Välitila

En voi kehua tulleeni ulos kaapista, mutta sen verran kaapin ovea raotin, että jos kohtalonsisar sattui paikalle niin huomasi kyllä. Ainakin muutama uusi ihminen tajusi tilanteen.

Sunnuntaina luin "Hyvää äitien päivää kaikille äideille!" -toivotuksia. Mikä  siinä on, että naispuoleisten, lapsia saaneiden ihmisten pitää onnitella kaikkia muitakin yhtä onnekkaita? Lapsuudessani äitienpäivänä me onnittelimme äitiämme, isäni onnitteli myös meidän äitiä eli puolisoaan ja omaa äitiään, eikä äidin tarvinnut laittaa ruokaa. Mutta siinäpä se. Päivä muiden mukana. Nykyään pitää kaikkien äitien toivottaa kaikille äideille onnea, ja mitäs meille muille...Niin mitä? Paskaa päivää vai? Olisiko pitänyt itsekin toivottaa onnea kaikille äideille, kyllähän he sitä tarvitsevat?

Bogailin kaksi positiivistakin päivitystä, toisessa toivotettiin: hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja äidinmielisille (?). En ihan tunnista itseäni tuosta äidinmielisestäkään. Mutta siinä oli vähän yritystä. Toistaiseksi kuitenkin olen lapseton tytär, jolla on onneksi vielä ihana äiti."Äidinmielestä" en osaa olla oikein mitään mieltä.

Sitten luin päivityksen josta vallan innostuin. Tuttavani näkee paljon iäkkäitä ihmisiä työnsä kautta. Hän oli esittänyt mielipiteensä näin: Olen jo vuosia ollut sitä mieltä että äitien- ja isienpäivä pitäisi poistaa. Eilen tapasin kolme iäkästä lapsetonta leskeä ja puhe kävi kaivatuissa lapsissa. Sitten on äidittömiä lapsia tai lapsia jotka on sijoitettu jne. Tämä päivitys oli kerännyt kommentteja mm. ihmisiltä, jotka olivat muiden mukana askarrelleet sitä äitien- tai isänpäiväkorttia ja antaneet sen sitten jollekin sukulaiselle tai piilottaneet jonnekin. Ja ehdotuksia siitä, että äitienpäivä pitäisi sen traumaattisuuden vuoksi saada muiden liputuspäivien tasolle (kuten esimerkiksi tämä Snellmannin eli suomalaisuuden päivä tänään), sitä voisivat juhlia sellaiset jotka ovat siitä innostuneita, eikä muiden tarvitsisi kaataa suolaa haavoihin. Ei sitä ehkä edes muistaisi etukäteen pelätä, kun siitä ei tehtäisi niin isoa numeroa. Jo onhan äitienpäivästä tullut kauniin ajatuksen lisäksi vähän Joulun kaltainen markkinahumu-myydäänrojua-juhla.

Tänä vuonna en oikein tiedä kuinka olisin asiaan suhtautunut. Lauantaina tykättyäni jostain kipeästä lapsettomuuskertomuksesta pääsi itku, jossa oli paljon itsesääliä mukana. Toisaalta sunnuntaina äitiäni onniteltuani olin onnellinen, siitä että minulla on äiti ja siitä, että äiti ilostui onnitteluista.

Tämän raskauden suhteen olen jossain välitilassa. Olen raskaana, kai voi jo sanoa "melko turvallisesti", mutten kuitenkaan tunne olevani raskaana. Alkuraskaus oli vähäisten oireiden aikaa, nyt niitäkään ei enää ole. Maha on vähän ehkä isompi, eikä se enää yön aikana samalla tavalla pienene kuin pahimpien turvotusten aikaan. Se näyttää vain siltä, että olen syönyt vähän yli tarpeen. Omat housut mahtuu hyvin, ei ehkä ihan kaikki. Mutta sen verran on vaatteita ettei ole syytä mennä mammavaateostoksille. Muutenkin pystyn elämään aika normaalisti. Nukun pääasiassa hyvin, en ole väsynyt, harrastan liikuntaa, enkä ole lisääntyneiden puskapissareissujen lisäksi huomannut mitään tuntemuksia.

Syömisiäni kyllä stressaan. Lähinnä sitä, että vähän väliä herkuttelen jollain epäterveellisellä. Tunnistan tilanteen täysin, mutta en vain saa mielitekojani haltuun. Jos tekee mieli kinkkiroskaa, niin sitten taistellaan monta päivää sitä mielitekoa vastaan. Se helpottaa pitkäksi aikaa, kun vain annan periksi ja käyn kiltisti syömässä yhden mättösetin. Sen jälkeen päähän juurtuu taas uusi mieliteko ja päässä alkaa uusi eipäs-joopas-kehä. En ole varmaan koskaan ajatellut yhtä paljon syömistä kuin nyt ja samalla syönyt yhtä paljon epäterveellistä kuin nyt.