Valivali

"Lieväasteisena näitä oireita esiintyy useimmilla PMS-oireista kärsivillä naisilla. Vaikeammassa muodossa masennusoireet aiheuttavat työ- ja toimintakyvyttömyyttä sekä ongelmia perhesuhteisiin. Tyypillisiä oireita ovat tällöin mm. vihanpuuskat, itkukohtaukset, arviointikyvyn häiriöt, paniikkikohtaukset ja ahdistuneisuus. Muita oireita ovat mm. sekavuus, keskittymiskyvyttömyys, syyllisyyden- ja alemmuudentunne, sukupuolihalun muutokset, uupumus ja pelkotilat."

Lähde: täällä

Kävin eilen syvällä viha-, itku-, syyllisyys-, masennus-, alemmuus- ja pelkosektorilla. Järkytin parisuhteen hiljaista ja etäistä arkea. Menkkakivut alkoivat perjantaina ja kp1 siintää loppuviikossa, eli menkkajuilintaa viikko ennen menkkoja ja viikko menkkojen ajan. Onneksi tätä edeltävä kipuilu ei ole samaa tasoa kuin kivut vuodon alettua.

Alkukierrosta jaksoin vielä iloisin mielin odottaa ensikäyntiä, joka siis on tällä viikolla, tällä hetkellä lähinnä pelkään miten jaksaminen riittää. Eikö elämä voisi jakaa vastoinkäymisiä tasaisemmin ja joskus myös sellaisille ihmisille joilla olisi iloista luontoa ja voimavaroja niitä paremmin käsitellä? Yksi huoli yhdelle, toinen toiselle ja kolmas kolmannelle? Tasa-arvoa.

Tämä on tätä, "sivusta katsoen monien elämä voi näyttää helpolta, mutta koskaan ei voi tietää millaisia ongelmia ja huolia heillä todellisuudessa on"... MUTTA entä jos sivusta katsottuna yksinkertaisesti näyttää siltä, että yksi toisensa jälkeen ihmiset alkavat tekemään lapsia ja tulevat sitten raskaiksi? Ja, että huolet ovat luokkaa "ehtiikö tilattu äitiysmallin juhlamekko pikkujouluihin mennessä postitse"?

Ensi vuonna tähän aikaan tämä kaikki on ohi. Ajattelinko näin vuosi takaperin? En muista. Elämä opetti ettei noin voikaan ajatella. Silloin kun teki gradua tai vaihtoi työpaikkaa, se oli vielä mahdollista. Mutta nyt...Ensi vuonna tähän aikaan voin odottaa lahjamunasolua tai stressaan pysyykö se kiinni siirron jälkeen. Ensi vuonna tähän aikaan voi olla mennossa mitä tahansa ankeaa. En jaksa uskoa onnelliseen loppuun.