Miten tasapainoon pääsee?

Sitä olen viime aikoina pohtinut. Jonkin mättää tässä kokonaisuudessa. Olen vaihteeksi sairastanut epämääräistä flunssaa juhannuksesta alkaen, välillä minimaalisin oirein ja välillä hyvin kokonaisuvaltaisin oirein. Periaatteessa olen perusterve, mutta silti huono terveys (hämärät terveydelliset ongelmat) ja uniongelma laskevat elämänlaatua. Jumitan noidankehässä, josta toivon  pääseväni pois. Elämään ihan tavallista arkea. Ilman sairastelua, ilman lapsettomuusstressiä, normaaleja yöunia, tavallisia työpäiviä ja arki-iltoja.

Onko minulla jokin piiloahdistusstressi? En tiedä. Miten sellaista voi tietää? Miten tietää mikä on autenttinen totuus ja minkä kuvittelee olevan totuus? Pitkät sairastelukierteet (taudeista ei pääse eroon), unettomuus- ja happasalpaajakierre voivat johtua ahdistuksesta.

En muista kirjoitinko, että kävin psykiatrin arvioinnissa, kun en osannut vastata työterveyslääkärin kysymykseen: voisinko olla masentunut? Psykiatrin mielestä mieleni on terve, mutta henkinen kuormitus suuri. Itse luulen, että taidan hautoa jotain...Jokin on kesken, käsittelemättä tms. Se kaipaa toimenpiteitä. Se ahdistaa, ahdistus valvottaa, valvominen nakertaa terveyttä ja mielen iloa, joka edelleen ahdistaa ja valvottaa jne. Tavallisen elämisen eläminen vaikeutuu, kun on niin väsynyt, ettei jaksa tehdä tavallisia asioita ja mielialassa päällimäisenä on kiukku tai suru.

Pelkään, että ahdistus on  parisuhteeseen/mieheen  liittyvää. Mieheni on nuoruudessaan sairastanut vaikean masennuksen. Ja edelliskeväänä tajusin hänen käyttävän mielialalääkkeitä, siitä mitään kertomatta (löysin vahingossa paketin). Jos nyt kysyn käyttääkö hän tällä hetkellä lääkkeitä, saan vastaukseksi ein. En ole varma uskonko. Ehkä uskon, koska hän on ollut viime ajat huolestuttavan alla päin, poissaoleva, surullinen. Muutamana viime päivänä olen yllättänyt hänet kyynel silmänurkassa, mutta ei hän osaa (tai ei halua?) sanoa mitään yksittäistä asiaa, mikä mieltä painaa. En tiedä miten paljon masentuneen kanssa vaikean tilanteen eläminen verottaa omia voimia. Toisaalta myös pelkään mahdollista kuormitusta. Jaksanko kaiken tämän keskellä, jos toinen jaksakaan? En kuitenkaan usko, että miehen mieli olisi perimmäinen ahdistuksen lähde.

Toivon, että ennen seuraavia hoitoja saisin terveyteni viimein siihen kuntoon, että sen puolesta olisin mahdollisimman hyvinvoiva. Tasapainoon, kuten siskoni saarnaa. Tilanteeseen jossa sielu ja ruumis voivat hyvin/tavallisesti. Tavallisesta elämästä on tullut kaukainen haave.