Aiheesta lapsettomuus ei ole kerrottavaa. Mitään ei tapahdu ennen marraskuuta ja sinne on pitkä aika. Toisaalta lyhyt. Hetkittäin mietin hermostuksissani pitäisikö jo syyskuussa mennä yksityiselle ja kokeilla siellä vielä kertaalleen yksi IVF. Sitten rauhoitun ja ajattelen, että syyskuusta marraskuuhun ei oikeasti ole pitkä aika. Ja ensimmäinenkään IVF ei ole vielä puoliksikaan maksettu.
Jokin on korjaantunut joko loman tai rauta- ja D-vitamiinikuurin ansiosta. Uupumus jota koin talven ja kevään ajan on kadonnut. Mielestäni se katosi jo ennen kesälomaa. Enää ei ole sitä tilannetta, että haluaisi tehdä kaikkea, mutta on vain niin uupunut ettei kerta kaikkiaan jaksa. Nyt on ennemminkin niin, että haluaisi tehdä, mutta laiskottaa niin hitokseen ettei viitsi. Töissäkin on huomattavasti helpompaa, kun pystyy taas keskittymään.
Paremman voinnin/virkeämmän olon myötä ajatus "normaalista elämästä" vaikuttaa pitkästä aikaa ihan mahdolliselta. Toki päässä pyörii ne samat ikiaikaiset ajatukset. Tuntuu, että vuodesta toiseen ajatuksen junnaa paikallaan. Ei mitään uutta syötettä...Sitten kun, sitten kun....Tyhjä pää. Tyhmä pää.
Tiedän, että ovuloin perjantaina tai lauantaina. Seksi vaan ei maistu. Ei kerta kaikkiaan huvita, eikä minusta johtuen onnistukaan ovislimojen ulkopuolisella kaudella. Siis kun ei huvita. Haluta. Tai varmaan haluttaa, kun harva se yö katselen levottomia unia...? Kai tämäkin on ihan normaalia näissä jutuissa? Onhan?
Yritän elää tätä hoidotonta jaksoa mahdollisimman normaalisti, suunnittelemalla kaikkea muuta. Innokkaalle penkkiurheilijalle EM-kisat on pelastus. Olen myös itse käynyt kisoissa ja ilmoittautunut tuleville viikoille muutamiin. Tämä lapsen hankkimisprosessi on tosin johtanut tietoiseen liikkumisen keventelyyn ja sen tuntee. Lisäksi laitoin työhakemuksen ja kohta lähden viikoksi muille maille vierahille.
Sisko lähetti rukousnauhan saatteella: anovalle annetaan, kolkuttavalle avataan. Iltarukousta kehiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti