Kanssasiskojen blogeja lueskellessa olen huomannut, että monelle mies on erittäin tärkeä tukia tätä lapsettomuuden taakkaa raahatessa. Miehen kanssa voi puhua asiasta juuri niin kuin ne on, jakaa sensuroimattomia ajatuksia kaikenlaisesta pelosta, kateuteen jne. Usein mies ymmärtää ja on tukena. Mies on mukana. Miehestä ollaan kiitollisia.
En tiedä onko tämä jokin tiedostamaton selviytymiskeino, mutta en ole kiitollinen...Hetkinen, kirjoitinko tosiaan noin? Tuntuu, että pitkään jatkunut epätoivon sävyttämä kokemus on ensisijaisesti minun kokemukseni. Kun olen toiveikas, mies käskee olla toivomatta turhia (toki siksi etten pettyisi). Kun olen maassa, mieskin on maassa, tulee oikein kanssani rypemään. Kun olen pahalla päällä, saan miehen pahalle päälle. Kun haastan pettyneenä riitaa, saan riidan. Vaikka olen pyytänyt, että kun nämä oireet alkavat minut pitäisi rauhoittaa, ottaa syliin, sanoa jotain tms.
Kun kantaa yksin kaikkia murheita, parasta on juuri se, että on joku toinen tajuaa tilanteen. Lopettaa lumipalloefektin, antaa ymmärtää ettei toinen ole yksin. Meidän parisuhteessa on nyt kaksi ihmistä yksin ja tuntuu, että etääntyminen senkun jatkuu. Osittain ymmärrän, että toinen ihminen ei ole niitä asioita joita toivon, vaan sitä mitä on. Pitäisi hyväksyä ettei minun mies ole sellainen joka kannustaa tai näkee vaivaa toisen eteen, osoittaa teoin, että välittää ja kulkee tätä samaa taivalta.
Mutta ei, kun minua vaan ärsyttää, kun toinen on aina väsynyt, haluton keskustelemaan, mutisee niin kuin ei viitsisi kunnolla puhua. Usein joudun sanomaan; voitko toistaa, mä en kuule mitään.
Meillähän, kun lapsettomia olemme, ei ole arkipäivinä kovin kummoisia velvollisuuksia. 8 h töitä, satunnaiset kotityöt ja omat harrastukset. Mutta mies ei jaksa tehdä kotona mitään, eikä innostu mistään. Entä jos olisi toinen tilanne? Että pitäisi jaksaa? Olenko minä nyt ja aina se joka jaksaa? Ei kai tästä pitäisi ärsyyntyä, mutta ärsyynnyn silti.
Olen ehdottanut viimeisen parin vuoden aikana useasti, että menisimme puhumaan jollekin ulkopuoliselle. Juutumme aina siihen, että siitä ei ole miehen mielestä hyötyä. Tiedän, että minun pitäisi olla huolestunut, koska miehellä on masennushistoria lapsuudesta asti. Nyt lääkitystä ei ole. Ainakin sanoo niin. Mutten ole huolestunut. Olen ärtynyt. Tästä tilanteesta ja miehen käytöksestä, koko pattitilanteesta.
Luonnollisesti herää kysymys, onko tässä koko jutussa mitään järkeä? Ärsyttää, että tilanne on mennyt tällaiseksi juuri silloin kun ollaan tärkeän äärellä. Tai ehkä juuri siksi. Ärsyttää, etten enää jaksa yrittää tehdä asioiden eteen mitään. Ärsyttää, että olen itsekeskeinen ja annan etäisyyden kasvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti