3.9.2014

Lapsettomuuden syvin olemus

Osa 1.

Sain viettää pienen loman viime viikolla työmatkan päätteeksi. Olin hyvällä tuulella, pää täynnä muuta maailmaa ja vain pienen hetken ajatuksissa kävi lapsettomuus ja kierron päättyminen.  Ajattelin, että tämä olisi nyt se kerta kun saisin ilmoittaa miehelle, että "menkat ei oo vielä alannu". En saanut. Uusi kierto alkoi täsmällisesti kp 30.

Koska olin reissussa ja ympärillä muuta elämää ja nähtävää, selvisin kp-1:stä ja kp1:stä normaalia pienemmillä tunteenpurkauksilla...Tai niin ehdin iloita, kunnes kp1:n iltana, matkalla lentokentältä kotiin päätin katkaista useita päiviä kestäneen FB loman. Ensimmäinen lukemani päivitys oli ilouutinen siitä, kuinka yksi ei-ihan-niin-läheinen kaveri saa lapsen tammikuussa ja siihen liittyvät yli 100:n henkilön tykkäykset ja toivotukset.

Tunnustan: olen laskenut tuttuja, luokkakavereita, ystäviä, entisiä ja nykyisiä työkavereita, joilla ei ole vielä lapsia ja salaa toivonut, ettei ihan kaikilla muilla olisi niin helppoa (paha minä). Ts. että olisi joku muukin, joka joutuu kohtaamaan sen todellisuuden, että kaikille itsestään selvä asia ei olekaan itsestään selvää.

Tiedän, ettei ole mitään oikeutta toivoa, sellaista. JA tiedän meitä on monia samassa veneessä, mutta helpottaisi, jos olisi joku, jonka tuntisin edes joten kuten, jolle olisi kasvot. Pöljältä ja itsekeskeiseltä tämä kuulostaa, mutta se lohduttaisi. Kyllä. Olen harkinnut myös Simpukan jäsenyyttä, mutten ole saanut aikaiseksi.

Samaistuin hirveästi Ikuisesti kaksin blogin Ananas A:n "Hei sinä" postaukseen. Sen minä haluaisin jakaa tuolla turuilla ja toreilla, niille joiden raastavia hehkutuksia ihanista päivistä lasten kanssa, hirveistä päivistä lasten kanssa, lapsivapaista päivistä luen. Niin. Ei olisi kyllä pakko lukea, mutta jotenkin ne silmiin pistävät. Tiedättekö kun, joskus tekee mieli ravistella niitä hehkuttajia. Että on olemassa toisenlaisiakin kohtaloita. Niitä jotka eivät pääty Hermiitin sotjujen siivoamiseen. Kun ei hitto koskaan saa edes mahdollisuutta siihen. En tiedä miksi pysyn kaapissa. Mitä menetettävää minulla olisi? Pysyn kuitenkin ja noin 80 % luen lapsiperhepäivityksiä melko neutraalein fiiliksin. Kyllähän sitä on lupa jakaa tärkeät asiansa. Ja minulla lupa sulkea silmät niiden kohdalla.

Osa 2.

Osallistuin pari viikkoa sitten Mindfullness-kurssille kuvitellen, että saisin sieltä apua tähän vähemmän strategiseen ongelmaani eli nukkumiseen ja nukahtamiseen. Katin kotit. Tajusin, heti esittelykierroksella, että se ei tule onnistumaan. Olin saletti, että vuodatan lapsettomuusongelmani itkun kera muille osallistujille.

Mutta, kun oma esittelyvuoro tuli, en pystynyt puhumaan lapsettomuudesta. Kai se, mitä muut olivat tulleet hakemaan kurssilta sai minut tajuamaan, miten hemmetin paljon syvemmän ja surullisemman asian äärellä tässä ollaan, elämän mittaisen. Monet olivat kurssilla omasta mielenkiinnosta, jonkun tv-ohjelman johdattamina, työstressin ja -kiireen vuoksi tai siksi, että oppisivat olemaan huutamatta lapsille. Osa haki apua mm. opettajan ammatiin tms. Se löi jarrut päälle. En ole niin vahva, että pystyisin sen sanomaan ääneen: olen täällä koska olen lapseton. Koska en pysty vaikuttamaan siihen, mutten pysty sitä hyväksymäänkään. Koska elämän surun kanssa, joka muistuttaa minua tällä hetkellä kaikkialla ja jos pahasti käy niin lopun ikääni aina silloin tällöin.

Kurssipäivien ajan olin jotenkin syvemmällä lapsettomuudessa kuin koskaan aikaisemminkin. Sen syvin olemus, kokonaisvaltaisuus oli läsnä kokoajan. Jouduin myös kritisoimaan monia mindfullnesin periaatteita. En voi hyväksyä, että olisin jo perillä. En kerta kaikkiaan ole perillä. Olen perillä sitten, kun hoidot on ohi ja tiedän kuinka tässä käy. En tiedä olisiko helpompaa hyväksyä vammautuminen ja pyörätuoliin joutuminen kuin perheettä jääminen.

Enkä voi olla selittämättä, miksi tunnen surua, pelkoa, katkeruutta jne. koska ne syyt siihen ovat todellisia. Miksi painaisin ne villaisella? Tunnen surua, koska se miksi sitä tunnen on elämäni tärkeimpiä asioita, haaveeni. Enkä voi lohduttaa ajatuksella, että esimerkiksi vuoden kuluttua tilanne voi olla ihan toinen.Voin vain hyväksyä, etten tiedä miten tässä käy, hyväksyä, että pelkään pahinta, koska minun pahin on oikeasti ehkä oman elämäni pahin (?).Yhden naisen kommenteista tajusin, hänen puhuvan lapsettomuudesta. Emme puhuneet keskenämme ongelmistamme, emmekä puhuneet edes surun syistä. Silti tiesin juuri mitä hän tarkoitti.

Kun vaikeiden tunteiden kohtaamisesta puhuttiin, tajusin myös paljon siitä mitä nämä kuluneet vuodet ovat opettaneet. Kun puhuttiin surusta kolme meistä kurssilaisista puhui siitä sillä tavalla kuin minä. Ja luoja miten sekalainen kimppu tämä onkaan surua, keskeneräisyyttä, pettymyksiä, katkeruutta.

Olin muuten kurssin jälkeen ihan puhki ja nukahdin heti sänkyyn päästyäni.

Kirjoitin osan 1. pari päivää sitten, mutten ehtinyt loppuun. Vähän riitelee osan 2 kanssa,  mutten jaksanut lätinää poistaakaan. Pahoittelut sillisalaatista.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti