Seesteistä

Kesäloma vei mennessään. Kiitos kaikille kommentoineille. Kiva kuulla, että teitä kiinnostaa lukea tällaisia ei-niin-huippuhyviä-blogimaisia "odotusblogeja".

Kuukaudessa on ehtinyt tapahtua paljon ja toisaalta ei mitään. Aika menee nopeasti ja kuitenkin aika hitaasti. Palasin kolmen viikon loman jälkeen töihin ja ensimmäistä kertaa aloin lomalla jo odottaa töihin pääsyä. Todennäköisesti se, että jäljellä on enää 8 (!!!) viikkoa töitä ennen äitiysloman alkua, vaikuttaa asiaan. Loman aikana tajusin myös sen, että viimeisillekin odotusviikoille on hyvä jättää vauvajuttujen kanssa puuhastelua, pesemistä ja järjestelyä, kaikkea sellaista ihanaa puuhaa!

Lomalla sairastin tavoilleni uskollisena kunnon flunssan. Aiemmista kesistä poiketen tajusin käydä kuitenkin työterveydessä ja sain pari päivää sairaslomaa. Aion käyttää säästyneet päivät, jos alkaa väsyttää tai muuten siltä tuntua. Toivon kuitenkin, että saisin olla hyvävoimaisena töissä ä-loman alkuun asti.

Olen kyynelehtinyt milloin mistäkin mm. lastenvaatekirpparilla nousi kyyneleet silmiin. Minä tässä kaivelen tällaisia pieniä bodeja! Hassua, mutta samaan aikaa iski myös epävarmuus; uskallanko minä ja onko minulla oikeus nyt ostaa tällaisia. Suurimman liikutuspuuskan aiheutti äitiyspakkauksen saapuminen. Olin odottanut pakkausta aika kauan ja lähdin saman tien sitä hakemaan kun sain Postin viestin. Kun kaivoin saksia avatakseni pakkauksen mieskin tuli katsomaan pakkausta ja totesi "se tuli". Silloin pillahdin itkuun. Niin tuli, lopultakin! On sitä monta vuotta odotettukin. Sillä hetkellä se iskin ihan kunnolla tajuntaan, että epätoivoinen, epävarma ja loputtomalta tuntuva odotus oikeasti on päättymässä. Ja toisaalta tajuaa, miten kauan tätä oikeasti onkaan odottanut. Lopulta olen raskaana. Ihan virallisesti. Ei sen sanominen luontevalta tunnu vieläkään, onneksi on tuo pallo, niin eipä enää tarvitse sanoakaan. Itkeskelin lisää kun levittelin pakkauksen sisällön lattialle. Halailin pakkauksen haalaria ja vollotin. Meille ihan oikeasti aikoo tulla vauva!

Odotuksen psyykkinen rankkuus on viikkojen kertymisen myötä helpottanut. En enää päivittäin mieti söinkö tai teinkö jotain vahingollista. Toki sekin vietti on herkässä. Jos jokin äksettömyys sattuu saatan vaipua tuntikausiksi ahdistukseen ja selata puhelimesta oireita, muiden kokemuksia ym. Minulla oli lähete neuvolan psykologillekin, joka soitti minulle tänään. Sanoin kuitenkin pärjääväni ilman tapaamista. Tuntui, että nyt asiat/ajatukset ovat niin paljon helpottaneet ja olen ollut niin onnellinen, että tässä vaiheessa keskustelulle ei ole tarvetta. Jos olisin saanut ajan aiemmin olisin ehdottomasti mennyt keskustelemaan. Ihan hetkittäin lomalla muistelimme miehen kanssa viime kesää. Ero tähän kesään on valtava. En kaipaa mitään.

Fyysisesti tämä odotus on ollut edelleen helppo. Mitä nyt pyöräillä olisin halunnut pidempään. Pystyn kyllä pieniä kauppa-/kirjastomatkoja polkemaan, mutta vähän epämiellyttävältä se tuntuu. Muuten pystyn harrastamaan liikuntaa ihan mukavasti. Olen uinut, sauvakävellyt, kävellyt ja jumppaillut kotona. Suunnistus on ollut neljä viikkoa tauolla, enkä tiedä uskallanko enää metsään. Syke nousee helposti korkealle, eikä se tunnu kivalta. Siis suunnistus toki tuntuu kivalta, mutta ajatus siitä, että syke on pitkäkestoisesti korkealla on huolestuttava, enkä tiedä haluanko huolestua mistään mitä voin välttää. Muutaman päivän kyykin mustikkametsässä eikä sekään tuntunut pahalta, kuin yhtenä päivänä kun olin edellisiltana jumpannut pakarat jumiin.

Painoa on kertynyt tähän mennessä viisi kiloa, mutta onhan tässä aikaa paisua. Ehkä sitä on tullut muuallekin kuin mahan seudulle, mutta aika huomaamattomasti. Juuri tällä hetkellä maha on kivan kokoinen. Oikein ihana pallo! Ihaninta tietenkin on, että siellä myllertää oma pieni ihmistaimi. Muutenkin olo itsessä on ollut oudon hyvä.

