25.8.2015

Vauva kohdussa ja huonoa omaatuntoa

Raskausaika on mennyt niin salakavalasti, että viimeksi tänä aamuna vaatteita katsellessa jouduin toteamaan, että 'tätäkään paitaa en ole käyttänyt kuin pari kertaa' ja 'tätä en varmaan ehdi edes pestä kertaakaan'.

Hankin jonkin verran uusia odotusvaatteita ja lisäksi ostin niitä ison kassillisen kaverilta. Alkuun pärjäsin pitkään omilla vaatteilla. Kesäkuun alkupuolella siirryin äitiysfarkkuihin. Niiden kanssa käytin tavallisia, kaapista löytyviä, yläosia. Loman aikana käytin muutamia kaverilta ostamiani lökähousuja, jotka olivat kyllä tarpeeseen sekä t-paitoja, joita ilman olisin pärjännyt (mutta kun olin ostanut, piti käyttää). Tällä hetkellä äitiysloman alkuun on aikaa kuusi viikkoa ja harmittaa todeta, että raskausaika mahan kanssa kestää aika lyhyen aikaa. Ja sen ajan pärjää mainiosti vain muutamia täsmähankintoja tekemällä, lopulta miehen takkeja ja paitoja lainaamalla. Varsinkin kun minulla ei luonnostaankaan ole kovin voimakasta viettiä panostaa pukeutumiseen. Toivon, että voisin kokea vielä joskus toisen raskauden ja saisin nauttia odotuksesta, vaatteista ja mahasta.

Vauva tuntuu täyttävän kohdun koko ajan enemmän ja enemmän. Vilkkaimmillaan hän on aamuöisin ja usein yöllisen vessareissun jälkeen jään kuulostelemaan liikkeitä ja yritän hahmottaa miten päin hän siellä on. Hän tuntuu viihtyvän kohdun oikealla puolella. Mutta en tosiaankaan tunnista, enkä osaa kuvitella miten hän kohdussa on. Joskus tuntuu, että ehkä kaksinkerroin. Sen pystyn kuvittelemaan miltä hän näyttää. Tämän viikkoisista on jo niin paljon kuvamateriaalia olemassa.

Olen viimeisten viikkojen aikana havahtunut useaan kertaan huonoon omaantuntoon. Alkuun ajattelin raskautta koko ajan. Töissä ei mistään tullut mitään ja varmaan läheisiä alkoi jo kyllästyttää puheenaiheitteni yksitoikkoisuus. Vauva, vauva, vauva. Seurasin kehon muutoksia, tarkkailin syömisiä ja huolestuin monista asioista (kuten ehkä tiedättekin :)).

Hiljalleen rakenneultran jälkeen ote on hellinnyt ja kesälomalla jouduin tekemään havainnon, että sama vanha minähän se olen. Voin keskittyä täysin itsekkäisiin asioihin ja puuhiin. Voin suunnitella jotain mitä joskus haluaisin tehdä, ilman että siihen sisältyy lapsi. En ajattele kohdussa kasvavaa kyytiläistä välttämättä ennen iltaa, ellei hän satu potkiskelemaan. En enää iltaisin täytä odotuspäiväkirjaa, jonne olin aikonut kirjoittaa lähes joka päivä havainnot, tapahtuma ja tunteet raskauden ympäriltä. Joskus on ihan pakotettava itsensä kirjoittamaan edes jotain, kun huomaan, että edellisestä kirjoituksesta on pari viikkoa.

Kamalaa: kauan odotettu ja toivottu raskaus on arkipäiväistynyt!

Viime aikoina olen ajatellut mm. onko oikeutettua keskittyä täysillä johonkin ja unohtaa, että mahassa kasvaa pieni ihmistaimi. Miksi en ole muistanut ajatella vauvaa tänään? Miksi en tunne itseäni koko ajan onnelliseksi? Miten voin keskittyä laskemaan kylmähermoisesti ensi vuoden euroja, enkä vain odota onnellisena tulevaa elämänmuutosta? Miksi olen kiukkuinen yhdentekevistä asioista, kun minun pitäisi olla seesteinen ja onnellinen, onhan meille on tapahtumassa jotain aivan ihanaa! Millaisia tunteita minusta välittyy vauvalle, kun olen tällainen? Huomaako se, etten muista häntä? Miksi emme jaa miehen kanssa enemmän rauhallisia hetkiä kahden vauvajuttujen kanssa?

8 kommenttia:

  1. Esikoista odottaessa mahani oli tosi pitkään todella pieni. Töissä sain jatkuvasti kuulla päivittelyjä pienestä mahastani. "Kasvaako vauva varmasti, onko neuvolassa sanottu mahan koosta jotain" jne jne. Minulla oli silloin niin "rautaiset" vatsalihakset, jotka jarruttivat koko ajan vatsan kasvua ja jatkuvasti tuntui kuin vatsalihaksia venytettäisiin. Luonnollisesti en sitten niitä äitiysvaatteitakaan kauheasti tarvinnut.

    Mutta nyt toista odottaessa alussa oli valtavaa turvotusta ja sen vuoksi omissa vaatteissa oli tukalaa. Jossain vaiheessa huomasin että turvotus muuttui salakavalasti vauvavatsaksi. Äitiyshousuihin siirryin suosiolla rv 8+ kun tuntui että omat housut eivät ole enää mukavat. Olin ajatellut, että sinnittelen omissa vaatteissani niin pitkään kuin mahdollista. Tuntuu että samat äitiysvaatteet kiertävät päivästä toiseen, eikä ole mitään päällelaitettavaa. Lempipaitaani vieläpä tuli reikä eteen, kun kissa oli sylissäni ja esikoinen kiljaisi ja kissa pelästyi ja polkaisi tassullaan vauhtia paidastani. :(

    Nyt vatsa on jo valtava. Kenellekään ei ole epäselvää mitä vatsassani on. Pomo kysyi kuinka moni nyt tietää, niin vastasin että jokainen joka on minut nähnyt. Nyt on rv 26+5. (Sekin täytyi tarkistaa raskaussovelluksesta kännykästä!) Esikoista odottaessa tiesin joka päivä mikä rv nyt on menossa. :D Tokikaan en pysty ison vatsan ja vilkkaan liikehtijän takia juurikaan unohtamaan että olen raskaana. Potkut tuntuvat jo nyt kylkiluissa ja hirvittää mitä seuraavina viikkoina on odotettavissa.

    3-vuotias esikoinen kysyy miksi vatsani on iso ja olenko syönyt liikaa. Ja yrittää joka suunnasta kurkistaa missä se pikkuveli on. Eilen hän ekaa kertaa osoitti huolestuneisuuttaan siitä, että pelkää pikkuveljen varastavan äidin. =(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet ilmeisesti onnistunut hankkimaan kohtuullisesti vaatteita, jos tosiaan tunnet, että samat vaatteet kiertävät :) Onhan nämä valtavan mukavia vaatteita kaiken kaikkiaan, kun jatkossakin malttaisi valita kiristämättömiä ja pehmeitä vaatteita.

      Imetysvaatteet ne vasta kalliita onkin! Juuri tilasin yhden pitkähihaisen paidan ja maksoin trikoopaidasta 50 e!

      Poista
  2. Niin se vaan menee, että kaikki asiat arkipäiväistyvät. Myös lapsi jossain vaiheessa syntymänsä jälkeen. Sen haluan sanoa lapsettomuus taustan omaavana kahden lapsen äitinä, että älä pode huonoa omatuntoa mahdollisesta ärtymyksestä vauvaa kohtaan. Sitä niin helposti ajattelee, että kun vihdoin on saanut sen, mitä eniten on kaivannut, niin täytyy olla koko ajan onnellinen ja kiitollinen ja jaksaa hymy huulilla, tuli mitä tuli. Mutta se ei mene niin. Vaikka lapsi on kuinka rakas ja toivottu, hän tulee herättämään myös negatiivisia tunteita ja se on ihan ok. Hän ei niistä mene rikki, mutta ne ovat todella kuluttavia jos ei niitä tunteita itselleen salli. Rakkaus ei häviä, vaikka lapsi ei koko ajan olekaan ykkös prioriteetti. Tämän kirjoitan siksi, että olen itse paininut asian ja sen huonon omantunnon kanssa todella paljon! Ihanaa loppuodotusta sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tiedostanut, että tämä asia saattaa tulla vastaan :( Eipä siihen varmaan ennalta pysty muuten varautumaankaan. Kiitos! :)

      Poista
  3. Olen monesti pohtinut, että jos meille koskaan-ikinä-milloinkaan suotaisi lasta, miten osaisin suhtautua raskauteen tai lapseen tämän synnyttyä. Olen ajatellut, että tällä lapsettomuustaustalla (joka edelleen muutaman vuoden jälkeen on ihan alkutaipaleella) stressaisin alusta loppuun ja vielä pidemmälle. Ja etten varmasti osaisi nauttia. Uutena pelkona (onpa muuten turhaa pelätä tämmöistä) on raskauden jälkeinen masennus, se että tuntuisi ettei kuuluisi olla äiti.

    Kirjoituksesi luo toivoa, että jos joskus onnistuisimme, voisi olla mahdollista tuntea kuten normaalit raskaana olevat naiset. On se sitten iloa, onnea tai tulevaisuuden suunnittelua ilman pelkkää vauvahömpötystä tai jopa sen unohtamista hetkeksi. Onnentuulia loppu odotukseen ja uskalla tuntea juuri siltä kuin tuntuu! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä lapsettoman identiteetti aika tiukassa on ja edelleen tulee hetkiä jolloin tuntuu, että katkeruus helposti raskautuneita kohtaan herää helposti. Itselläni on ainakin vielä jotain hampaankolossa tai käsittelemättä, sillä jollain tavalla edelleen häpeän lapsettomuutta. Toisaalta en myöskään osaa olla ajattelematta, että onko lapsettomuus edessä vielä toisenkin kerran, siis jos olisin niin kiittämätön, että haluaisin toisenkin lapsen.

      Kiitos! Hyvää mieltä ja stemppiä sinulle myös!

      Poista
  4. Hei en olekaan pitkään aikaan ehtinyt blogeja lukea ja nyt palasin katsomaan, että mitä seuraamilleni lapsettomuusblogeille kuuluu ja aivan ihania uutisia kuuluu! Suuresti suuresti onnea raskauden johdosta!! <3

    VastaaPoista