Uniongelmat ovat poissa, kun olen poissa kotona. Muualla nukun ties missä metelissä. Puiston penkillä. Autossa vänkärin penkillä. Camppirialueella teltassa. Mikä tahansa muu paikka kun koti, niin uni tulee ja se virkistää. Tulimme nyt muutamaksi päiväksi kotiin ja aloitin taas valvomisen. Monet odottavat innolla kotiin ja omaan sänkyyn pääsyä. Minä en. En enää.
Viime kesänä päätimme mennä syksyllä lapsettomuushoitoihin (tai olihan niitä jo vähän aloiteltu) ja olin toiveikas sen suhteen, että tänä kesänä tilanne olisi hoitojen ansiosta ihan toinen. Nyt mietin, että niinköhän vietetään ensi kesäkin ilman lupaustakaan kolmannesta. Ja sitä seuraava jne.
Dpo10:ntä viedään. Oikein normaali kierto voimakkaine ovulaatiokipuiluineen ja finneineen. Ja silti niin epäraskaana. Alan ehkä valmistella itseäni henkisesti siihen, ettei meille tule koskaan lasta. Huomaan asteittaista periksi antamista. Viikonloppuna alkaa vuoto ja ainakin nyt vielä muutama päivä ennen olo on surullisen hyväksyvä.
Ystäväpariskunnan mökillä huomasin puhuvani lapsettomuudesta, kaikesta siihen liittyvästä ja sen ympäriltä, silmää räpäyttämättä, ääni värisemättä. Ihan kuin ne onnekkaat lapsekkaat kaverit, jotka tarjoavat ratkaisuja...Tällä kertaa minä itse esittelin ystävälleni ratkaisut. Ensin näin ja sitten niin ja jos ei sille voi mitään, sille ei voi mitään ja sen kanssa on opeteltava elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti