6.5.2015

Lauantaina ulos kaapista?

Olisiko tuleva lauantai sellainen, että uskaltautuisin ulos kaapista? Jaoin jo seinälläni Väestöliiton lapsettomuushoitoja käsittelevän videon, terävimmät voivat siitä vetää johtopäätöksensä. Ei lasta ja jakaa tuollaista, kun muuten on laiska facen käyttäjä.

Mikä siinä omassa epähedelmällisyydessä, kyvyttömyydessä tehdä jotain ikiaikaisen luonnollista onkin niin hävettävää? Masennuksen tunnustaminen olisi helpompaa. En toki ole sellaista joutunut kokemaan, mutta jotenkin tuntuu, että masennukselle on erilainen oikeutus ja hyväksyntä. Ainakin itse ajattelen niin. Johtuuko se siitä, että se on yleisempää? Vai onko se yleisempää vai onko se vain yleisemmin tunnustettu asia. Jokainen tietää varmasti jonkun joka on tai on ollut masentunut, työkaveri on jäänyt töistä pidemmälle sairaslomalle tai myöntänyt käyttäneensä lääkitystä. Tunnenko muita lapsettomuudesta kärsiviä? En enää. Tunsin yhden.  Mutta hänkin sai pitkän yrityksen jälkeen yllättäen luomusti lapsen. En tunne muita. Voin toki arvailla. Blogimaailma on tehnyt muiden lapsettomuuden itselleni näkyvemmäksi. On muitakin. Monia erilaisia. 

Samalla viivallahan niiden pitäisi olla. Kumpikaan masennus tai lapsettomuus ei ole itsestä johtuvaa. Tai jos jompi kumpi on, niin ennemmin masennus. Voit päätyä tekemään elämässä valintoja itseäsi vastaan, jotka heikentävät henkistä hyvinvointia ja nakertavat jaksamista. Tässä kohtaa täytyy  todeta, että masennus on aika monisäikäinen asia. Periaatteessa se, että asiat eivät ole hyvin, kokee jotain raskasta voi johtaa masennukseen eli se lähtee ajatusmaailmasta, mutta masennus pystytään kuitenkin liittämään ihmisen fysiikkaan ja välittäjäaineisiin. Nyt lähdin täysin sivu-urille.

Olen miettinyt olisiko minulla pokkaa sanoa julkisesti, että lapseni/raskauteni on koeputkihedelmöityksen tulos (jos sinne saakka päästään). En tiedä. Joskus kun lapsista tulee puhe mietin mielessäni, että sanoisin "jos minäkin olisin "saanut" lapsia, esikoiseni olisi kohta kolme vuotias".

Ehkä motiivini tulla ulos kaapista on  kyseenalainen. Minä tulisin ulos kaapista siksi, että vuosikausia olen seurannut ihmisten hehkutusta lapsien kanssa touhuamisesta ja perhe-elämän ihanuuksista ja hassuttelusta. Kiero mieleni lukee usein rivien välistä viestiä, "ettepä tiedä lapsettomat mitä menetätte, kun olette tuollaisia itsekkäitä itselle eläjiä". Ei sellaista viestiä ehkä oikeasti ole, mutta minä luen silti usein niin. Ja joskus niitä suoria lällällää -viestejäkin on.

Kiukuttaa se, että jollekin "kaikki itsestään selvää -tyypille" ei tule mieleenkään, ettei tämä asia ole kaikkien kohdalla omista valinnoista kiinni. Ettei kaikki vain jätä lapsia tekemättä siksi, että haluavat  uran, urheilla ja treenata, seikkailla maailmalla ja hakea rajojaan jossain muussa. Minä jätän ne tekemättä, Minulta on jäänyt lapset "tekemättä" koska se tekeminen ei ole ollut jostain selittämättömästä syystä fyysisesti mahdollista. Motiivissani on siis kyse halusta näpäyttää

a. ajattelemattomia ihmisiä, jotka ei tajua
b. äitienpäivän hehkuttajia

Mutta kiukuttaako tämä laput silmillä -ihmisten ajattelu minua niin paljon, että uskaltaisin altistaa tähän astisen elämäni kipeimmän kokemuksen julksuuteen? Kehtaisinko olla niin haavoittuvainen? Kestäisikö mahdollisesti siitä seuraavia sääli- ja "minä tiedän miltä sinusta tuntuu -ajatuksia". En tiedä. Kestäisinkö sitä, että kuvittelisin muiden ajattelevan, että se x nyt oli aina niin laihakin, varmaan sen takia ei saanut lapsia, se urheili ihan liian monta kertaa viikossa, eikä varmaan siksi saanut lapsia. Eikä tämä ole täysin kuvitelmaa, tällaisia neuvoja olen saanut. Nosta vähän painoa, liiku vähän vähemmän. En pidä ajatuksesta, että sellaiset jotka eivät TAJUA, alkavat mielessään keksiä syitä.

Hetkittäin tunnen myös pientä ylemmyyden tunnetta siitä, mitä olen kokenut. Ajattelen, että olen henkisesti pykälän korkeammalla, kun tiedän miltä tämä tuntuu ja osaan tämän myötä nähdä muutakin elämää vähemmän musta-valkoisesti. Olen selvinnyt, jostain sellaisesta mitä on vaikea kuvitella. Toki lapsia helposti saanut voi kuvitella omalle kohdalleen, miltä tuntuisi jos lapsia ei noin vain olisikaan hankittua, mutta nimenomaan: kuvitella. Siinä on iso ero. Minä tiedän tästä elämästä vähän enemmän. Tämä on muuttanut minua ja tapaa ajatella, terävöittänyt arvojani, mutta valitettavasti kokemuksen mukana heränneet katkeruus ja kiukku eivät ole kadonneet. Lapsettomien päivän kynnyksellä kiukku kohdistuu tahtomattani siihen, että kaikki ei vaan voi tajuta. En tiedä miksi. En minä sääliä halua, vaan ymmärrystä. Mutta jos tiedän, ettei tätä koko tunnevyyhtiä voi täysin ymmärtää sitä kokematta, miksi haluan ymmärrystä?

12 kommenttia:

  1. Omassa tapauksessani oli helpotus kertoa asioista. Tietämättömät eivät myöskään voi asiasta oppia jos ei kukaan heitä opeta ja auta "ymmärtämään". Kertomisen jälkeen tuli läheisestä ystäväpiiristäni monta naista avoimesti kertomaan että heillä on sama diagnoosi ja että on ihanaa että joku uskalsi asiasta puhua. Meillä kävi yrityksien ja pettymyksien jälkeen hyvin. Saimme hoidoilla toivotun lapsen mutta en ikä ota häntä itsestäänselvyytenä. Olen onnekas ja yritän muistaa sen myös silloin kun vauva arki on raskasta ja tekisi mieli vain nukkua.
    Tsemppiä sinulle ja toivottavasti ystäväpiiristäsi tulee vertaistukea vastaan, se on arvokasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Läheisimmät ystävät asiasta tietävät ja ovat olleet tukena. Paras tuki on mielestäni sellaista, joka ei esitä ymmärtävänsä jos ei ymmärrä eikä ala neuvomaan. On vaan olemassa ja kuuntelee. Ei pelkää sitä, että toisella ei ole hyviä kuulumisia tai iloista kerrottavaa. Tunnistan oman mahdollisuuteni toimia vertaistukena, jollekin jonka lapsettomuudesta en edes tiedä. Kun vain uskaltaisin olla rehdisti hoitojen kautta raskaana :/.

      Poista
  2. Tosi hyvä kirjoitus! Itsekin olen ns. kaapissa tämän asian suhteen ja miettinyt ihan samaa asiaa. Kun tämä lapsettomuus on niin kipeää muutenkin, niin pelkään niitä lisää kipeää tekeviä kommentteja.. ehkä pikku hiljaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä siihen kasvaa ajan myötä...Siihen ulostuloon. Ehkä sen kanssa on joskus niin sinut? Luultavasti 10 vuoden kuluttua tämä ei ole enää mikään vaiettu tabu ja kasvottoman ryhmän ongelma.

      Poista
  3. Omassa tuttavapiirissäni on vain yksi henkilö jonka tiedän kärsineen masennuksesta, mutta läjäpäin niitä, jotka ovat kärsineet lapsettomuudesta tai saaneet keskenmenoja.

    Näistä asioista on helpompi puhua sitten kun vaikein tilanne on ohi.. Kukaan näistä henkilöistä ei enää kulje hoidoissa. Osalla tärppäsi, osa adoptoi, osa luovutti. Ne, jotka akuutisti työstävät asiaa, taitavat pysyä piilossa.

    Hienoa että monet uskaltavat nykyään puhua avoimestikin! Itse voisin ihan hyvin keskusteluissa kertoa hoidoista sitten kun kerron olevani raskaana, mutta Facebookia täytyisi ehkä harkita pidempään. Raskaus on kuitenkin jo tuonut sen verran toivoa että itselleni on helpompi ottaa etäisyyttä aiempaan tuskaani. Nyt raskaana on tavallaan viikonlopun merkkipäivien välitilassa: Ei enää täysin lapseton mutta ei vielä valmis äiti sunnuntain juhliinkaan.

    Hienoa jos uskallat tsempata muita lauantaina!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kummallista, että sitten kun tietää, että joku tietää (on siis kertonut jollekin) hoidoista puhuminen ei ole ollut mitenkään hankalaa. Olen saanut vähän ikäviäkin vastaanottoja, niitä "keksitään tähän heti joku ratkaisu tai ainakin syy ja sitten hyväksyt asian" juttuja. Mutta olen kyllä saanut tärkeitä kuuntelijoita, jotka ovat jaksaneet kysellä kuulumisia ja hoitojen etenemistä.

      Ihailen sellaisia, jotka uskaltavat olla julkisesti lapsettomuudesta kärsiviä. On kyllä totta, että kun joku suoraa kysyy, ei asian paukauttaminen ei sen kummemmin mietitytä. Kertokoot eteenpäinkin, jos pitävät sitä tärkeänä. Mutta nytkin on vähän sellainen salailijaolo, kun puhuu raskaudesta sellaisten kanssa, jotka eivät taustaa tiedä. Esim. parille työkaverille. Esitän, että ihan kuin minäkin olisin yksi heistä, jotka vain päätti hankkia lapsia.

      Poista
  4. Äsh...kirjoitin pitkän kommentin ja onnistuin hävittämään sen...

    Oma uusin blogikirjoitukseni sivuaa täysin samoja ajatuksia kuin tämä sinun tekstisi. Otin jo suuren askeleen "osallistumalla" Facessa Lapsettomien lauantaihin. Vielä en ole täysin valmis tulemaan kaapista. Onhan lapsettomuus kuitenkin myös mieheni asia ja risti kannettavaksi...

    Haluan toivottaa sinulle hyvää viikonloppua ja erityisesti lauantaita! Vielä me jonain päivänä juhlitaan toukokuun toista sunnuntaitakin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle käy usein niin, että teksti katoaa :D sen takia aina varoiksi kopioin sen ennen kuin yritän julkaista...

      Tuo on jo suuri askel. Olen mielenkiinnolla seurannut, ketkä ovat tykänneet jakamastani videosta. Kaikki ne jotka tietävät tilanteestani ja yksi etäisempi, joka on ammatiltaan kätilö :D

      Juhlitaan nyt lauantaita ja ensi vuonna sitten sunnuntaita???!

      Poista
  5. Hienoa jos uskallat jakaa tämän kipeän asian. Toisaalta kannattaa myös varautua tietämättömyyteen ja tylyihinkin kommentteihin (tämän toki varmaan tiedätkin). Olin alussa liiankin avoin meidän lapsettomuudesta ja sain läheisiltä ihmisiltä suoraan päin näköä kommentteja että "kyllä se on helppoa kuin heinän teko" yms. viitaten omiin raskauksiin. Toinen kans muisti heti mainita että onneksi he tulivat eka kierrosta raskaaksi. Olen nykyisin tosi varovainen mitä kellekin sanon koska olen todennut että selllainen joka ei tiedä mitä tämä on niin ei voi myöskään sitä koskaan ymmärtää. Pelkään jo vähän tiettyjen ihmisten "sammakoita" koska niitä aika ajoin saa kuulla edelleen vaikka tietävät meidän tilanteen. Toivottavasti sinun lähipiirissä ollaan hienovaraisempia. Kaikkea hyvää teille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen karusti joutunut kohtaamaan niitäkin ihmisiä, jotka painavat asian villaisella tai heti kertovat oman mielipiteensä miksi en saa lapsia...Esimerkiksi on liian laiha, on liian kiireinen, ei osaa rentoutua, ei osaa olla yrittämättä...Ne tulee sitten, kun on niiden aika jne.

      Menetin luottamukseni yhteen läheisimpänä pitämääni ystävääni tämän myötä. Kerroin tilanteesta ja sain osakseni kasan neuvoja ja solubiologista pohdintaa, mutta ei kertaakaan jälkikäteen ole kysynyt, miten hoidoissa menee, miten asian kanssa jaksaa tms. Kun kerroin raskaudesta oli vastausta lyhyesti "Ihana uutinen" ei sentään Kiva juttu! Vertailun vuoksi, kun kerroin toiselle ystävälle, joka on vuosien aikana jaksanut tätä kuunnella ja olla ihminen ihmiselle, hän alkoi itkemään liikutuksesta.

      Poista
    2. Myönnän kyllä itsekin etten ole aikaisemmin tajunnut kuinka suuri kriisi lapsettomuus voi olla tai siis on. Nyt tiedän vähän liiankin hyvin. Meillä kans on viilentynyt kyseisen henkilön kanssa välit näiden kommenttien takia. Hän ei tiedä edes että ollaan hoidoissa ym. (2. IVF menossa). Ehdottipa kerran että hän voi tehdä meille lapsen ku se on niin helppoa hänelle, muka vitsinä. Ja näitä esimerkkejä riittää. On toki ihania ystäviä ja siskot tukemassa, en onneksi joudu oleen näiden asioiden kanssa yksin.

      Poista
  6. Moi! Tää kirjoitus olisi voinut olla suoraan miulta! Miekin olen miettinyt, että haluisin vähä näpäyttää ja ravistella pumpulissa eläviä, mutta toisaalta haluanko tätä ihan kaikkien tietoon. Sen verran oon jo tällä viikolla rohkaistunut, että olen tykännyt julkisista simpukka-päivityksistä facessa. :)

    VastaaPoista