Tänäaamuna alkoivat. Ja itku pääsi jo illalla. Pääsi, vaikka olin niiiin tietoinen, että alkavat. Nukkumaan mennessä se tuli ja kieriskelin itsesäälissä samojen kysymysten kanssa kuin useina kuukausina ennenkin: mitä jos lasta ei oikeasti tule, miten voi olla niin vaikeaa, mikä vika mussa on, eikö ole kohtuutonta...jne. (Ei muuten ole hyvä sängyssä käydä läpi tätä kuviota. Nukahtaminen vaikeutuu ja seuraavana aamuna on höntti olo)
Käytiin sekin keskustelu, että täytyykö ottaa lainaa, että on varaa jatkaa hoitoja? No, ei varmana oteta. Se on suu säkkiä myöre. Tosin se on jo nyt. En tiedä miksi. Taloudellisesti vuosi on ollut ankea, koko ajan tase nollilla tai hiukka miinuksella. Aina kuvittelee, että seuraava kuukausi on yllätyksetön, mutta ei. Ei ne ole. Ja pääasiassa kaikki menot ovat ns. "pakollisia" menoja. Ei vaatteita, ylellisyyttä, lomia (paitsi ensi kuussa Roomaan), ulkonasyöntiä tms. Parhaimmillaan luxus on parempaa leipää ja mökki viikonloppua. Pitäisi pienentää lainanlyhynnystä, muttei anna luoto periksi. Sitäkin mietin, että stressaanko taloudesta tietämättäni enemmän kuin kuvittelen. Kyllä se melkein päivittäin ajatuksissa on. Voiko se olla este?
Nyt taas uskon, luotan, toivon ja etenkin kuvittelen, että kun tämän vuoden jatkuneet ongelmat on selätetty ja oma vointi paranee. Asiat kääntyy paremmin päin...Lainasin Paula Heinosen kirjan.
Aikataulullisesti vuotopäivät etenee juuri pahimman skenaarion mukaan. Katselin jo reitin huussitarjontaa.
