Etäisyyttä

Viikonloppuna alkaa yk 33. Ellei lykkäänny ensi viikolle. En oikein tiedä miten tästä haluaisin/mme edetä. Lääkärin mielestä kannattaisi kokeilla vielä kertaalleen inseminaatiota, kun se kerran näyttää toimivan.

En tiedä. Olen ollut niin täynnä tätä lapsettomuutta syksystä alkaen. Hoidot ovat kertaannuttaneet kaikki odotuksen, toiveikkuuden ja pettymyksen tunteet. Olen miettinyt asiaa päivittäi tuntitolkulla ja kaivanut tietoa. Lukenut tutkimuksia, keskusteluja, googlannut tietoa asiasta kuin asiasta, kokeillut vippaskonsteja, selannut blogeja ja kuormittanut siskoani ja miestäni synkkinä hetkinä. Tulevaisuutta koskevissa puheissa, esim. töissä, olen sisimmässäni sitkeästi ajatellut "ihan sama, kun minä aion jäädä mammalomalle, enkä ole sitä ja tota tekemässä".

Lomilla, juhlapyhinä tai syntymäpäivinä jne. olen ajattellut, että ensi vuonna en toivottavasti voi tehdä tätä ja tätä koska olen raskaana. Esimerkiksi ensi kesän Venlojen viesti on jo kolmas, jonka kohdalla toivon, että saan ilmoittaa joukkuekavereille, että "en voi osallistua, koska olen raskaana". Ja ihan varmaan löydän itseni sieltä. Viime Joulu niin ikään oli kolmas Joulu joka ärsytti. En enää halua viettää yhtäkään sellaista Joulua (vaikka Joulut mukavia onkin)!

Olen siirtänyt kaiken elämän siihen hetkeen, kun saisin olla raskaana tai äiti. Olen kurkkuani täynnä tätä lapsettomuutta. Haluaisin ottaa etäisyyttä koko asiaan hetkeksi, mutten kerta kaikkiaaan osaa, koska kauhulla silmäilen kuvitteellista tiimalasia jossa hiekka vääjäämättä valuu. Aina palaa saman asian äärelle, mitään hyödyllistä esimerkiksi muusta vallitsevasta elämästä ei jää mieleen, kuin lapsettomuuteen liittyvät asiat. En jaksa seurata päivittäisiä asioita, jotka minun pitäisi tietää.

Vielä hetki sitten ajattelin, että seuraava inssi vaan heti perään, jotta päästään hoidoissa eteenpäin. Ei jäädä tuleen makaamaan. Eilen luin jostain blogista, (jota en nyt tähän löytänyt), siitä miten sitä elää "sitten kun elämää". Elin sellaista elämää pitkän aikaa nuoruudessa ja nyt viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Kun katson nuoruutta jälkeenpäin, ihmettelen miksen tehnyt mitään, en tehnyt oikeasti yhtään mitään, olla möllötin vaan. Olisin voinut kokea asioita ja nähdä maailmaa, koska nyttemmin kaikki ei ole ihan niin helppoa.

Pah. Samassa tilanteessa olen taas. En tee mitään. En elä elämääni. Käyn vain läpi tätä lapsettomuutta. Ja se on tehnyt minusta aloitekyvyttömän, epäaktiivisen ja synkän ihmisen. Niih. Ettäs tiedätte..