muu maa mansikka

Uniongelmat ovat poissa, kun olen poissa kotona. Muualla nukun ties missä metelissä. Puiston penkillä. Autossa vänkärin penkillä. Camppirialueella teltassa. Mikä tahansa muu paikka kun koti, niin uni tulee ja se virkistää. Tulimme nyt muutamaksi päiväksi kotiin ja aloitin taas valvomisen. Monet odottavat innolla kotiin ja omaan sänkyyn pääsyä. Minä en. En enää.

Viime kesänä päätimme mennä syksyllä lapsettomuushoitoihin (tai olihan niitä jo vähän aloiteltu) ja olin toiveikas sen suhteen, että tänä kesänä tilanne olisi hoitojen ansiosta ihan toinen. Nyt mietin, että niinköhän vietetään ensi kesäkin ilman lupaustakaan kolmannesta. Ja sitä seuraava jne.

Dpo10:ntä viedään. Oikein normaali kierto voimakkaine ovulaatiokipuiluineen ja finneineen. Ja silti niin epäraskaana. Alan ehkä valmistella itseäni henkisesti siihen, ettei meille tule koskaan lasta. Huomaan asteittaista periksi antamista. Viikonloppuna alkaa vuoto ja ainakin nyt vielä muutama päivä ennen olo on surullisen hyväksyvä.

Ystäväpariskunnan mökillä huomasin puhuvani lapsettomuudesta, kaikesta siihen liittyvästä ja sen ympäriltä, silmää räpäyttämättä, ääni värisemättä. Ihan kuin ne onnekkaat lapsekkaat kaverit, jotka tarjoavat ratkaisuja...Tällä kertaa minä itse esittelin ystävälleni ratkaisut. Ensin näin ja sitten niin ja jos ei sille voi mitään, sille ei voi mitään ja sen kanssa on opeteltava elämään.

Synkin mielin lomanviettoon

Juhannuksesta alkanut sairastelu jatkuu. Eilen olisi pitänyt olla jo olo parempaan päin, mutta iski uusi kurkku- ja korvakipu. Olin niin poikki työpäivän jälkeen ja nukuin illan, vähän havahduin tangokuninkaan valintaa katsomaan ja jatkoin taas unia. Nyt istun viimeistä päivää työpöydän ääressä ja olo on sellainen kuin flunssa olisi puskemassa uudelleen kunnolla päälle. Saatan olla maanantaina taas työterveydessä.

Jatkuva sairastaminen on vetänyt mielen synkäksi ja jostain syystä mies ärsyttää yli kaiken. Kaikki hänen sanomiset ja tekemiset näyttäytyy ja kuulostaa korvissani itsekeskeisiltä. Viikko on mennyt toraillessa. Eikä saada sovittua mitä tehdään lomalla ja tietysti harmittaa, kun en tiedä voinko tehdä alkulomasta mitään.

Usein lomat ovat menneet liikunta- ja patikkapainotteisesti mökkeillen. Nyt sellainen ei ukkoa kiinnosta. Sitä ei kiinnosta tällä hetkellä mikään. Yritän ehdottaa sitä sun tätä, mutta mikään ei kelpaa. Kaikissa vaihtoehdoissa on jotain ahdistavaa. Toisaalta kaipaankin omaa aikaa, sillä en jaksaisi tätä suossa tarpomista moisen hapannaaman kanssa. Mutta toisaalta kaipaan sitäkin, että saisin huomata toisen ajattelevan, välittävän ja haluavan viettää aikaa kahden, jossain poissa näistä "kotiympyröistä" (henkinen kotini ei ole sama kuin fyysinen kotini). Aloitan siis loman ankeasti istumalla yksin kotona ja sairastaen. Ja ihan varmasti synkistelen lapsettomuutta ja pohdin onko tämä suhde elinkelpoinen.

Miten tasapainoon pääsee?

Sitä olen viime aikoina pohtinut. Jonkin mättää tässä kokonaisuudessa. Olen vaihteeksi sairastanut epämääräistä flunssaa juhannuksesta alkaen, välillä minimaalisin oirein ja välillä hyvin kokonaisuvaltaisin oirein. Periaatteessa olen perusterve, mutta silti huono terveys (hämärät terveydelliset ongelmat) ja uniongelma laskevat elämänlaatua. Jumitan noidankehässä, josta toivon  pääseväni pois. Elämään ihan tavallista arkea. Ilman sairastelua, ilman lapsettomuusstressiä, normaaleja yöunia, tavallisia työpäiviä ja arki-iltoja.

Onko minulla jokin piiloahdistusstressi? En tiedä. Miten sellaista voi tietää? Miten tietää mikä on autenttinen totuus ja minkä kuvittelee olevan totuus? Pitkät sairastelukierteet (taudeista ei pääse eroon), unettomuus- ja happasalpaajakierre voivat johtua ahdistuksesta.

En muista kirjoitinko, että kävin psykiatrin arvioinnissa, kun en osannut vastata työterveyslääkärin kysymykseen: voisinko olla masentunut? Psykiatrin mielestä mieleni on terve, mutta henkinen kuormitus suuri. Itse luulen, että taidan hautoa jotain...Jokin on kesken, käsittelemättä tms. Se kaipaa toimenpiteitä. Se ahdistaa, ahdistus valvottaa, valvominen nakertaa terveyttä ja mielen iloa, joka edelleen ahdistaa ja valvottaa jne. Tavallisen elämisen eläminen vaikeutuu, kun on niin väsynyt, ettei jaksa tehdä tavallisia asioita ja mielialassa päällimäisenä on kiukku tai suru.

Pelkään, että ahdistus on  parisuhteeseen/mieheen  liittyvää. Mieheni on nuoruudessaan sairastanut vaikean masennuksen. Ja edelliskeväänä tajusin hänen käyttävän mielialalääkkeitä, siitä mitään kertomatta (löysin vahingossa paketin). Jos nyt kysyn käyttääkö hän tällä hetkellä lääkkeitä, saan vastaukseksi ein. En ole varma uskonko. Ehkä uskon, koska hän on ollut viime ajat huolestuttavan alla päin, poissaoleva, surullinen. Muutamana viime päivänä olen yllättänyt hänet kyynel silmänurkassa, mutta ei hän osaa (tai ei halua?) sanoa mitään yksittäistä asiaa, mikä mieltä painaa. En tiedä miten paljon masentuneen kanssa vaikean tilanteen eläminen verottaa omia voimia. Toisaalta myös pelkään mahdollista kuormitusta. Jaksanko kaiken tämän keskellä, jos toinen jaksakaan? En kuitenkaan usko, että miehen mieli olisi perimmäinen ahdistuksen lähde.

Toivon, että ennen seuraavia hoitoja saisin terveyteni viimein siihen kuntoon, että sen puolesta olisin mahdollisimman hyvinvoiva. Tasapainoon, kuten siskoni saarnaa. Tilanteeseen jossa sielu ja ruumis voivat hyvin/tavallisesti. Tavallisesta elämästä on tullut kaukainen haave.

Yk:n & kp 1 lähestyy

Havaintojen perusteella huomenna-ylihuomenna on kp1. Sellaista se. Eipä tarvitse lapsukaiselle vakuutella ettei ole Juhannusyön huuman tulosta. Tuleekohan tuosta seuraavasta edes yk:ta? Hyvä kai olisi osata hellittää. Voi osaisinpa!