11.11.2014

Paikallaan polkeminen

Ei uutta auringon alla. Jos noin voi sanoa tähän aikaan vuodesta. Pari viikkoa ensikäyntiin julkisella. Olo on melko tunteeton aiheen suhteen. Olen lueskellut kanssasisarten hoitojen ja kohtaloiden etemistä tai etenemättömyyttä pää viileänä. Tunnetaso on aika lailla yhtä viileä ja vakaa kuin uutisia lueskellessa. Huomattavasti suuremmalla tunnelatauksella olen lueskellut juoksupainotteisia treeniblogeja.

Hoitojen alkamista odotan mielenkiinnolla, mutten toiveikkaana (en nyt juuri jaksa tsempata itseeni toivoa) ja koen vain helpottavaksi, että tiedän pääseväni jossain vaiheessa eteenpäin. Eilen taisin sanoa miehelle, että on kiva päästä sinne käynnille ja kuulla mitä tuleman pitää. Kiva heittää vastuu jollekin muulle.

Ehkä olen ainakin hetkellisesti ylittänyt pahimmat tunnekuohut ja saavuttanut seesteisemmän vaiheen.  Vaikka edelleen tunnen itseni mädäksi. Koen, että olen vähän kuin velkaa elämälleni, että olen tällainen laiskiainen ja odotan vain, että jotain tapahtuu ja jokin muuttuu. Paljon olen miettynyt menneisyyttä ajatuksin "miksi ihmeessä en silloin sitä ja tätä tai vaihtoehtoisesti miksi tein niin, enkä niin" ja päätynyt sen päälle toteamaan, että samalla kaavalla menen tänä päivänäkin. Välttelen isoja siirtoja ja pysyttelen mukavuusalueella, elämäni sivusta seuraajana.

Oikeastaan välttelen kaikkia siirtoja tällä hetkellä. En viitsi hakea uutta työtä, en viitsi varata alppimatkaa, en viitsi lähteä yksin mihinkään, en viitsi edes panostaa nykyisessä työssä kehittyäkseni. Tämä paikallaan junnaava, yllätyksetön elämä on oikein oivallinen vaihe käydä läpi lapsettomuushoitoja. Vaarana tietysti on, että vuosia elämästä menee siinä samalla ohi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti