13.1.2014

Pistelyviikko ja itsensä kohtaamista

Olin viikonlopun fyysisesti onnistuneen epäaktiivinen. Torstain ja perjantain sinnittelin leväten. Lauantaina suuntasin energiavarantoja siivoamiseen ja lipesin illalla pienelle lenkillä. Eilen uin 2 km  ja illalla tein tunnin kävelylenkin miehen kanssa. Saavutus se tämäkin.

Eilen aloitin Puregon pistokset. Ja varmasti sain kahmittua isomman poimun vatsastani...

Jotain muutakin täytyisi tälle elämälle tehdä. Ei kai elämä voi koostua siitä, että viikossa viettää 40 h työssä, joka on totista tervan juontia (= ei voisi vähempää kiinnostaa), 7,5 h käyttää siihen että istuu julkisissa matkatakseen tuonne tervan juontiin. Asuu paikassa jossa ei halua asua ja ennen kaikkea sosiaaliset kontaktit koostuvat kummallisesta sulkeutuneesta työyhteisöstä ja omasta miehestä.
 Mielekkäitä asioita puolestaan ovat lomat (5 vko/v), satunnaiset ystävien näkemiset (n. 1/kk?), sukulaisten/perheen näkeminen (1/kk?) ja tietysti liikunta.

Tuonne liikunnan ihmeelliseen ihmemaailmaan minä pakenen tätä sisällötöntä elämääni, mutta mitäs nyt kun sinnekään ei saisi paeta.  Kuuluuko elämän olla tällaista? Miksi minä haluan lapsen tänne? Katkaisemaan tämän ahdistavan tylsyyden kierteen, maustamaan pakkopuuron, kun en osaa uskalla tehdä muuta ratkaisua? Ei. Olen aina halunnut äidiksi, mutta onko pakko myöntää, että motiivit on itsekeskeiset? Kai ne aina  on.

Haluaisin vaihtaa alaa. Joka syksy ja kevät selaan hakuja. Ja olen hakematta, kun "en ole ihan varma". Niin, mistä sitä sitten voi olla varma? Ja pitäisikö olla? Ehkä sitten kun olen äiti, ajattelen selkeämmin, elämän tärkeysjärjestys kirkastuu ja minusta tulee rohkeampi. Pah. Olen sellainen "sitten kun" ihminen, jonka elämä valuu hukkaan sillä aikaa kun suunnittelen sitä.

En saa päästäni tätä raskautumista. Mietin sitä eilen noin 80 % valveillaoloajastani. Hulluuden partaalla tässä kohta ollaan.