Maanantain kontrollissa saimme kuulla, että vauva on kasvanut ihan hyvin. Paino oli nyt 1944 g (34+5) eli paino oli noussut -2 käyrää pitkin niin kuin tässä vaiheessa oli toivottuakin. Hetken ehti jo pieni ilo nousta pintaan. Se kasvaa tällä hetkellä ihan hyvin, sitä ei ehkä tarvitsekaan ottaa kesken kaiken maailmaan! Lääkäri kuitenkin mittaili pitkään ja mitään puhumatta napanuoran virtauksia. Jo siinä tutkimuspöydällä maatessa iski huoli, että niissä on varmasti jotain. Lääkäri sanoikin sitten, että virtaukset ovat siinä rajoilla. En kysynyt kumpaan suuntaa, mutta oletan, että alarajalla. Jäi kauhea olo. Nytkö pikkuinen voi saada hapenpuutteen? Voiko se kuolla kohtuun?
Ultran jälkeen olin melkein tunnin ajan käyrillä. Siinäkin ehdin kauhistua moneen kertaan. Toinen lukema näytti vauvan sykkeitä ja toinen jotain muuta, mutta en tiennyt. Välillä kun vauvan sykkeet nousivat korkealle toinen lukema tippui pitkäksi ajaksi nollaan. Kauhuissani katseli lukemaa. Kertooko se, että nyt ei happi kulje?! Onneksi kätilö kävi välillä kurkkaamassa ja kertoi, että toinen luku kertoo supistuksista. Kyselin kätilöltä siitä, mitä virtausten "rajalla oleminen" tarkoittaa, jolloin kätilö kertoi lääkärin konsultoineen erikoislääkäriä, joka oli pitänyt kuitenkin kaikkia lukemia ihan hyvinä.
Totta kai tuo virtausjuttu jäi vaivaamaan ja nyt tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, että voisimme saada terveen lapsen. Välillä myös elävä lapsi tuntuu haaveelta. Odotuksesta on kadonnut ilo. Enää en jaksa hihkua miehelle, että meille tulee vauva ja miettiä viimeisiä hankintoja. Iloita viimeisistä viikoista tms. Itse asiassa tällä hetkellä vaan pelottaa paljon sekin, että olen jo ehtinyt hankkia niin paljon valmiiksi. Sänky pitäisi vielä hakea, mutta tuntuu paremmalta ajatukselta jättää kokonaan hakematta, ettei tarvitsisi sitten tuijotella tyhjää sänkyä, jos meille ei tulekaan vauvaa.
Tavallaan tuo maininta virtauksista tukee Cacciatoren mainintaa siitä, että istukassa on runsaasti lakuunoita ja se ei ehkä näytä kovin hyvältä tai toimi loppuun saakka. Totta kai toiveikkaana miettii sitäkin vaihtoehtoa, että 3 ja 2 viikkoa sitten virtaukset olivat hyvät, joten kohtuuko kommentti vain siitä, että nyt ultrannut lääkäri sattui vaan olemaan vähän kokemattomampi. Kaksi edellistä ei tarvinnut asiaan konsultaatio keneltäkään. Toisaalta tämä lääkäri keskittyi virtausten mittailuun paljon pidemmän aikaan, ehkä niissä siis oli jotain muutosta.
Kun juttelin siskoni kanssa asiasta, hän kertoi syöneensä 2. lapsen kohdalla koko raskauden ajan lasten aspiriinia juuri noiden istukan hyytymien vuoksi. Onko meillä joku perinnöllinen veren hyytymistekijä sellainen, että tämä hyytymien todennäköisyys olisi pitänyt tajuta aikaisemmin vai onko se vain normaalia, että tässä vaiheessa raskautta istukassa saattaa olla yhtä ja toista. Tästä asiasta on todella huonosti tietoa.
Toinen odotuksen iloa nakertava asia on sairastelukierre. Nyt 11 viikon putken jälkeen tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että ehtisin 5 viikossa tervehtyä laskettuun aikaan mennessä. Viime yönä mietin sitäkin, että haluaisin kaikki mahdolliset vaaralliset/vahingolliset virukset suljettavan pois, mutta sitä tuskin tullaan tekemään. Tieto siitä, että vaikka minä olen koko ajan sairas se ei aiheuta vauvalle vaaraa, helpottaisi oloa. Entäs sitten jos olen sairas ja joudun synnyttämään sairaana, saako pienikin taudit? Mitä jos joudun aloittamaan antibioottikuurin, saako imetyksen heittää siinä vaiheessa romukoppaan?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste loppuraskaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste loppuraskaus. Näytä kaikki tekstit
7.10.2015
2.10.2015
Absurdi synnyttäminen
Viikkojen huvetessa on useamman kerran tullut epätodellinen olo. Epätodellinen siitä, että raskaus on loppusuoralla. Miten siinä näin kävi? Mahan kanssa piti voida tehdä kaikkea kivaa, siitä piti nauttia ja sitä piti helliä. Mitä jos tämä on ainoa raskauteni ja yli puolet tästä ajasta on ollut yhdestä tai toisesta asioista murehtimista? Välillä toivon, että saisin aloittaa kaiken alusta. Voida hyvin ja olla onnellinen. Jutella ja soittaa kivoja kappaleita. Kutoa. Kävellä sen kanssa kauniissa syyssäässä.
Vaikka kauhistelen raskauden päättymistä, en osaa odottaa maanpäällisen elämän alkua. Synnytys on ihan absurdi ajatus. En kerta kaikkiaan osaa kuvitella, että synnyttäisin. Siis minä?! Olen lukenut synnyttämisestä kirjoista, muiden blogeista ja kuunnellut ystävien kertomuksia ihan eri korvalla kuin aikaisemmin. Silti minusta tuntuu epätodennäköiseltä, että minä itse joskus synnyttäisin. Kenen tahansa muun voinkin kuvitella synnyttävän. Kun joku kysyy asiasta, vastaan etten ole ajatellut, enkä halua etukäteen ajatellakaan sen enempään. Olen tutustunut asiaan ja luotan, että kaikki etenee tilanteen mukaan. Olen osaavissa käsissä ja asiat menee niin kuin menee. Mutta olen minä ajatellut. Ja joka kerta tulen samaan lopputulokseen: minä en varmaan synnytä. Positiivista kai on se, että on olemassa asia jota en (ainakaan vielä) pelkää ja murehdi etukäteen.
Mies odottaa vauvaa jo kovasti ja kertoo sen vauvalle masun läpi aina silloin tällöin. Mahajuttelusta on tullut jokailtanen tapa ja siitä pystyn nykyään lukemaan hänen ajatuksiaan tulevasta. Minulle hän ei niinkään juttele ajatuksistaan tai tunteistaan. Sivulauseessa saattaa tulla jokin pieni toive, muodossa "toivottavasti voi sitten tätäkin tehdä lapsen kanssa", "tänne haluaisin, että joskus mennä lapsen kanssa". Se on liikuttavaa ja hämmentävää. Pikku tirriäinen on hänellekin jo niin rakas. Samalla tavalla kuin minullekin. Meni jopa hetken ennen kuin tajusin, että niinhän sen kuuluukin olla. Onhan vauva puoliksi hänen. Samalla pelottaa julmetusti. Entä jos se ei tulekaan? Entä jos jokin menee pienee? Tai on jo mennyt? Tai mitä jos pieni ei olekaan sellainen, jonka kanssa voi puuhailla niitä miehen toivomia asioita? Jos hänellä on jokin vamma ja elämämme muuttuukin ihan toisenlaiseksi mitä nyt odotamme ja kuvittelemme?
Minä en odota vauvaa. Vielä. Ehkä se johtuu siitä, että tuo pieni ihmistaimi on jo minulle koko ajan läsnä. Tai ehkä jokin vaisto vain kertoo, että tässä on vielä aikaa.
Olen sairastanut elokuusta alkaen. En vain ole parantunut kunnolla taudeista ja sitten onkin ollut jo seuraava tarjolla. Nyt olen antibioottikuurilla, kun viimein oli pakko mennä lääkäriin. Sorkin välillä turvonneita imusolmukkeita ja rukoilen, ettei se pitkään kytenyt tauti olisi toksoplasma. Välillä mietin pyytäisinkö vielä mahdollisuutta testeihin. Haluaisin mahdollisuuden butterfly efektiin, että voisin vilkaista miten kaikki olisi mennyt ilman tätä sairastelua. Toivottavasti ehdin parantua ennen "synnytystä".
Maanantaina menemme seuraavaan painoarvioon. Jännittää ja pelottaa jo.
Vaikka kauhistelen raskauden päättymistä, en osaa odottaa maanpäällisen elämän alkua. Synnytys on ihan absurdi ajatus. En kerta kaikkiaan osaa kuvitella, että synnyttäisin. Siis minä?! Olen lukenut synnyttämisestä kirjoista, muiden blogeista ja kuunnellut ystävien kertomuksia ihan eri korvalla kuin aikaisemmin. Silti minusta tuntuu epätodennäköiseltä, että minä itse joskus synnyttäisin. Kenen tahansa muun voinkin kuvitella synnyttävän. Kun joku kysyy asiasta, vastaan etten ole ajatellut, enkä halua etukäteen ajatellakaan sen enempään. Olen tutustunut asiaan ja luotan, että kaikki etenee tilanteen mukaan. Olen osaavissa käsissä ja asiat menee niin kuin menee. Mutta olen minä ajatellut. Ja joka kerta tulen samaan lopputulokseen: minä en varmaan synnytä. Positiivista kai on se, että on olemassa asia jota en (ainakaan vielä) pelkää ja murehdi etukäteen.
Mies odottaa vauvaa jo kovasti ja kertoo sen vauvalle masun läpi aina silloin tällöin. Mahajuttelusta on tullut jokailtanen tapa ja siitä pystyn nykyään lukemaan hänen ajatuksiaan tulevasta. Minulle hän ei niinkään juttele ajatuksistaan tai tunteistaan. Sivulauseessa saattaa tulla jokin pieni toive, muodossa "toivottavasti voi sitten tätäkin tehdä lapsen kanssa", "tänne haluaisin, että joskus mennä lapsen kanssa". Se on liikuttavaa ja hämmentävää. Pikku tirriäinen on hänellekin jo niin rakas. Samalla tavalla kuin minullekin. Meni jopa hetken ennen kuin tajusin, että niinhän sen kuuluukin olla. Onhan vauva puoliksi hänen. Samalla pelottaa julmetusti. Entä jos se ei tulekaan? Entä jos jokin menee pienee? Tai on jo mennyt? Tai mitä jos pieni ei olekaan sellainen, jonka kanssa voi puuhailla niitä miehen toivomia asioita? Jos hänellä on jokin vamma ja elämämme muuttuukin ihan toisenlaiseksi mitä nyt odotamme ja kuvittelemme?
Minä en odota vauvaa. Vielä. Ehkä se johtuu siitä, että tuo pieni ihmistaimi on jo minulle koko ajan läsnä. Tai ehkä jokin vaisto vain kertoo, että tässä on vielä aikaa.
Olen sairastanut elokuusta alkaen. En vain ole parantunut kunnolla taudeista ja sitten onkin ollut jo seuraava tarjolla. Nyt olen antibioottikuurilla, kun viimein oli pakko mennä lääkäriin. Sorkin välillä turvonneita imusolmukkeita ja rukoilen, ettei se pitkään kytenyt tauti olisi toksoplasma. Välillä mietin pyytäisinkö vielä mahdollisuutta testeihin. Haluaisin mahdollisuuden butterfly efektiin, että voisin vilkaista miten kaikki olisi mennyt ilman tätä sairastelua. Toivottavasti ehdin parantua ennen "synnytystä".
Maanantaina menemme seuraavaan painoarvioon. Jännittää ja pelottaa jo.
24.9.2015
Ultrakuulumisia
Hiljalleen olen hyväksynyt, että vauva on pieni. Sitäkin enemmän olen alannut toivomaan, että hän kuitenkin olisi terve ja pääsisi hyvin elämän syrjään kiinni ensi hetkistä lähtien.
Viime viikon ultrassa (32+2) saimme uuden painoarvion. Kun lääkäri sanoi, että saa painoksi noin 1300-1400 g, kiekaisin ääneen, ettei voi olla mahdollista. Sehän tarkoittaa ettei olisi kasvanut yhtään! Lääkäri mittasi uudelleen ja sai arvioksi 1479 g eli vain n. 110 g enemmän kuin viikko + 1 päivä takaperin. Eikä vieläkään selvästi yli puolentoista kilon. Olin odottanut, että nyt paino olisi jo noin 1600 g, joten pelottavan kevyeltä kuulosti edelleen.
Jos nuo arviot osuvat lähelle totuutta, olisi kasvu viikossa 100 g luokkaa. Puolet vähemmän kuin näillä viikoilla keskimäärin. Jos kasvuvauhti pysyisi tuollaisena, niin painoa tulisi enää vain 800 g laskettuun aikaan mennessä (minun laskuillani). Lääkärin mukaan syntymäpaino olisi noin 2600 g, jos noudattaisi sitä käyrää millä nyt kasvaa. Toivon jo, että tämä menisi edes vähän yli, eikä olisi yhtä hätäistä sorttia kuin vauvat lähisuvussa.
Virtauksissa ei näkynyt nytkään mitään vikaa, vaikka lacunat/nyt kirjoitettuna lakuunat oli taas mainittu.
Se mikä käynnillä oli rauhoittavaa oli se, että nyt näytetyssä taulukossa paino asettuu lähelle alakäyrää. Ei ole siis aivan omissa lukemissaan vielä. Toinen rauhoittava asia oli se, että lääkäri sanoi, että jos rakenneultrassa on kaikki ollut kunnossa ja viime viikolla on (vein viime viikon ultrasta saamani paperin mukanani) Suomen paras asiantuntija on arvioinut rakenteiden olevan kunnossa, todennäköisesti vauva vaan on pieni. Vauvat vaan on erikokoisia. Ilmeisesti tilanne ei ollut lääkärin mielestä huolestuttava, sillä saimme kontrolliajan reilun kahden viikon päähän.
Kolmas asia mikä on lohduttanut on se, että liikkeet tuntuvat nyt yhtäkkiä enemmän. Ne ovat selvästi voimistuneet esimerkiksi puolentoista viikon takaisesta. Etenkin iltaisin sängyssä, aktiivisimpina hetkinä, tuntuu että sisuskalut kääntyvät ympäri kun vauva liikkuu. Pieni ottaa myös kontaktia mieheen. Miehellä on tapana iltaisin puhella vauvalle kaikenlaisia höpöhöpö -juttuja nenä kiinni mahassa. Ja tämä jutteluhan saa pienen potkimaan, vaikka sitä ennen olisi ollut hiljaista.
Kun tästä puhuu, tuntuu pienikokoisuuteen olevan tarjolla kahdenlaista suhtautumista.
A. "itsekin olet niin pieni, eikä mieskään ole suuri"
B. "itsekin olin seurannassa/sisko on ollut seurannassa/tai joku tuttu/ystävä on ollut seurannassa ja kaikki meni hyvin/meilläkin on kaikki ollut pieniä, hätinä 3 kg"
Vaihtoehto A ei tunnu erityisen relevantilta, saati lohduttavalta kommentilta, koska aika monet pienet ihmiset saa kuitenkin keskikäyrän (ja yläkäyrän) vauvoja. Suurinpiirtein samankokoinen (lyhyempi) siskoni sai esikoisensa rv30 ja lapsi painoi syntyessään 1,6 kg. Lueskelin, ettei tässä tapauksessa ole isän syntymäpainolla ja koolla samalla tavalla merkitystä kuin äidin. Oma syntymäpainoni on ollut 3080. Ei ei erityisen suuri, mutta riittävä.
B. Rauhoittaa mieltä hiukan, vaikkei poistakaan niitä tosiasioita ja huolia, mitä pienikokoisen vauvan saantiin liittyy. On olemassa myös vaihtoehto C eli "voihan se ottaa vielä kasvuspurtin", mutta tätä en ole kuullut montaa kertaa ja ilmeisesti sellaisten varaan ei kannata kovin toivoa laittaa.
Viime viikon ultrassa (32+2) saimme uuden painoarvion. Kun lääkäri sanoi, että saa painoksi noin 1300-1400 g, kiekaisin ääneen, ettei voi olla mahdollista. Sehän tarkoittaa ettei olisi kasvanut yhtään! Lääkäri mittasi uudelleen ja sai arvioksi 1479 g eli vain n. 110 g enemmän kuin viikko + 1 päivä takaperin. Eikä vieläkään selvästi yli puolentoista kilon. Olin odottanut, että nyt paino olisi jo noin 1600 g, joten pelottavan kevyeltä kuulosti edelleen.
Jos nuo arviot osuvat lähelle totuutta, olisi kasvu viikossa 100 g luokkaa. Puolet vähemmän kuin näillä viikoilla keskimäärin. Jos kasvuvauhti pysyisi tuollaisena, niin painoa tulisi enää vain 800 g laskettuun aikaan mennessä (minun laskuillani). Lääkärin mukaan syntymäpaino olisi noin 2600 g, jos noudattaisi sitä käyrää millä nyt kasvaa. Toivon jo, että tämä menisi edes vähän yli, eikä olisi yhtä hätäistä sorttia kuin vauvat lähisuvussa.
Virtauksissa ei näkynyt nytkään mitään vikaa, vaikka lacunat/nyt kirjoitettuna lakuunat oli taas mainittu.
Se mikä käynnillä oli rauhoittavaa oli se, että nyt näytetyssä taulukossa paino asettuu lähelle alakäyrää. Ei ole siis aivan omissa lukemissaan vielä. Toinen rauhoittava asia oli se, että lääkäri sanoi, että jos rakenneultrassa on kaikki ollut kunnossa ja viime viikolla on (vein viime viikon ultrasta saamani paperin mukanani) Suomen paras asiantuntija on arvioinut rakenteiden olevan kunnossa, todennäköisesti vauva vaan on pieni. Vauvat vaan on erikokoisia. Ilmeisesti tilanne ei ollut lääkärin mielestä huolestuttava, sillä saimme kontrolliajan reilun kahden viikon päähän.
Kolmas asia mikä on lohduttanut on se, että liikkeet tuntuvat nyt yhtäkkiä enemmän. Ne ovat selvästi voimistuneet esimerkiksi puolentoista viikon takaisesta. Etenkin iltaisin sängyssä, aktiivisimpina hetkinä, tuntuu että sisuskalut kääntyvät ympäri kun vauva liikkuu. Pieni ottaa myös kontaktia mieheen. Miehellä on tapana iltaisin puhella vauvalle kaikenlaisia höpöhöpö -juttuja nenä kiinni mahassa. Ja tämä jutteluhan saa pienen potkimaan, vaikka sitä ennen olisi ollut hiljaista.
Kun tästä puhuu, tuntuu pienikokoisuuteen olevan tarjolla kahdenlaista suhtautumista.
A. "itsekin olet niin pieni, eikä mieskään ole suuri"
B. "itsekin olin seurannassa/sisko on ollut seurannassa/tai joku tuttu/ystävä on ollut seurannassa ja kaikki meni hyvin/meilläkin on kaikki ollut pieniä, hätinä 3 kg"
Vaihtoehto A ei tunnu erityisen relevantilta, saati lohduttavalta kommentilta, koska aika monet pienet ihmiset saa kuitenkin keskikäyrän (ja yläkäyrän) vauvoja. Suurinpiirtein samankokoinen (lyhyempi) siskoni sai esikoisensa rv30 ja lapsi painoi syntyessään 1,6 kg. Lueskelin, ettei tässä tapauksessa ole isän syntymäpainolla ja koolla samalla tavalla merkitystä kuin äidin. Oma syntymäpainoni on ollut 3080. Ei ei erityisen suuri, mutta riittävä.
B. Rauhoittaa mieltä hiukan, vaikkei poistakaan niitä tosiasioita ja huolia, mitä pienikokoisen vauvan saantiin liittyy. On olemassa myös vaihtoehto C eli "voihan se ottaa vielä kasvuspurtin", mutta tätä en ole kuullut montaa kertaa ja ilmeisesti sellaisten varaan ei kannata kovin toivoa laittaa.
14.9.2015
Onko pienellä jokin hätänä?
Viimeinen raskauskolmannes tuntuu koettelevan mieltä. Aiemmat pelot ties mistä ovat saaneet seuraksi suuren huolen vauvan kehityksestä.
23 viikolla sf-mitta mitattiin ensimmäisen kerran ja se asettui keskikäyrälle (19 cm). Viikolla 27+6 tipahdi mitta alakäyrälle (23 cm). Viime viikolla neuvolassa (30+6) sukelsi sf alakäyrän alapuolelle (25 cm). Olin itsekin ehtinyt ihmettelemään miksi mahan koossa ei tunnu tapahtuvan muutosta. Monella odottajallahan on tässä vaiheessa jo ihan oikea muhkea massu. Tällä säälittävällä kumpareella ei saa edes julkisissa istumapaikkaa.
Sain lähetteen äitipolille, mutta koska olen helposti huolestuvaa ja huolissani liioittelevaa sorttia, varasin ajan yksityiseen ultraan pari päivää asiaa mietittyäni. Ajattelin, että aiheutan taas turhaa huolta, kun asiat voivat olla hyvinkin. Olin todella luottavainen, että saisin kuulla vauvan olevan ihan ok kokoinen ja hyvävointinen, vaikkei maha päälle päin muhkea olekaan. En saanut. Vauva on pieni viikkoihin nähden. Olkavarsi ja reisiluu asettuivat alakäyrälle, mutta paino jäi selvästi alle. Paino laahaa noin kaksi viikkoa ikäisiään jäljessä. Kun lääkäri sanoi, että noin 500 grammaa ikäisiään jäljessä, alkoi itkettää. Se on paljon! Prosentteina järkyttävän paljon kun puhutaan alle 1,4 kiloisesta vauvasta.
Onneksi mies oli mukana ultrassa, koska kuulemme asiat ilmeisesti jotenkin eri tavalla. Miehen mielestä ei ole syytä huoleen ja hän on luottavainen, että vauva on vain pienikokoinen sitkeä sisupussi. Aika pieniä olemme mekin, mutta keskikokoisia syntyessämme.
Istukan virtaukset näyttivät olevan kunnossa, samoin kohdun verenkierto. Rakenteet olivat keskenään sopusuhtaiset. Painoarvioksi annettiin 2,7-2,8 kg JOS kasvu jatkuisi tällä käyrällä millä nyt mennään. Istukka sen sijaan ei saanut ylistyssanoja. Siinä oli runsaasti pieniä lacunoita. Myöhemmin selvittelin, että ne ovat hyytymäkohtia, joissa ei näy virtausta. Istukka näyttää siltä, ettei ehkä selviä loppuun asti ja sen vuoksi voisin joutua sektioon ennen aikaani. Pienelle synnytys olisi liian kova koettelemus.
Lääkäri yritti kai olla kannustava ja sanoi, että nyt vauva on sen ikäinen, että selviää kyllä jos täytyy ottaa ulkopuolelle kasvamaan. Ei se mielialaa paljon kohentanut. Sitä kun luonnollisesti haluaisi terveen ja elinkelpoisen lapsen. Sellaisen, jonka vieressä ei tarvisi itkeä huolesta. Totta kai mielessä on käynyt erilaisten vammojen tai syndroomien mahdollisuus.
Hetkittäin ajattelen että 2,5 kg on ihan ok. Jos päästään yli kahden kilon olen jo todella helpottunut. Vauvan potkiessa tunnen surua ja sääliä; siellä se pieni rääpäle yrittää olla niin kuin ikäisensä vauvat, vaikka on sellainen jälkeen jäänyt. Toisaalta tunnen myös suurta hellyyttä, pikkuinen on oikeasti tosi pikkuinen ja siitä täytyy pitää extrapaljon parempaa huolta kuin tähän saakka. Vaikka oikein aktiivinen pikkuinen onkin. Kunhan ei olisi aktiivinen sen vuoksi, että on stressaantunut. Onneksi pian pääsemme lisätutkimuksiin.
Näin vaan on raskauden arkipäiväistyminen tiessään. Muuta en voi tehdä muuta kuin toivoa parasta, huolehtia ateriarytmistä (mitä olen tehnyt vähän laiskasti), välttää murehtimista ja lepäillä, että olisin edes itse jotenkin kohtuullisesti voiva ja pääsisin sairastelukierteestä.
Arvatkaapa olenko miettinyt sitä, että olen itse aiheuttanut ne istukan lacunat? Ehkä niitä ei olisi jos olisin lopettanut liikunnan jo alkumetreillä ja keskittynyt raskauteen? Lisäksi olen pohtinut olenko stressaamisellani tai sillä etten ole pieteetillä huolehtinut omasta hyvinvoinnista, aiheuttanut kasvun hidastumisen. Tai onko viikkojen flunssaputki elimistölle sellainen stressi, että voisi näkyä kasvun notkahduksena. Vai näinkö siinä sitten käy, kun haluaa väkisin vastoin luontoa jotain mitä ei ole minulle tarkoitettu.
Unettomuus pahentui huolen myötä merkittävästi ja hetkittäin käy mielessä pitäisikö heittää pyyhe kehään ja hakea sairaslomaa. Äitiysloman alkuun on kolme viikkoa. Toisaalta tunnen tärkeäksi, että päivissä on jokin rytmi, muita asioita ja ihmisiä tuomassa sisältöä, vaikka sitten työn muodossa. Kotona ollessa jäisi niin paljon aikaa surra ja huolehtia asioita.
23 viikolla sf-mitta mitattiin ensimmäisen kerran ja se asettui keskikäyrälle (19 cm). Viikolla 27+6 tipahdi mitta alakäyrälle (23 cm). Viime viikolla neuvolassa (30+6) sukelsi sf alakäyrän alapuolelle (25 cm). Olin itsekin ehtinyt ihmettelemään miksi mahan koossa ei tunnu tapahtuvan muutosta. Monella odottajallahan on tässä vaiheessa jo ihan oikea muhkea massu. Tällä säälittävällä kumpareella ei saa edes julkisissa istumapaikkaa.
Sain lähetteen äitipolille, mutta koska olen helposti huolestuvaa ja huolissani liioittelevaa sorttia, varasin ajan yksityiseen ultraan pari päivää asiaa mietittyäni. Ajattelin, että aiheutan taas turhaa huolta, kun asiat voivat olla hyvinkin. Olin todella luottavainen, että saisin kuulla vauvan olevan ihan ok kokoinen ja hyvävointinen, vaikkei maha päälle päin muhkea olekaan. En saanut. Vauva on pieni viikkoihin nähden. Olkavarsi ja reisiluu asettuivat alakäyrälle, mutta paino jäi selvästi alle. Paino laahaa noin kaksi viikkoa ikäisiään jäljessä. Kun lääkäri sanoi, että noin 500 grammaa ikäisiään jäljessä, alkoi itkettää. Se on paljon! Prosentteina järkyttävän paljon kun puhutaan alle 1,4 kiloisesta vauvasta.
Onneksi mies oli mukana ultrassa, koska kuulemme asiat ilmeisesti jotenkin eri tavalla. Miehen mielestä ei ole syytä huoleen ja hän on luottavainen, että vauva on vain pienikokoinen sitkeä sisupussi. Aika pieniä olemme mekin, mutta keskikokoisia syntyessämme.
Istukan virtaukset näyttivät olevan kunnossa, samoin kohdun verenkierto. Rakenteet olivat keskenään sopusuhtaiset. Painoarvioksi annettiin 2,7-2,8 kg JOS kasvu jatkuisi tällä käyrällä millä nyt mennään. Istukka sen sijaan ei saanut ylistyssanoja. Siinä oli runsaasti pieniä lacunoita. Myöhemmin selvittelin, että ne ovat hyytymäkohtia, joissa ei näy virtausta. Istukka näyttää siltä, ettei ehkä selviä loppuun asti ja sen vuoksi voisin joutua sektioon ennen aikaani. Pienelle synnytys olisi liian kova koettelemus.
Lääkäri yritti kai olla kannustava ja sanoi, että nyt vauva on sen ikäinen, että selviää kyllä jos täytyy ottaa ulkopuolelle kasvamaan. Ei se mielialaa paljon kohentanut. Sitä kun luonnollisesti haluaisi terveen ja elinkelpoisen lapsen. Sellaisen, jonka vieressä ei tarvisi itkeä huolesta. Totta kai mielessä on käynyt erilaisten vammojen tai syndroomien mahdollisuus.
Hetkittäin ajattelen että 2,5 kg on ihan ok. Jos päästään yli kahden kilon olen jo todella helpottunut. Vauvan potkiessa tunnen surua ja sääliä; siellä se pieni rääpäle yrittää olla niin kuin ikäisensä vauvat, vaikka on sellainen jälkeen jäänyt. Toisaalta tunnen myös suurta hellyyttä, pikkuinen on oikeasti tosi pikkuinen ja siitä täytyy pitää extrapaljon parempaa huolta kuin tähän saakka. Vaikka oikein aktiivinen pikkuinen onkin. Kunhan ei olisi aktiivinen sen vuoksi, että on stressaantunut. Onneksi pian pääsemme lisätutkimuksiin.
Näin vaan on raskauden arkipäiväistyminen tiessään. Muuta en voi tehdä muuta kuin toivoa parasta, huolehtia ateriarytmistä (mitä olen tehnyt vähän laiskasti), välttää murehtimista ja lepäillä, että olisin edes itse jotenkin kohtuullisesti voiva ja pääsisin sairastelukierteestä.
Arvatkaapa olenko miettinyt sitä, että olen itse aiheuttanut ne istukan lacunat? Ehkä niitä ei olisi jos olisin lopettanut liikunnan jo alkumetreillä ja keskittynyt raskauteen? Lisäksi olen pohtinut olenko stressaamisellani tai sillä etten ole pieteetillä huolehtinut omasta hyvinvoinnista, aiheuttanut kasvun hidastumisen. Tai onko viikkojen flunssaputki elimistölle sellainen stressi, että voisi näkyä kasvun notkahduksena. Vai näinkö siinä sitten käy, kun haluaa väkisin vastoin luontoa jotain mitä ei ole minulle tarkoitettu.
Unettomuus pahentui huolen myötä merkittävästi ja hetkittäin käy mielessä pitäisikö heittää pyyhe kehään ja hakea sairaslomaa. Äitiysloman alkuun on kolme viikkoa. Toisaalta tunnen tärkeäksi, että päivissä on jokin rytmi, muita asioita ja ihmisiä tuomassa sisältöä, vaikka sitten työn muodossa. Kotona ollessa jäisi niin paljon aikaa surra ja huolehtia asioita.
7.9.2015
Pelkojen äärellä
Näin tämä olo näköjään heittelee. Viime päivät ovat saaneet taas pelot pintaan, vaikka luulin jo selättäneeni ne tämän raskauden osalta. Vieläkään en ole päässyt synnytyspelkoon saakka, vaan jumitan ruokapeloissani ja kohtukuoleman pelossa.
Ruokapelot nousivat pintaa, kun erinäisistä syistä olen joutunut ns. "hienojen ruokien" äärelle.
Poden myös satunnaisesti huonoa omaatuntoa ruokailujeni epäterveellisyydestä ja siitä etten saa todellakaan aikaiseksi kahta lämmintä ateriaa. Jota muuten neuvolassa on 4 käynnin aikana kysytty 2 kertaa. Periaatteessa syön tavallisesti ja aika monipuolisesti. Yritän arki-iltaisin syödä ruokaisia salaatteja ja keittelen puolukka-ruispuuroa tms., mutta sorrun kyllä usein myös voileipä + jugurtti aterioihinkin.
