Ei se helpota, eikä aina jaksa

Emme päässeet siirtoon viime kierrossa, koska kierto olisi ehkä ollut huono. Emme pääse siirtoon tässä kierrossa, koska työmatka. Emmekä heinäkuussa, koska klinikan kesätauko alkaa. Emmekä elokuussa, koska 0-ultran aika pitäisi saada heinäkuun loppuun, jotta siirto voitaisiin tehdä elokuun alussa. Emmekä pääse syyskuussakaan, koska olen taas työmatkalla. Eli lokakuussa. Ehkä. Se tuntuun niin pitkältä.

Harkitsin jo irtisanoutumista. Olisi edes nämä työreissut eliminoitu. Olisi pitänyt olla kotona siihen saakka, kunnes tämä asia olisi käsitelty ja joku lopputulos olisi olemassa. Monilla tuntemillani se olisi onnistunut. Monissa perheissä voidaan elää hetki toisen ihmisen tuloilla. Minun mies ei pitänyt sellaista vaihtoehtoa mahdollisena. Olemme aina (no, ainakin lähes aina) maksaneet kaiken elämisen puoliksi. Sikäli perusteltua, koska tulot ovat suurin piirtein samat.

Ei helpota. Ei vaikka on olemassa yksi terve lapsi. Luin Karita Tykän kirjoituksen aiheeseen liittyen. Olen nyt sekundäärisesti lapseton. Vaikka olin kyllä primäärisestikin. Vaikka olen äiti yhdelle. Koen välillä suunnattoman huonoa omaatuntoa siitä, että kehtaan kokea surua asiasta, vaikka minulla on lapsi. Onko siihen enää edes oikeutta? Miksi en osaa keskittyä positiiviseen.

Nämä vastoinkäymisen siirtojen tai siirrottomuuksien suhteen ovat nostaneet pintaan ne tutut viallisuuden tunteet. Vihan itseä kohtaan. Vihan kehoa kohtaan. Varsinkin kehoa, koska sehän nimenomaan yrittää hankaloittaa asiaa entisestään. Viime päivät olen rypenyt pohjamudissa. No niin. Alkukiertoa kun eletään.

Olen käynyt läpi samoja katkeruuden tunteita, kuin ennen äitiyttä. Luin tekstin, joka käsitteli sitä, että pitää osata vain hyväksyä asiat, nähdä hyvät puolet, uskaltaa olla onnellinen. Katselen nyt maailman lapsettomuuden lasien läpi. Ymmärrän, että pitää hyväksyä. Eihän tässä ole muutakaan vaihtoehtoa, mutta en osaa hyväksyä sillä tavalla lempeästi, kuten varmaan tarkoitus olisi. Hyväksyn, kun ei ole vaihtoehtoja, katkeruutta tuntien. Näen hyvät asiat, mutta kipuilen silti niiden huonojen asioiden kanssa.

Minulla lapsettomuuden kokemus ei valitettavasti rajoitu vain siihen liittyviin ikäviin tunteisiin. Koen olevani muutenkin vääränlainen, heikko, huono, itsekeskeinen, lapsellinen. Miksi en aikuistu? Miksi en itsenäisty? Miksi en lakkaa ajattelemasta samoja typeriä ajatuksia vuodesta toiseen?

Ei tämä kokemus kasvattanut minusta ymmärtäväistä ja lempeää ihmistä. Se levitti viallisuuden tunteen muihinkin elämän osa-alueisiin. Parisuhteeseen, ystävyyssuhteeseen, perhe- ja sukulaisuussuhteisiin, työminään.  Totta kai tunteen voimakkuus vaihtelee päivittäin, mutta se on läsnä. Valmiina myrkyttämään mielen. En vain olisi uskonut, että se voisi tulla näin  voimakkaana takaisin toisella kierroksella. Ja, että se saisi kyseenalaistamaan kaiken itsessä ja omassa elämässä.

Ja aika. Kaikki lapsettomuudesta kärsineet, ja todellakin kärsiä sana sopii tähän asiayhteyteen mainiosti, tietävät, että aika on myrkkyä. Täytyy jaksaa tsempata, vaikka vastoinkäymisiä tulee toinen toisensa perään. Täytyy yrittää keskittyä niihin hyviin asioihin ja vaalia niitä, että jaksamisen lähteet olivat kunnossa. Täytyy jaksaa esittää normaalia, ainakin jos ei ole uskallusta olla esittämättäkään. Lipsahdus liian syvälle lapsettomuuteen voi niin nopeasti myrkyttää mielen pitkäksi ajaksi. Täytyy olla reipas. Täytyy jaksaa niitä tavallisia sikiäviä ihmisiä ympärillä. Niitä joilla ongelmat ovat luokkaa auto hajalla, kuivausrummun toimitus viivästynyt, niitä jotka "tekevät" lapsia ihan kummallisista motiiveista.

