Manifesti ystävyydestä

Vietin viikonlopun ystäväni luona, joka on tutustumisestamme lähtien ollut paras ystäväni. Pari viime vuotta, sen ajan kun hänellä on ollut nykyinen miehensä, olen huomannut ystävässäni muutoksen. En tarkoita, että mies on muuttanut häntä (vaikka hän käyttäytyykin kummallisen huolehtivasti miehensä läsnäollessa ja lässyttää sellaisella äänellä, jolla tädit vieraille pikkulapsille..kitkeä kommentti). Ehkä elämä tai aika on muuttanut ystävääni, kuten minuakin.

Kun tapaamme, alku sujuu aina mukavasti. On ihana nähdä kun harvoin näemme. Mutta pidemmän aikaa minua on painanut tunne, että jokin minussa ärsyttää häntä. Miksi koen näin, johtuu siitä, että ystäväni muuttuu kärttyisäksi jossain vaiheessa, yleensä ensimmäisen illan jälkeen. Hän alkaa kuitata asioita tylysti ja puhua tyyliin, ”nyt mä syön ja sitten mä meen nukkumaan”…Ei muodossa ”jos syötäis jotain ja mentäis sitten nukkumaan” (olen heillä yökylässä). Minulle tulee olo, että ärsytän jollakin tavalla ja hän toivoo minut helvettiin. Nämä tuntemukset koin viikonloppuna ties kuinka monennen kerran. 

Kertaalleen olen avautunut ja kertonut miten minä hänen sanojaan tulkitsen ja miltä minusta tuntuu. Sitä puitiin silloin, muttei se korjannut asiaa.

Hyväntuulinen puuhapakkaus on muuttunut ärtyneeksi ja maailmaa rationaalisuuden silmälasien läpi  katsovaksi.  Kaiken täytyy olla tarkkaan suunniteltua, hyvin organisoitua ja mitään yllätyksiä ei saa tulla (koska tulee kiukku!). Hän tekee kaikesta superrationaalista ja järkevää. Antaa mielellään ohjeita mitä muidenkin kannattaisi tehdä ja myös ilmaisee jos joku tekee jotain hänen mielestään tyhmää. Mielipiteistä on tullut kärkeviä.  Ehkä hänelle on puhjennut  tarve puhua järkeviä ja olla viisas. Minä taas olen herkkä, tunteella elävä ja haaveiluun taipuvainen, enkä tiedä miten olla kun aistin toisesta ärtymyksen. Alan varoa sanomisia ja pitämään yllä ”teeskenneltyä hilpeyttä” ettei tunnelma mene ihan tukkoon.

Puhuin ystävälleni kahdesta täälläkin vuodattamastani asiasta: 1. lapsettomuudesta. 2. rahasta. Ei  olisi pitänyt, ei mistään omista aisoista. Norjan tulipaloista ja euroviisuista ehkä.

Olisi pitänyt ymmärtää puhua pintapuolisesti ja rationaalisesti. Eikä vuodattaa toiselle kaikkea sitä  tunneskaalaa mitä lapsettomuuteen liittyen koen. Ei todellakaan ihmiselle, joka sanoo ”lapsi olis nyt aika huono juttu, kun on se kesän matkakin varattu”. Kun kysyin eikö hänellä ole yhtään kuumeilua saan vastauksen ”ehkä joskus myöhemmin paremmalla ajalla, ja jos toinenkin haluaa”.


Junassa tajusin, ettemme enää puhu miten hänellä menee. Jos kysyn, vastaus on  jotain mistä ei saa mitään irti ja päättää keskustelun. Laajemmin: emme puhu siitä miltä hänestä tuntuu. Hän ei jaa tunteitaan, vaan kertoo ratinalisoituja tunteista suodatettuja mielipiteitä. Toivoisin enemmän.
Tiedän ettei hän voi ymmärtää miltä tuntuu kärsiä lapsettomuudesta, silloin kun se on osa elämää eikä vain tulevaisuuden potentiaalinen uhka. Ei tarvitsekaan ymmärtää, mutta sitä ei pidä paikata kärkkäällä järkeilyllä. Minulle riittäisi pieni empatia ja olen mukana hengessä -ilmaisu (vaikkei olisikaan).

Tiedän myös, että toisen raha-asiat on helppo järjestää (ekonominkin ;)), sen kun lakkaa kuluttamasta ja ostamasta turhia, mutta en minä siihenkään kaipaa neuvoja. Siihen kaipaan ymmärrystä ja sitä, että voin kertoa avoimesti. Mutta ennen kaikkea kaipaan, että ystävä (kun sellaista sanaa käytetään) on avoin, oma itsensä ja puhuu ilman tarvetta kuulostaa rikkiviisaalta, ei pelkää sitä, että ei tiedä kaikkea ja kestää myös sen jos toinen korjaa jotain tietoa eikä suutu jos toinen on eri mieltä. Vaikea selittää…Voiko tunteita antaa? Jotain sellaista kuitenkin. Annetaan saman verran puolin ja toisin.

 
Kun hän fasisoi sitä, miten tyhmiä ihmiset ovat kun liittyvät kuntosaliketjuihin ja aiheuttavat sillä itselleen stressiä (koska eivät ehdi liikkua koko rahan edestä). Toivon, että hän puhuisi omista asioistaan. Mutten saa sanottua mitään. Jökitän vaan ja annan hänen viisastella. Tiedän, että jäsenehdot ovat, noh vähän epäeettisiä, mutta minulle se on ihan hiton sama, millaisia ratkaisuja ihmiset tekevät. Kaksi vuotta jäsenyyttä!...Mitä väliä, jos se antaa edes vähän liikettä ja voi olla se oikeasti pakottava keino päästä liikkeelle, miksi mun täytyisi siitä riehaantua. Ja, kun on olemassa myös ihmisiä, jotka tykkää käyttää niitä saleja ja käydä ryhmäliikuntatunneilla.
Tuntuu ettei tämä ystävyys ole enää ystävyyttä, sillä minä en pysty enää olemaan oma itseni ystäväni seurassa. Suren ystävyyden päättymistä, vaikka se onkin tapahtunut hiljalleen pitkän ajan myötä. Ehkä taas unohdan sen kun aikaa kuluu. Tai sitten palaan tähän lätinääni ja muistelen edellisviikonloppua Ystäväni ei sure, koska en usko hänen päättymistä ajatteleva/tiedostavan. Jos saisimme lapsen, se antaisi hänelle sellaisen luonnollisen (tai rationaalisen) selityksenkin, miksi emme enää retkeile ja reissaa yhdessä ja sinetöisi homman siististi.

No, enpä osaa kirjoittaa tunteitani minäkää!