Viime viikon loppupuoli oli karmiva. Aloin itkeskelyn pari yötä ennen kuin menkat alkoivat. Olin yksin, istuin sängyllä ja itkin. ISOON ääneen. Ei. Ihan oikeasti meille ei tule koskaan lasta. Me kuulumme siihen 20 %:n jotka eivät hoitojen avullakaan saa lasta.
Yksinollessa itku tuntui vielä lohduttomammalta kuin normaaleissa turhissa kierroissa. Möyrin pohjamudissa keskiviikosta lauantaihin ja itkeskelin. Aiemmin en ole ihan noin monta päivää ollut tippa linssissä. Siinä masennustilassa pilasin tärkeää ja harvinaista aikaa läheisten kanssa. Sen huomasin kp 2, kun olin jo palannut kotiin.
Jotain pitäisi tehdä, jotta päästäisiin pois tästä sisintä kalvavasta, hiljaa riuduttavasta elämäntilanteesta. Toisaalta en haluaisi tietää, ettei meille koskaan tule lasta. Toisaalta en jaksa elää elämää alkukierto-ovulaatio-piinapäivät-suvanto-jaloilleen kapuaminen -jaksotuksella. Joka kierto tuntuu hieman toivottomammalta. Vaikka sitä kierron alusta jotenkin toipuu ja saa taas ajatukset suunnattua huomiseen, paine on kerta kerralla pahempi. Se syö ihmistä.
Lomalla olen joutunut kohtaamaan myös sen asian, että elämäni ei ole kunnossa. Kaksi viikkoa loman alusta nukuin, kolmannen eli viimeisen lomaviikon valvoin. Jokin sisimmässä ahdistaa ja valvottaa, mutten osaa enää sanoa onko se työ, parisuhde vai tämä lapsettomuus. Ehkä kokonaisuus. Tiedä tuosta, mutta järki sanoo, että tässä tilassa raskaudesta haaveilu edes hoitojen avulla ei ole järkevää. Pitäisi saada palikat paikalleen. Elämä raiteilleen. Onko järkeä jatkaa hoitoja, jos on valmiiksi rauniona?
Puhuttiin pitäisikö luopua kokonaan yrittämisestä. Tai minä puhuin, että haluaisin lopettaa yrittämisen. Yrittää tästä kierrosta alkaen sopeutua ajatukseen, että lasta ei tule. En rehellisesti tiedä onnistuisiko. Voisin ehkä hehkuttaa lomaa lapsettomuudesta ja hoidoista, mutta oikeasti huijaisin itseäni. Silti toivoisin, haluaisin, kyttäisin ovulaatiota jne. Haluaisin sinne päätepysäkille heti, mutten kuitenkaan halua.
Eilen postitin ystävälle vauva-lahjan. Miksi tuntuu, että valtaosalla ihmisistä perusasiat on kunnossa ja itsellä ei mikään? Onko jotenkin huonot kortit vai enkö vain osaa pelata? Kun mietin esimerkiksi ystäviäni tai miehen veljiä, kyllä heillä pieniä/normaaleja huolia on, muttei sellaista johon vastattaessa kysymykseen "mitä se pahimmillaan tarkoittaisi", tulisi sellainen tunne mikä itselle tulee kun vastaan: ei koskaan lasta.
Lapsettomuus on sellainen asia, joka helposti vie pohjamutiin ja vaikuttaa työhön, parisuhteeseen ja elämäniloon. Puhuminen jonkun ulkopuolisen kanssa voisi auttaa.
VastaaPoistaTeille on tehty vasta yksi alkionsiirto? Itse en laske inssejä oikeiksi hoidoiksi, kun niissä on niin pieni onnistumisprosentti ja harvalla tärppää. Meillä oli tietty niin huonot lähtökohdat, ettei inssejä tehty lainkaan. Mutta oman kokemuksen ja kuullun perusteella vaatii yleensä useamman hoitokerran, ennen kuin tärppää. Ensimmäinen varsinainen hoito punktioineen ja siirtoineen on vähän niin kuin harjoituskerta, missä katsotaan miten keho reagoi ja miten munasoluja tulee jne. Rohkaisen kokeilemaan uudelleen ennen kuin heität pyyhkeen kehään. Tietty jos nyt on henkisesti paha tilanne, niin pidätte taukoa ja esimerkiksi juttelette asiasta jonkin asiantuntijan kanssa (monilla klinikoilla on psykologit), ja palaatte asiaan vähän myöhemmin.
Niin kuin itse sanoit, niin kyttäisit kuitenkin ovulaatiota jne, vaikka olisit päättänyt lopettaa yrittämisen. Parempi on mielestäni katsoa loppuun asti mihin hoidoilla pääsee, niin sitten ei tarvitse ainakaan miettiä, entä jos.
Voimia!
Järjellä pohdittuna asiahan menee juuri noin, ainakaan ensimmäiseen ivf:n ei kannata jättää. Enkä kai osaisikaan. Taitaa mielessä pahnan pohjimmaise painaa se, että seuraavassa saattaa varmistua, ettei näillä munasoluilla ei tehdä yhtään mitään. Nyt taas jaloille kavunneena ilman muuta on sitä mieltä, että eteenpäin.
PoistaKiitos
Mulla oli luovutusfiilis ekan ivf:n jälkeen ja oisin ehkä paremmin järjissäni selvinny jos ois pikkusen pidempi tauko pidetty, eikä heti syöksytty uuteen vielä paskempaan yritykseen (ei varmaan kroppa ollu selvinny kunnolla ekasta hormoonipommista, ku aloitettiin uus hoito)...kannattaa kuunnella omia tuntemuksia ja ottaa etäisyyttä asiaan niin paljon kun voi, selvittää päätä ja ehkä keskustella ammattilaisen kanssa... en kuitenkaan suosittele täysin luovuttamaan, mutta tauko voi auttaa.
VastaaPoistaHenkisen etäisyyden ottaminen on hirveän hankalaa. Paras kai olisi, nyt vaan ottaa rennosti seuraaviin hoitoihin, voida hyvin ja järkätä itselle jotain mukavaa. Periaatteessa arjessa voi toimia kuten ennen muinoin, muttei päivääkää mene, etten ajattelisi vaikuttaa jokin tekemäni asia johonkin...Ääh.
PoistaJotenkin helpottaisi hoitaa asiat liukuhihnalla. Hoitoa hoidon perään ja lopullinen tulos olisi nopeasti tiedossa. Kai tämä jotenkin kasvattaa..Jospa tätäkin kasvua vielä joskus tarvitaan.