Ja täytyy yrittää olla stressaamatta, vaikka mikään ei varmasti ole vaikeampaa. Helposti tästä luonnollisesta, ilon asiasta tulee h*lvetillinen stressi. Ja täytyy yrittää ymmärtää. Ja hyväksy. Ja keskittyä positiivisiin asioihin. Mutta aika. Se haastaa meitä. Se, ettei tiedä kuinka käy. Sekin haastaa meitä.

Ja sitten ei vaan välillä jaksa. Itse en nyt juuri jaksa. Olen alakuloinen. Enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Miten uskaltaisin antaa asian olla? Miten luopuisin?  Tunteita ei  voi kieltää, eikä niitä pitäisikään. Pitäisi vain opetella ajattelemaan toisin, mutta siihenkään yritykseen ei ole nyt jaksamista.

Ihmeitä

Lyhyesti. Edellisessä kierrossa ei päästy siirtoon. Lääkäri oli oikeassa ja ovulaatio oli ollut jo kp12 mennessä. Testailin sitkeästi kp18 asti, mutta viivat vain haalistuivat ja lopulta katosivat. Sitten sain kokea sen ihmeen mikä meillä lapsettomilla varmaan  aina mielessä siintää ennen hoitoja ja hoitojen välissäkin. Kp32 sain testiin hailakan toisen viivan. Sen toisen viivan!

Tein uuden testin seuraavana aamuna ja se olikin sitten puhdas nega. Kp34 vaihdon liuskoista Apteekin omaan testiin ja sain taas haalean viivan. Kp36 eli reilusti yli 3 viikkoa ovulaatiosta sain uudelleen Apteekin omalla haikalan plussan. Eroa kahden vuorokauden takaiseen testiin ei silmällä erottanut. Päätin, että katson viikonlopun yli ja soitan sitten tk:een.

Ei tarvinnut soitella. Sunnuntain vastaisena yönä näin unta, että synnytin. Synnytys oli helppo, kivuton ja nopea. Kun kysyin hoitajalta "miten vauvan kävi?", hoitaja vastasi "se oli kuollut". Siihen  heräsin. Menin vessaan ja kp38 (rv olisi ollut 5+1) vaihtui kp1:ksi.

Olo on aika hämmentynyt, enkä ole oikein osannut suhtautua asiaan tarvittavalla vakavuudella. Jokin tunne itsellä koko ajan oli, ettei plussa ole se oikea plussa, koska se oli niin hailakka. Toki esikoisestakin näin alkuun vain haamuja, kunnes ymmärsin luopua testaamisesta ja luottaa verikokeen tulokseen. Sen pohjalta toisaalta myös tiesin, ettei hcg välttämättä nouse kovin nopeasti.

Jotenkin jäin kokemuksesta kuitenkin plussan puolelle, koska:
A. tämä antaa viitteitä, että luomuraskauden mahdollisuus on olemassa, vaikkakin pieni niin ehkei ihan 0. Kemialliseksi itse tämän luokittelin.

B. Tällä hetkellä näyttää siltä, että suuremmilta jälkiseuraamuksilta vältytään eli kaikki tulee ulos luonnostaan. Vai voiko sitä nyt tässä vaiheessa edes tietää? Joka tapauksessa eloton alkio, tuulimuna tms. muutaman viikon kuluttua ultrassa olisi ollut rankempi kokemus.

Kuukautiseni ovat olleet aina niin säännölliset, etten ole koskaan edes päässyt luomukierrossa tekemään raskaustestiä. Syksystä 2011 kierto on enimmillään venähtänyt sen 1-2 päivää. Jossain vaiheessa hoitoja lapsettomuuden syyksi väläyteltiin mahdollisesti häiriötä munasolujen kypsymisessä. Ovulaatio on yleensä ollut kp 15-16 ja munasolut kasvaneet varsin isoiksi.
Tekee mieli spekuloida, että se toisiaan voisi olla syy, sillä nyt ovulaatio tuli aikaisin ja se selvästi näytti olevan raskauden mahdollisuuden näkökulmasta positiivinen asia.

