hetki rauhassa tuollaisen sykähdyttävän hetken jälkeen. Vielä klinikan käytävällä piti vielä sen verran itkeä, että muut vastaanotolle/labraan odottavat varmaan luulivat minun saaneen ihan toisenlaisia uutisia.

Saimme ohjeistuksen olla yhteydessä neuvolaan. Ja sain mukaan äitiyskortin!  Tätä katsellessa olo on absurdi: minulla on äitiyskortti! Tarkoittaako se, että minustakin voi tulla äiti? Kortissa lukee laskettu aika: 11.11.2015.

Toivottavasti tämä saa täydennystä.
Ehkei vielä kannata kuvitella liikoja, mutta kaksi mörköä on nyt selätetty: tuulimuna ja kohdunulkoinen! Pelättävänä on vielä ainakin keskenmeno, jokin häiriö kehityksessä, tautiperintö, joka aiheutta hirveyksiä ym. Lista varmaan täydentyy sitä myöten kun ehdin taas selailla. Nyt onneksi on aika vireä työtilanne, jota alankin hetimiten selättämään...

23.3.2015

Niitä näitä

Ei tainnut aika madella näin hitaasti edes silloin ala-asteikäisenä kesäloman sadepäivinä.

En voi varmuudella väittää, että oirehtisin vieläkään. Joku epämiellyttävä olo tulee ja menee, mutta voi olla muutakin kuin raskausoire. Jopa ihan mielikuvituksen tuotetta, kun oikein alkaa kuulostella. Luulen, että jos voisin pahoin, niin epäilykselle ei olisi sijaa. Edelleen nukun kyllä hyvin ja palelen läpi vuorokauden, mutta nekin voivat olla jostain muusta johtuvaa.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin oikean puolen munasarjan viiltelevään äkilliseen kipuun. Kipu tuli muutaman kerran. En voi olla ajattelematta, että sinnekö se nyt on mennyt kiinnittymään. Paniikkimielialassa ajattelin jo hyökätä heti maanantaina ultraan, jos vain jostain vapaa aika löytyisi. Tuon jälkeen ei kipua ole kuitenkaan ollut ja nyt tuntuu, että kyllä tässä selvitään torstaihin saakka. Ehkä.

Näin viime yönä painajaisen. Olin ultrassa ja ultraajana oli vanhempi nainen. Aluksi koko paikassa oli sähkökatko ja näytti siltä, ettei koko ultraa edes saada tehtyä. Sitten sähköt palautuivat. Ruudulla muka näkyi, että alkio killui ihan oikeassa paikassa. Se näytti oikeasti siltä, että katkarapu roikkui jostain narusta. Tämä nainen ei kuitenkaan uskaltanut sanoa oikein mitään, haki aina uusia ihmisiä ihmettelemään alkiota ja kysyi heidän mielipidettään. Lopulta hän sanoi minulle, että alkio on oikeassa paikassa, mutta sen nenänrei'ät ovat liian suuret. Ja niitä reikiä se sitten pyysi muitakin ihmettelemään. Lopulta siihen tuli vanha mies, sellainen arvoylppömäinen, joka vilkaisi ruutua kaksi sekuntia ja totesi, että normaalisti alkanut raskaus. Siihen minä kävin inttämään, että ei ole kun IVF:stä..Ja heräsin.

Olen ajatellut myös mukavia asioita. Tutkinut vaunumarkkinoita, tutustunut kaukaloihin, lukenut listoja tarpeellisista ja tarpeettomista hankinnoista. Selannut äitiysvaatetarjontaa. Lauantaina juutuin kaupassa sen hyllyn eteen, jossa oli kaikkea vauvakamaa. Puhdistuliinoja, erikokoisia tutteja, tuttipulloja ym. Erityisesti pikkuniistäjä sai herkistymään.

Olen myös miettinyt liikuntaa. Raskaus mahdollistaa uudenlaisen tavan liikkua, siis minulle henkisellä tasolla uudenlaisen. Raskauden aikana saisi liikkua liikkumisen ilon ja hyvän olon vuoksi. Ei tarvitsisi pyrkiä hyvään kuntoon, mennä epämukavuusalueelle, parantaa kuntoa ja suorituskykyä. Toki voihan se olla, että syystä tai toisesta en pystykään liikkumaan niin kuin nyt luulen  ja tässä on vielä yhtä sun toista yllätystä luvassa.

Vaikka hetkittäin erehdyn tällaiseen optimismiin, pelkään että onnea vain "vilautetaan" meille jossain nurkan takana, niin että sen voi nähdä ja kuvitella saavuttavansa. Sitten se otetaan pois ulottuvilta, laitetaan jonnekin piiloon.

6+4

19.3.2015

Vaaroja pullollaan

Käyn töissä päivittäin syömässä "ulkona" eli lounareilla lounastamassa erilaissa paikoissa. En koskaan ole saanut lounaspaikoista mitään tautia, ehkä peruslentsuja lukuuunottamatta, enkä tiedä kenenkään muunkaan saaneen. Esimerkiksi listeriaa, jonka olen varsinaisessa merkityksessään vasta viikko sitten rekisteröinyt, en ole kuullut kenenkään saaneen. Kuitenkin Eviran mukaan listerioositapausten esiintyvyys on Suomessa EU-maiden korkeimpia, 20-45 tapausta vuosittain.

Koska olen selvästi neuroottinen erilaisten ruoka-aineiden soveltuvuudesta, olen päivittäin joutunut googlaamaan jotain ruoka-ainetta ja sen sopivuutta. Ja aihetta onkin siunaantunut tälle viikolle.

  1. Maanantaina söin lohta, buffasta. Lohi ei ollut ollut uunissa niin kauan kuin se yleensä kotona ollessa on. Se oli irtonaista, mutta selvästi vähemmän paistunutta, voimakkaamman oranssia kuin normaalisti paistettu. Tätä on ollut joskus ennenkin ko. lounaspaikassa. Huolestuminen.
  2. Tiistaina kävin kaupassa, jossa en yleensä käy. Ja ehkä juuri siitä syystä mukaan tarttui luumu-pellavansiemen jugurtti, yleensä syön maustamatonta omien marjojen kanssa, enkä muista koska olisin maistettuja ostanut. Nälkäisenä hairahdin. Muistin ennen syömistä, että pellavaan liittyi jotain. Jugurtista luumupellavansiemen sekoitetta oli 13 % ja pellavansiemenen osuus 5 %. Tällä kertaa ei suurta huolta syntynyt, sillä muistin asian ennen kuin söin sitä.
  3. Eilen erehdyin lounaalle japanilaiseen...Muistelin, että merilevään liittyi jotain ja lounasaterian yhteydessä on pieni annos jotain leväsalaattia. Otin salaattia ihan vähän. Myös alkuun tarjotto Miso-keitto herätti epäilykset, se hapatetaan jonkin homeen avulla. Muutoin lounas oli siis naudanlihaa ja riisiä. Siis taas kärvistelyä ahdistuneena loppuiltapäivän. Mitä tuli tehtyä? Vaivalla päästy tähän saakka ja sitten syön mitä sattuu.
  4. Tänään jatkoin samalla linjalla. Lounaassa ei ollut itsessään mitään arveluttavaa. Yllärinä meille tarjottiin kuitenkin jälkiruoka. Ei siis kuulu normaaliin lounasannokseen, oli kai jäänyt jostain yli tai sitten halusivat yllättää positiivisesti. Särvin siinä osan jälkkäristä, kunnes tajusin, että annoksen päällä oli 2 boysenmarjaa. Toisen niistä ehdin kiskoa kitusiini. Ääh. Mikä todennäköisyys on, että juuri siinä marjassa oli jotain mikä ottaa alkion hengiltä?
Miten idiootti sitä oikein on? Ehkä joku rennommin elämään suhtautuva ei edes ajattelisi näitä asioita, mutta kun taipumus on stressata kaikkea, niin kannattaisi kyllä minimoida kaikki turhat stressinaiheet. Seuraavaksi saankin sitten googlata eri tautien oireita...

16.3.2015

Outoa

Välillä tuntuu, ettei mikään ole muuttunut ja toisaalta kuitenkin kaikki on toisin. Olo on pöllämystynyt: tällaistako se sitten on, se raskaana oleminen? Näinkö nopeasti lopulta elämä voi muuttua? Ajatukset pyörii turhan tiiviisti asian ympärillä ja viikko sitten jouduin toteamaan itselleni, ettei tällainen peli vetele. Tiedossa on pitkä ja stressintäyteinen 8 kk, jos 90 % ajasta ajatukset pyörii tämän tai sen liitännäisten ympärillä.

Tiesin, että tulisin stressamaan kaikkea mahdollista ja  pelkoja toinen toisen jälkeen nousisi mieleen. Viikossa sekin on aika paljon vaihdellut. Viime viikolla googlailin aktiivisesti keskenmenon riskejä eri viikoilla, kohdunulkoisen raskauden oireita ym. Viikonloppuna Vastatuulessa blogin Jannan ajatukset, nosti uudelleen tuulimunan mahdollisuuden kaiheratamaan mieltä. Tällä hetkellä pidän jostain syystä, näistä vaihtoehdoista, kohdunulkoista kaikkein todennäköisimpänä.

Olen hetkittäin huolissani myös siitä, että oireita ei juurikaan ole. Rinnat eivät varsinaisesti ole arat, ennemminkin "jännät" eli kovemmat ja erituntuiset kuin ennen. Sängyssä kääntyillessä  tai suihkussa saattaa jompi kumpi tuntua jotenkin arahkolta, mutta päivällä niitä ei "vaivaa mikään". En voi pahoin, en sitten yhtään. Välillä yritän oikein keskittyä ja kuulostella etoisiko nyt, mutta ei. En maista metallin makua suussa, en ole herkistynyt hajuille, enkä ravaa vessassa.

En myöskään ole väsynyt. Illalla väsy toki tulee aikaisemmin ja nukahdan heti nukkumaan mentyäni. Mutta muutosta aiempaa on puoli tuntia ja vastapainoksi sitten heräänkin aikaisemmin kuin ennen. Päivällä olo on taas ihan normaali. Olen myös nähnyt painajaisia siitä, kuinka vuoto alkaa.

Ennen plussaa alavatsaa juili useana päivänä. Nyt nekin ovat tosi harvassa ja hyvin hentoja, nopeita kolotuksia. Pääasiassa iltaan ajoittuvia. Liikkuessa kyllä huomaan, että olo on vetämätön. Syke nousee korkeammalle ja laskee normaalia hitaammin. Samalla tavalla kuin juuri ennen kuin kipeäksi tuloa.

Huolimatta möröistä ja oireettomuudesta, hetkittäin ajattelen täysin luottavaisestikin. En silti pistäisi pahaksi, vaikka saisin kunnon pahoinvoinnin eikä olo olisi ihan normaali.

10.3.2015

Jatko?

Aloitin blogin paitsi purkaakseni lapsettomuuden tuskaa ja siihen liittyviä ajatuksia sekä jouduttaakseni raskautumista. Jostain syystä kuvittelin, että kun lapsettomuushoidoista ja lapsettomuudesta tekee oikein konkreettista ja niitä riittävästi pureskelee, niin samalla myös edistää etenemistä kohti toivottua tulosta.

Jollei muuta, niin on tässä nähtävissä jonkinlainen nyöryyden ja hyväksymisen kehittyminen. Siitä, ettei elämää voi suunnitella, ettei asiat mene sinne päinkään mitä toivoisi ja yrittäisi, että on kyvytön johonkin, joka toisille on itsestään selvää, että kokee katkeruutta, pelkoa ja vihaa. Miten pettymysten jälkeen ihmismieli kääntyy taas kohti uutta yritystä ja taistelumieliala nousee. Ja paljon muuta.

Sitä en tiedä haluanko näihin kirjoituksiin palata. Luulenpa, että lapsettomuus on juurtunut niin lähtemättömästi osaksi identiteettiäni, että se on tavalla ja toisella aina jossain tuolla sisimmässä, enkä sitä yksityiskohtaisesti halua uudelleen elää. Tämä on ollut tähänastisen elämän merkittävin kasvuprosessi. Ilman tätä olisin jotain muuta. Ihan varmasti stressittömämpi, mutta ...Tässä kohtaa jouduin miettimään sopivaa sanaa pitkään...ihmisenä kevyempi, vähän enemmän höttöä, musta-valkoisempi? Tiedätte kyllä mitä tarkoitan.

Matkan varrella, tästä on tullut myös hyvä arkisto siitä missä vaiheessa mitäkin on tapahtunut ja mitä pöhköä on päässä kulloinkin liikkunut. Viikonloppuna aloitin ihan sellaisen tavallisen päiväkirjan, johon kirjoitan illalla lyhyesti päivän päällimmäiset oireet ja ajatukset. Ajattelin, että niihin ajatuksiin olisi kiva palata joskus.

Tällä hetkellä olen vahvasti lapsettoman identiteetissä ja on vaikea luottaa, että tästä eteenpäin kaikki menisi hyvin. Sen vuoksi jatkan kirjoittelua siihen saakka, että olen vähän varmemmilla vesillä ja on syytä uskoa, että tässä käy hyvin. Ainakin siis joitain viikkoja...

Varsinaiseksi odotusblogiksi en usko tämän muuttuvan. Olen mennyt niin laput silmillä kohti plussaa, etten oikein edes tiedä mistään mitään. En ole tietoisesti halunnutkaan tässä lapsettomuusputkessa lukea asioista, jotka herättää ehkä vain lisää pelkoa, katkeruutta ja unelmia, jotka ei koskaan toteudu. Kun plussa on pitkään ollut pelkkä haave, on aika vaikea yhtäkkiä ymmärtääkään millaisen, kokonaan uuden maailman se avaa. En myöskään pidä itseäni sen tason kirjoittajana, että kuvittelisin itselläni olevan jotain annettavaa.


9.3.2015

Vinkki raskautta toivoville

Täältä ei tule mitään "ripusta valkosipuleita sängynpäätyyn - kamaa", vaan relevantti asia, jonka olen tässä viikonlopun aikana tiedostanut. Ja joka saa minut ihmettelemään omaa tyhmyyttäni.

Jaanpa siis vinkin, jottei kukaan muu joutuisi ilon hetkellä, ison stressiaallon ja säryn uhriksi (en kyllä usko, että kukaan voi olla tässä asiassa yhtä idiootti kuin minä..). Eli varteen otettavaksi: kannattaa hoitaa hampaat kuntoon "hyvissä ajoin".  Jollei ne siis satu olemaan. Etenkin, jos on tiedossa, että suussa saattaa olla vaikeassa asennossa odottelevia, vähän puhjenneita/pilkottavia viisaudenhampaita.

Särky alkoi perjantaina ja on pahentunut päivä päivältä. En tiedä onko tällä yhteyttä muuttuneeseen tilanteeseen, vaan onko tämä vain paskaa mäihää. Hammas ei mahdu puhkeamaan tai se on tulehtunut. Ainakin se vuotaa vertaa pestessä ja tuntuu, että se kampeaa koko rivistöä. Suu ei aukea enää kokonaan.

En tajua miksen ole tehnyt asialle mitään aikaisemmin. En oikeastaan ole ajattellut koko asiaa. No nyt en ole viimeiseen 48 h juuri muuta sitten ajatellutkaan. Infernaalinen jomotus on pitänyt siitä huolen. Yöksi on ollut pakko ottaa  puolikas panadol, jotta olen saanut edes vähän unta. Tämänkin tiedon kaivamisessa meni aikaa ja tuloksensa oli epätietoisen ahdistus. Mitä särkylääkettä nyt saa käyttää.  Löysin paljon tietoa puolesta ja vastaan. Kun viimein päädyin panadoliin ja olin tabletin nielaissut, ahdistus kertaantui; nyt mä tapoin sen. Yhts:n sivuilta löytyi lopulta tieto, että parasetamol sopii kaikissa raskauden vaiheissa. Päätin lopettaa etsinnät siihen, että pääsisin ignooraamaan yhden huolen aiheen.

Öisin valvoessa olen ehtinyt koluamaan keskusteluketjuja hampaanpoistosta ja röntgenkuvien ottamisen riskeistä raskausaikana. Mukavaa pientä lisästressiä. Tuntuu mahdottomalta, että tästä tilanteesta voisi nauttia, olla seesteinen ja onnellinen. Mahahaava sen sijaan on ihan todennäköinen.

Viime yönä tuli voimakas tunne, ettei kyytiläinen ole enää edes hengissä.  Pari viime päivää ovat olleet muutenkin huolestuttavan hiljaisia.

5.3.2015

Kuohuntaa

PP13. Eilen illalla menkkakivut hieman laantuivat ja yhtäkkiä tunsin kuinka jotain vuoti ulos. Olin sillä hetkellä kokouksessa. Yritin pinnistellä sitten loppuun saakka, vaikka en käytännössä kuullut mitään, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Päässä vain humisi, nyt ne alkaa, ei onnistunut, pas:iin mennään, ei koskaan meille. Rynnin kokouksen päälle vessaan. Ei ne alkanutkaan. Myöhemmin illalla kipuilu taas jatkui.

*********************************************************

VAROITUS!

Tästä alkaa se teksti. Heräsin tänään kuudelta ja päätin, että kokeilen nyt testata, että kestän sitten töissä ne uutiset mitä tänään kuulen. Tein testin ja totesin: ei mitään. Kävin juomassa vettä ja katsoin tikkua uudestaan. Kun oikein kääntelin ja vääntelin. Siinä näkyi toinen viiva. Se oli niin hento, että ensi kuvittelin sen olevan vain jokin viivan paikka. Pillahdin niin kovaääniseen itkuun, että mies heräsi ja luuli vuodon alkaneen. Menin esittelemään viivaa ja raivostuin, kun toinen ei heti nähnyt kahta viivaa! Lopulta viiva vahvistui sen verran, että mieskin näki. Tai ainakin päätti, että paras esittää näkevänsä.

Loogisesti vuosien pettymysten jälkeen, en uskaltanut vielä toivoa mitään. Järkeilin, että voihan kiinnittymisyritys näkyä plussana testissä. Ja viiva oli hentoakin hennompi haamujen haamu. Ja kun käytössä oli ns. "herkkä" testi ja päiviäkin on jo takana, niin olisi kai sen viivan pitänyt olla vahvempi. Itkeskellen söin aamupalan ja päätin, etten laita töihin edes ripsaria, jos joudun vetistelemään vielä useasti päivän aikana.

Ennen yhdeksää sain Hormonipoliklinikalta puhelun. Puhelu alkoi niin varovasti, että olin varma, että nyt arvo on niin matala, ettei toivoa ole. Kokovartalokipsissa kuuntelin "Mulla on sulle oikein hyviä uutisia. Verikokeen perusteella olet vahvasti raskaana" Itkin noin minuutin ennen kuin sain jotain sanottua. Hcg oli 120. Samalla sain tiedon, että pakkaseen oli selvinnyt kolme alkiota lisää eli siellä on nyt 7 ihmistainta odottamassa, varmuuden vuoksi.

Onko tällaistä tunnekuohuntaa koskaan koettu? Ei. Minä raskaana. Kuulostaa lattealta, mutta on tämä ihan uskomatonta. Asia, jota olen niin hartaasti toivonut ja joka on vuosien kuluessa muuttunut täysin epärealistikseksi haaveeksi, osoittaa toteutumisen merkkejä.

Eikä tällä historialla kai voi ottaa ilouutisiakaan vastaan, ilman että samantien tulee mieleen uusia mörköjä. Mitä jos  se menee kesken? Jos se on kohdun ulkopuolinen? 1. ultraan pääsen maaliskuun lopussa, joten sinne asti pitää pystyä pitämään hermot kasassa.

4.3.2015

Hermorauniona

PP12. Tunnit matelee, päivät matelee. Tällä menolla saan mahahaavan. Vaikka tässä kai on olemassa vielä pieni mahdollisuus positiiviseenkin tulokseen, skippaisin kernaasti tämän piinailun huomiseen puheluun, kun kuulen verikokeen tuloksen tai siihen hetkeen, että vuoto alkaa.

Vessaan on ollut pakko uskaltaa. Välillä olen mennyt sinne ihan sen vuoksi, kun kuvittelen nyt jotain valuu ja olen ihan varma, että nyt vuoto alkaa.

Testiä en aio enää tehdä. Yöllä testasin ensimmäisen negan ja aamulla olin poikkeuksellisen pahalla päällä. Eilisestä alkaen alavatsakipu on voimistunut, etenkin illalla oli oikein kunnon vääntöä. Epäilys kallistuu siihen suuntaan, että keholla  menee vähän pidempään toipua hoidosta ja ehkä erilaisen hoidon takia Luget pitävätkin aiemmasta poiketen vuodon poissa. Alavatsakipuja on ollut sunnuntaista asti. Eilen ja tänään selvästi voimakkaampia.

Eilen pohdin vähän sitä mieluisampaakin vaihtoehtoa. Mutta vain lyhyesti, jotten pilaisi sillä mahdollisuuksia. Pientä toivon kipinää pitää tällä hetkellä yllä se, että vaikka lauantaina oli pientä vuotoa. Sen jälkeen ei ole ollut mitään. Sellaista ei ole koskaan ennen tapahtunut. Tuhruttelu on aina johtanut vuodon alkamiseen päivän tai parin sisällä. Nyt neljäs päivä siitä, eikä vuotoa. Toki enpä ole ennen ollut tässä tilanteessa, jossa munasarjat suihkutellaan tainnoksiin.

3.3.2015

Sittenkin testiin saakka?

Pääsenköhän? Tai pääsen minä sinne verikokeeseen joka tapauksessa, kun huomisaamulle on sellainen määrätty. Mutta jos pääsisin sinne saakka ilman vuotoa, se oli jotain ihan uutta ja vielä jos ehtisin/uskaltaisin aamulla tehdä testin sitä ennen kotona. Yhdessäkään inssissä tai ensimmäisessä IVF:ssä en ole päässyt testiä tekemään, kun vuoto on aina alkanut noin päivää ennen.

Nyt olo on alavatsassa sellainen, että hetkenä minä hyvänsä...Vessaan meneminen on stressaavaa! Pelkään, että nyt tämä odotus aiheuttaa vuodon viivästymisen. Kiusallaankin alkavat vähän myöhemmin.




2.3.2015

PP10

Jos siirto päivä on pp0, niin tänään on pp10, mutta hedelmöittyminen tapahtui kaiketi jo punktio päivänä ja silloin, jos laskettaisiin day past ovulation, nyt olisi dpo 12. Vuodon odotan alkavan ti-ke.

Viime viikon puolessa välissä oli menkkamaisia jomotuksia, mutta nyt niitä ei enää ole ollut. Välillä on jotain pientä samanlaista tunnetta kuin ennen kuukautisia, pääasiassa aika hiljaista kuitenkin. Viime yön nukuin huonosti. Ennen menkkoja nukun yleensä yhden yön huonosti. Sekin viittaa kp1:een.

Ei ole uskoa eikä toiveita, mutten ryve missään epätoivon  pohjamudissakaan, kiitos sinne pakastettujen suuntaan. Viikonloppuna tuli jo vuodatettua pettymyksen kyyneleet, kun lauantaina tuli hentoa vuotoa. Se tuli niin odottamattoman aikaisin, että kolautti enemmän kuin osasin odottaakaan. Sunnuntaina vuotoa ei enää ollut. Onneksi ystävän uutiset kolmennesta lapsesta tulivat perjantai-illlalla, kun olin vielä autuaan tietämätön vuotelusta. Lauantaina en olisi siitä puhelusta ilman parkua selvinnyt.

Lauantaina vuodon havaittuani olisin halunnut mennä yksin jonnekin pimeään asiaa parkumaan. Se ei onnistunut, sillä meillä oli talvilomalaisia yökylässä. Voin kertoa, että aika moneen kertaan illan aikana ehdin toivoa, että he keksivät jostain syystä lähteä pois, jotta pääsisin rauhassa suremaan. Oli vaikea keskittyä kuuntelemaan muiden juttuja ja esittää ehtoista emäntää, kun päässä pyöri "me ei saada ikinä lasta", "me ollaan niitä jotka jää ilman". Ilman julkista repeämistä en illasta selvinnyt, mutta samapa tuo.

Elimistö on hakeutunut jo täysin normaaliin olotilaan ja olen myös siirtynyt elämään sen mukaan.

26.2.2015

Hiljaista

Ei mitään tuntemuksia. Intuitio kertoo, että jakautuminen on päättynyt, kiinnittymistä ei tapahtunut. Rinnat ovat vielä kipeät Pregnylistä ja kai Lugesteron sitä ylläpitää.

Vielä viikko täytyy sinnitellä ellei vuoto sitä ennen ala. Yleensä vuoto on alkanut juuri ennen testipäivää ja vienyt samalla sen testaamisen jännyyden.

23.2.2015

Sivupoluilla

Suurimmat tunneryöpyt ovat laantumaan päin. Jostain syystä olen siirtynyt ajatuksessani jo pas:iin. Minusta se vain kuulostaa todennäköisemmältä raskauden käynnistäjältä kuin tuoresiirto. Tämä ajatus perustuu ihan vain omiin kuvitelmiin, että siinä tilassa kehoa olisi lähempänä normaalitilaa kuin tämän hormonihirviökauden jälkeen. Pas:in ajatteleminen tuo myös pientä tukea mahdollisen pettymyksen varalle ja lievittää nyt on pakko onnistua -ajattelua.

Yllättävä toiveikkuuden viriäminen on aiheuttanut ajautumisen sivu-urille. Viikonlopuna olen mm. laskenut koska äitiysloma alkaisi ja miten paljon olisi äitiysrahaa, koska kehityskeskustelu on ja voiko silloin kertoa raskaudesta esimiehelle. Lisäksi selasin  torista vauva-kamoja ja pohdin pojan nimeä. Tytöille nimet on ollut valmiina jo vuosia.

Toisaalta, en usko tämän olevan mitään poikkeavaa raskaudesta haaveilevalle. Sellainen jolla ei ole vuosien yritystä taustalla, ei tosin joudu niiden ajatusten eteen, että "entä jos ei koskaan", "parempi yrittää unohtaa koko asia, ettei tule sitten niin suuri pettymys", "vastaa viimeisellä kolmanneksella.." jne. Lapsettomuuden taakasta tietämättömät saavat siis haaveillakin vapaammin.

Tästä aasinsilta toiseen asiaan, jota viikonloppuna useasti päädyin ajattelemaan. Kävimme vuosi sitten ystäväni kanssa keskustelun aiheesta lasten hankinta. Keskustelimme meidän hoidoista ja omista lapsista yleensä, jolloin ystävä sanoi "mutta nuoriahan tässä vielä ollaan". Ai? 30+ ei mielestäni enää ole nuori, kun puhutaan lasten hankkimisesta. 22-vuotias on. Oman biologisen varttuneisuutensa tajuaa jo siitä, kun lääkäri kysyy koska kuukautiset ovat alkaneet ja joutuu vastaamaan: vuonna 1994. Sitten tajuaa, että siitä on 21 vuotta.

Kysyin eikö ystävällä ole ollut minkäälaista vauvakuumetta. Ehkä vähän. Muttei juuri nyt, ehkä joskus sitten. Nyt olisi aika huono hetki, kun kesällä on reissukin tulossa. Olisi kiva päästä ulkomaille töihin ja saada muutama työjuttu valmiiksi, ystävä vastasi. Minun korviin se kuulosti samalta kuin olisi vastannut kysymykseen: oletko ajatellut autoa vaihtaa? Uutta talvitakkia ostaa? Mennä tänä ensi kesänä tangomarkkinoille tms? Hämmästyttävän rohkeaa ja luottavaista ajattelua. Olemme nuoria ja lasten aika tulee sitten, kun on ensin toteutettu pari muuta tärkeää asiaa. Niin itsekin ajattelin joskus, mutta siitä on 10 vuotta. Ehkä olin vähän kateellinenkin siitä, ettei toisella ole moisesta pelkoa. Itselle se on ollut suuri pelko jo pitkään ennen yrityksen aloittamista.

Olen miettinyt, pitäisikö asia ottaa uudelleen puheeksi, vaikkei se minulle kuulu. Ei sitten mitenkään. Enkä voi tietää mikä heidän pitkän parisuhteen tila oikeasti on. En tiedä miksi edes ajattelen koko asiaa. Jos toinen ottaa elämän rohkeasti ja uskoen asioiden menevän niin kuin haluaa, niin miksi puuttua siihen. Miksi maalata piruja seinille. Enköhän minä itsessään ole elävä todiste siitä, ettei asiat kaikilla mene sinne päinkään ja jos sinne päin sitkeästi yrittää, silti siinä saattaa mennä vuosia.

20.2.2015

Kiitollinen ja liikuttunut

Istun työpöydän ääressä ja koetan tehdä töitä. Keskittyminen on vaikeaa. Välillä alan aina uudelleen itkemään. Toukokuussa alkion siirron jälkeen itkin pettymystä ja katkeruutta. Iillalla itkimme sitä yhdessä miehen kanssa. Nyt tämän saman pöydän ääressä itken kiitollisuutta ja liikutusta. Kun taival on ollut pettymyksiä täynnä, sitä voi näköjään tuntea sellaista kiitollisuutta ettei tiedä voisiko enää enempää toivoa. Mitään enempää en ainakaan osaisi, enkä voisi juuri nyt toivoa. Bussissa alkion siirrosta töihin palatessa mietin, onko kiitollisuudella ylärajaa. Tunsin jopa pientä hellyyttä kehoani kohtaan ja ajattelin, että jatkossa minä kohtelen sinua paremmin.

15 munasolusta 11 oli kypsää ja ne kaikki hedelmöittyivät, 9 niistä jakaantui. Niistä yksi siirrettiin, 4 hyvin jakautunutta meni pakkaseen ja 4 on vielä seurannassa. Toimenpiteenä alkion siirto ei tuntunut miltään. Mutta oli paljon mukavampi kuin edellinen.

En ole raskaana, paitsi ehkä teoriassa, mutta nyt ainakin todistetusti kohtuuni on siirretty huippualkio, josta voi jotain tulla. Esimerkiksi elämän suuri ihme ja toivotuin asia. Eihän tämä ole vielä mitään. Mutta kuitenkin paljon enemmän kuin osasin toivoa.  Enkä varmaan oikein uskaltanut toivoa mitään.

19.2.2015

Voi väsymys

Miksi kuvittelinkaan, että punktion jälkeisenä päivänä voi ihan hyvin lähteä töihin? Eilinen väsyttää, enkä saanut sitä yöllä nukuttua kunnolla pois. Saattaa jäädä työpäivä aika tuloksettomaksi. Olin jo eilen ihan kelpo kunnossa, vähän turvonnut ja janoinen, mutta muutoin ok. Arvelin tulevani kripahäntäisiin täihin, jos jäisin kotiin.

Siirto on huomenna. Siis, jos jotain siirrettävää on. Toivottavasti limakalvo ei ole ihan kulahtanut. Munarakkuloita oli 18 ja munasoluja 15. Toivottavasti nyt edes muutama suostuisi pidempään yhteistyöhön. Olisi kiva tietää etukäteen miten munasolut ovat hedelmöittyneet ja olivatko ne  kypsiä. Nyt ei auta kuin kerätä huomiselle voimia sitä mahdollista tietoa varten, että siirretään jokin "ei kannata liikaa toivoa" alkio. Ehkä selviän siitä viime kertaa paremmin. Silloin surkea laatu tuli luottavaiselle isona yllätyksena, nyt olen valmistautunut.


17.2.2015

Päivää ennen punktiota

Eilen tökkäsin Pregnylin. Melkoista säätöä oli, vaikka kokemusta on alla muutama kerta. Ensi rikoin pullon jotenkin niin, että sieltä singahti jo pari pisaraa siinä vaiheessa, sitten säädin ruiskun kanssa niin, että ainakin kolmas pisara pääsi karkuun ja jotain vielä tupeksi pistoksen päälle, koska sain käsiini jotain kosteaa siinä vaiheessa kun keräsin pistelytarvikkeet pöydältä. Pregnyl annos pieneni ehkä 5000 iusta 4000, siltä se ainakin ruiskussa näytti.

Tänään ei ole hoitokartan mukaan mitään. Vähän epävarma olo jäi eilisestäkin. Hoitajan täyttämässä lapussa (ruudukossa) oli sumut ja Pregnyl. Ei siis enää Menopurin annosta, 150, merkitty eiliselle. Toisin ilmaistuna viimeinen pistos oli sunnuntaina ja nyt kaksi iltaa ilman. Tarkistin varmuudeksi, että edellisessä oli sama homma, Pregnylin kanssa ei enää tullut Puregonia. Kai se sitten oikein meni...Tällaisessa hommassa epävarma herran haltuun -olo ei ole mitenkään mukava. Tässä alkaa jo epäillä mahdoinko pistää ollenkaan edes sunnuntaina...Jos tähän vielä joudun, niin laitan tekemiset ylös paperille.

Aika pelottavaa. Ei sumuja, ei mitään. Pysyykö ne kuitenkin siellä kiltisti odottamassa paikoillaan huomiseen saakka, ettei osa lähde jo liikkeelle? Ihan kuin tuntuisi siltä, että joku pallura juuri hivuttautuu munajohtimessa kohtua kohden.

Mitään uskoa ei onnistumisen suhteen enää olo. Sen verran kaivoin lohduttavaa tietoa, että 18 mm oli joidenkin lähteiden mukaan optimaalinen punktioitavan munasolun koko. Ja senkin googlailin, että kasvuvauhti loppua kohden on 1,5-3 mm/vrk.