Ärsyttävin fyysinen ilmiö on tähän saakka ollut mahalaukku, joka tuntuu koko ajan täydeltä, ja vatsahapot jotka ovat ruokailun jälkeen kurkussa. Nälkää ei tunnu tulevan enää lainkaan. En tosin ole vieläkään oppinut syömään säännöllisesti ja pieniä annoksia. Toinen fyysinen ikävä ilmiö on suonikohjut.  Eli tähän saakka olen päässyt vähällä.

Rv 27

Tyhmyri

Viime viikot ovat olleet itsesyytösten aikaa. Tuntuu etten pysty tekemään mitään ilman, että joutuisin jälkikäteen miettimään mitä tuli tehtyä. Miehelle olen valitellut, että olisipa hän se jolla on ihmisenalku kyydissä, kun hän ei varmaan tekisi samoja tyhmiä asioita kuin minä. Olen karehtinut muita rauhallisia ja järkeviä odottajia jotka eivät tee tyhmyyksiä. Ottavat rauhassa ja elävät terveellisesti. Tietävät tasan tarkkaan mitä tuli syötyä, eivätkä valvo öitään miettien pitäisikö mennä kaivamaan maitopurkkeja ja katsoa onko niissä meijerin tiedot.

Kuvittelin ennen raskautta, että sitten kun raskaus alkaa, jos se vain ikinä alkaa, olen onnellinen. Muistan olla onnellinen ja nautin siitä, koska tällä historialla voi olla, että nämä päivät ja viikot saadaan elää vain kertaalleen. Luulo ei ole tiedon väärti. Olen stressannut ihan p*rkeleesti. Tullut siihen tulokseen, että musta ei ole tähän. Miten kaikki muut on järkeviä ja minä päivästä toiseen teen idioottiratkaisuja? Yritän skarapata ja taas löydän itseni googlaamasta jotain ja valittamasta.

No, mitä sitten on tullut stressattua?
1. Söin salaatissa lämminsavulohta. Tajusin vasta jälkikäteen kysyä oliko se suoraan vakuumista. Oli se. Idioottina olin vain ajatellut, että sehän on kypsennettyä.

2. Satamaidon eipäs-joopas -listeriajupakka on kuohuttanut. Varsinkin siinä vaiheessa, kun tuotteet ensi kertaa vedettiin pois kaupoista ja miehellä sattui olemaan pari päivää samaan aikaan maha sekaisin. En ollut varma olinko käyttänyt satamaidon maitoa, kun aina ei lue muuta alkuperää kuin Suomi, ei siis meijeritunnistetta. Luulen, että listeriakammon vuoksi joudun jättämään kesälomalle suunnitellut reissun väliin. Se olisi todennäköisesti pelkkää stressiä.

3. Osallistuin tapahtumaan, jossa jouduin kisavietin valtaan. Alkuun etenin rauhassa, mutta sitten jokin naksahti päässä. Juoksin niin kuin ennen vanhaan. Juoksu ei tuntunut pahalta sillä hetkellä. Olen muutenkin vielä hölkötellyt ja tyhmänä ihmetellyt mistä sen voi tietää, koska täytyy lopettaa juokseminen. Nyt tiedän. Noin puoli tuntia suorituksen jälkeen alkoi alavatsassa kipu. Alkuun se paikallistui selvästi vasemmalle alas, myöhemmin nousi alimpiin kylkiluihin saakka. Kipu oli varsin voimakas. Kun olin 1,5 h odottanut kivun hellittämistä soitin kättärille ja vuodatin tyhmyyteni luuriin. Hoitaja arveli sen olevan kohdun kannatin lihaksen revähdys, joka heijastuu kylkeen. Luonnollisesti pelkäsin, että sittenkin keskenmenon voi itse aiheuttaa ja nyt kyytiläinen kuoli. Seuraavana päivänä, kun kipu oli vähän pienempää, eikä mitään muita oireita ilmennyt, keksin huolestua siitä, että aiheutinko sikiölle hapenpuutteen.

4. Kävin lounaalla paikassa, jossa käyn usein. Toisin kuin muilla kerroilla, valitsin ruokajuomaksi kotikaljaa. Aiemmin olin aina päätynyt veteen, kun tuon paikan kaljat ovat tunnetusti aika tujuja. Kun lähdin santsikierrokselle tajusin, että kalja nousi päähän tai enemminkin meni jalkoihin. Niinpä, syön luomuomenoita, koska epäluulo ei anna periksi syödä sellaisia 3 kk säilyviä ja sitten vastapainoksi ryystän liika käynyttä kotikaljaa.

Lähipiiri alkaa olla aika kyllästynyt tähän hysteriaan. Itsekin olen ja siksi päivittäin päätän, että nyt en varmasti laita suuhuni mitään, mitä joudun jälkikäteen miettimään tai jonka vuoksi pitää yönsä valvoa. Eikä mene kuin hetki, kun löydän uuden ahdistuksen aiheen.