Maassa

Jumitan ajatuksissani samoissa ympyröissä. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Yritän ajatella, että seuraavaan hoitoon on muutama kuukausi ja voisin nyt nämä edeltävät kuukaudet nauttia siitä mitä on.

Mutta se ei toimi. Ajattelen lapsettomuutta koko ajan. Tilanne menee koko ajan pahemmaksi. Valveillaoloajastani taidan jo 80 %:sti ajatella tätä. Yhteys lapsettomuuteen syntyy mistä tahansa. Näen jotain, esimerkiksi mummon kaupassa. Ajattelen, että tuokin on varmaan saanut lapsen. Näen työmatkalla yläaste- ja lukioikäisiä tyttöjä ja ajattelen, tuo voisi saada lapsen, tuolla voi olla munasolut kunnossa. Kuuntelen naapuria, kun hän kertoo, että kävi tutustumassa lapsen kouluun ja näki siellä monia tuttuja vanhempia, joiden lapsi on samassa koulussa. Taas ajattelen synkkänä: minä en ikinä. Tajuan, että Jouluun ei ole enää pitkä ja siitä tulee ihan yhtä tyhjä kuin kolmesta edellisestä. Pesen pyykkiä ja mietin, että jos saisimme lapsen, saisin pestä sitä paljon useammin. Mutten saa. Naapuriin rakennetaan päiväkoti. Ajattelen: meillä ei ole koskaan mitään vietävää sinne. Juoksen lenkin, liian pitkän ja liian kovaa, mietin nytkö ne hormonit vinksahti päin persettä.

Mieliala sahaa ylös-alas. Ei se enää ihan ylös asti nouse, siihen keskivälin yläpuolelle ehkä hieman. Välillä kuulostelen alavatsan tuntemuksia, eikä tunnu miltään. En usko, että olen raskaana. Järkeilen miten voisinkaan yhtäkkiä olla? Välillä taas olen tuntevinani jotain ja toivo herää. Yritän toppuutella, etten lankeaisi huijaamaan itseäni. Tietenkin lankean. Kunnes taas vaivun synkkyyteen. Pitäisi varmaan puhua jollekin. Ottaa lainaa, että pääsisi puhumaan. Ahdistaa.

Pelkään etten jaksa. Enkä oikeastaan haluaisi jaksaa. Romahtaessa voisin lopullisesti päästää irti. Mies...Ei siitä apua ole. Keskustelu menee siihen, että ei saa olla negatiivinen, eikä hokea "ei koskaan, ei ikinä". Se ei auta. Tajuan sen itsekin,  mutta kun en enää jaksa uskoa ja kuitenkin jaksan. Ja tästä on tullut helvetillinen kuormitus, tästä tahattomasta hoitotauosta. Haluaisin sännätä heti hoitohin. Käännellä kaikki kortit kerralla, jotta pääsisin pois tästä. Olen jo uupunut kuukausia ennen hoitoja. Ihmettelen, miten tyynesti jotkut tämän vaiheen pystyvät elämään.

Pitäisi ajatella muuta. Mutten enää osaa. Millaista se oli joskus ennen? Elämä siis.