Toinen millä tekee mieli spekuloida on ruokavalion vaikutus. Olen kärsinyt vatsaoireista monta kuukautta, kohta vuoden. Niitä on selvitelty, mutta mitään selittäjää ei ole löytynyt. Vedin maaliskuussa ruokavalion aika tiukaksi, koska oireet karkasivat totaalisesti käsistä. Söin höyrytettyjä vihanneksia, kevyesti lihaa, sosekeittoja, salaattia, öljyä, siemeniä, vihreää teetä, gluteenitonta näkkäriä, marjoja jne. Vältin gluteiinia (en 100 %, jos esim. sillä oli saostettu tms. mutta valtaosin) ja maitotuotteista käytin  hapanmaitotuotteita ja niitäkin kohtuudella. Tämän oli tarkoitus olla ns. Vatsan rauhoitusruokavalio. Ja oireet helpottivat. Väistämättä miettii, että voiko gluteiiniherkkyys aiheuttaa tällaista? Vatsaoireiden lisäksi ongelmia hormonijärjestelmään?

Toiseen yritykseen

Toinen pas tehdään heti perään, jos vaan aikataulut osuu kohdilleen. Mitäpä tässä odottelemaan. Nyt mieli on vähän rauhallisempi ja stressi vähän enemmän hanskassa.

Kierto on pitkä kuin nälkävuosi. Taas tikutellaan ovulaatiota ja kp 14 mennään vielä negatiivisissa merkeissä. Ultrassa näkyi jo iso rakkula ja paksu limakalvo kp 12. Ovis tuntuu aina ajoittuvan samoihin päiviin, niin että alkio siirretään sitten taas samanikäisenä kuin viimeksi. Jos siirtoon päästään. Lääkäri epäili ovulaation jo olleen ja puhuikin jo seuraavaan kiertoon varautumisesta. 5 päivää normaalia aikaisempi ovulaatio ei minusta tunnu uskottavalta ja luulen, että plussa on ajankohtainen viikonloppuna.

Luin Hormonidieetti -kirjan silloin, kun yritykset olivat aluillaan ja ensimmäiset epäonnistumiset koettu. Nyt tekisi mieli lukea kirjan uusi versio. En muista mitään lukemastani.

1. PAS = Nega

Piinailut menivät ohi rivakasti. Ja tehtiinhän siirtokin vasta kierron päivänä 21. Ristiriitaisuus on päivän sana. Toisaalta itsellä oli koko ajan vahva intuitio, että tämä ei nyt onnistunut. Toisaalta pieni optimismin poikanen halusi pitää kiinni siitä paremmastakin lopputuloksesta. Oireita ei ollut koko kierrossa. Ei mitään tuntemusta missään. Ei pienintäkään nipistystä, ainakaan hereillä oloaikana. Vasta kun vuoto alkoi, tuli pieni paine alavatsalle. Tämä on harvinaista ihan taviskierrossakin.

Kun näin kp1 alkaa miettiä, millainen naurava, hassu pellavapää tuo siirretty alkio olisi voinut olla, kyllä se surulliseksi vetää. Ei maailma ihan samalla tavalla romahda kuin lapsettomana, mutta nostaa taas sen oman kyvyttömyyden ja viallisuuden eri tavalla pintaan.  Ja tietenkin pelon siitä, että pakastin tyhjenee ja joka kerta käykin näin. Monta hukattua mahdollisuutta elämään.

Tietenkin aina täytyy etsiä syytä myös itsestä. Ehkä henkinen ja fyysinen vointi yritykseen oli väärä? Tässä oli liikaa raakaa laskelmointia, hellän toiveikkuuden sijaan.

Kyytiläinen matkassa

Pas tuli kuin varkain. Viikonloppuna aloitin Lugesteronit ja alkio siirrettiin tänään. Yksi sulatettiin ja se selviytyi! 5 päiväinen. Wow.

Piinailu alkaa, vaikka ei siltä tunnu. Jos pari vuotta sitten lapsettomana vuodatin siirrossa kiitollisuuden ja liikutuksen kyyneleitä, tällä kertaa en edes oikein ehtinyt tajua mitä tapahtui. Vasta kun pääsin klinikalle iski tajuntaan, että se tosiaan selviytyi sulatuksesta ja tästä voi ehkä tosiaan jotain alkaa.

Esikoinen ja muu siviilielämä on viime aikoina täyttänyt aika täysin päivät ja ajatukset. Ehkä hyvä niin. Toisaalta koen huonoa omatuntoa etten ota tätä nyt ”riittävän” tosissaan ja epäilen myos, että sen takia tämä ei voi onnistua. Esikoisen siirron aikaan se oli melkein ainoa asia mitä ajattelin. Nyt ajatukset joutuu ihan tietoisesti siirtämään asiaan ja silti ne pian karkaavat johonkin päivän polttaviin. Mutta eiköhän sitä ensi viikolla osaa jo paremmin asennoitua piinailuunkin.

Testipäivä on 9 päivän päästä.