Suunnittelukäynti on nyt takana ja inseminaatio edessä ensi kierrossa. En tiedä miksi kuvittelin jotain pehmeämpää tapaa edetä hoidoissa. Olin pillahtaa itkuun vastaanotolla, kun lääkäri esitteli suosituksensa. Se kuulostaa niin kovin kovin ISOLTA askeleeta. Näin alussa heti! Kun sitä silminnähden epäröin, hän kyllä tarjosi, että voitaisiin vielä katsoa yksi kierto ja miten se toimii. Viime marraskuun labrassa mulla oli ollut S-FSH viitearvon ylärajalla. Nyt se katsotaan uudelleen.
Huolehdin taas asioita eteenpäin. Pelkään, että jos tämä ei onnistukaan, oikeasti joudumme toteamaan ettei meille koskaan tule lasta. Tunnelin päässä odottaa vääjämättä mörkö, jota en halua kohdata. Pessimisti ei pety, mutta masentuu melko varmasti. Ehkä sen takia olen lykännyt hoitoihin menoa ja jatkanut yritystä ilman ulkopuolista apua.
Luin odotustilassa Simpukka ry:n lehteä. Sitä selaillessa tajusin, että vaikka periaatteessa tiedän kärsiväni lapsettomuudesta (ja loppukierrosta käyn aina läpi joukon erinäisiä epätoivon tunteita eikä meillä pitkän yrittämisen jälkeen ole lasta), siltikään en tunnista kuuluvani ryhmään lapsettomat. Edelleen jollain taholla (tyhmällä taholla) ajattelen, että kyllä se onnistuisi jos oikein haluaisin. Mahtaako tämäkin olla, jokin itsesuojelumekanismi?
Paljon pyörii päässä tunteita, jotka pitäisi käsitellä.