Raskausaika on ollut ihanaa, mutta on se ollut kamalaakin. Kamalan siitä on tehnyt lähinnä omat ajatukset, sillä muuten olen voinut erittäin hyvin. Ellei oteta huomioon heikentyneitä yöunia. Osittain olisin voinut joitain stressinaiheita välttääkin, mutta ehkä tämä minun luonto olisi kehittänyt tilalle joitain muita. Sen olen ainakin oppinut, että hienoissa paikoissa syöminen ja juhliin osallistuminen voi olla ruokapelkoiselle odottajalle stressaavaa ja aiheuttaa pitkäaikaisia spekulaatioita. Ja ehkä sen, että olisi kannattanut mennä neuvolan ehdottamalla psykologille.
Rv 30+5
Ruokapelot nousivat pintaa, kun erinäisistä syistä olen joutunut ns. "hienojen ruokien" äärelle.
- Yritän välttää siikatartaria ja saan keittiön ehdotuksesta tilalle punajuurta. Ihan hyvä niin, mutta punajuuri tarjoillaan sinihomejuuston kanssa. Ronkin juuston palat sivuun ja syön. Myöhemmin mietin olisiko kannattanut olla kokonaan syömättä. Miten ravintolassakaan ei oteta vakavasti, jos on ilmoitettu ennakkoon "ruokavalioksi" raskaana? Eikö ravintolassa pitäisi tietää, että homejuustot kuuluu sen raa'an kalan kanssa vältettävien ruokien listalle ja jotkut voi olla ylivarovaisia näissä jutuissa?
- Pyydän kypsäksi paistettua lihaa, mutta eteen kiikutetaan punertavia fileitä. Jätän syömättä ettei tarvitse miettiä.
- Kuvittelen syöväni terveellisesti ja laitan ruokaa lehtikaalista. Alan syömään ja samalla luen viime päivien uutiset, jossa kerrotaan että lehtikaali voi sisältää tappavaa myrkkyä. Laskeskelen mielessäni, että jos lehtikaalin sisältämä talliumia tarvitaan 1 g ihmisen myrkyttämiseen, niin 1,5 kg vauvalle riittää varmaan paljon vähempi.
- Juhlissa joudun tilanteeseen, että syön fetaa ensimmäisen kerran raskauden aikana. Nopeasti saan kuitenkin ajatukseni yli fetasta, sillä samalla lautasella on savulohta. Toki samana aamuna savustettua, mutta kuitenkin ei-lämmintä. Ja mielikuvitus laukkaa.
- Muutenkin norjanlohi ällöttää. En tiedä johtuuko ällötys siitä, että sitä on aina tarjolla vai siitä, että satuin alkuraskaudesta lukemaan norjalaisesta tutkimuksesta, jossa kerrottiin että rasvaan kertyy ympäristömyrkkjä, joiden arvellaan olevan haitallisia sikiölle.
- Käyn lounastauolla s-ryhmän ravintolassa. Keräilen salaattipyödästä lautaselle sitä sun tätä. Syötyäni tajua, että couscousin seassa oli pavun paloja. Samaten tajuan, että pastasalaattiin on laitettu herne-maissi-paprika-sekoitus. Jään pohtimaan oliko ne keitetty. Olihan? Kai tuollaisessa ruokapaikassa keitetään/höyrytetään aina kaikki riskielintarvikkeet? Todennäköisesti ei.
Poden myös satunnaisesti huonoa omaatuntoa ruokailujeni epäterveellisyydestä ja siitä etten saa todellakaan aikaiseksi kahta lämmintä ateriaa. Jota muuten neuvolassa on 4 käynnin aikana kysytty 2 kertaa. Periaatteessa syön tavallisesti ja aika monipuolisesti. Yritän arki-iltaisin syödä ruokaisia salaatteja ja keittelen puolukka-ruispuuroa tms., mutta sorrun kyllä usein myös voileipä + jugurtti aterioihinkin.
Raskausaika on ollut ihanaa, mutta on se ollut kamalaakin. Kamalan siitä on tehnyt lähinnä omat ajatukset, sillä muuten olen voinut erittäin hyvin. Ellei oteta huomioon heikentyneitä yöunia. Osittain olisin voinut joitain stressinaiheita välttääkin, mutta ehkä tämä minun luonto olisi kehittänyt tilalle joitain muita. Sen olen ainakin oppinut, että hienoissa paikoissa syöminen ja juhliin osallistuminen voi olla ruokapelkoiselle odottajalle stressaavaa ja aiheuttaa pitkäaikaisia spekulaatioita. Ja ehkä sen, että olisi kannattanut mennä neuvolan ehdottamalla psykologille.
Rv 30+5
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)