Eteenpäin

Lopetin imetyksen, kun vauva/taapero/lapsi tuli 1 v 2 kk ikään. Pari viikkoa oltiin jo menty 1/vrk tahdilla, eikä päivisin esiintynyt mitään kiinnostusta. Toki olisin voinut jatkaa ja halunnutkin toisessa tilanteessa jatkaa ja antaa imetyksen päättyä sitten kun olisi sen aika. Todennäköisesti poikakin olisi jatkanut pidempään, koska aina innolla tuli kädet ojossa luokse, kun kysyin "otatko x maitoa". Ne olivatkin raastavimpia hetkiä ja monesti mietin päätökseni eettisyyttä :D. Ehkä pitkä henkinen valmistautuminen oli hyvästä, sillä lopetus meni ilman isompia draamoja. Poika ei ainakaan tunnistettavasti maitoaan ikävöinyt, eikä itselläkään ollut enää itkussa pidettelemistä. Maitoa ei kauheasti pakkaantunut. 1,5 vrk viimeisestä kerrasta kohdalla jouduin muutamia millejä pumppamaan. Ja kun tarjosin saalista lasista pojalle, ei se kelvannut :D

Toivon todella ettei se ollut elämäni ainoa imetystaival. Vaikka ensimmäiset 5 kk olivat hankalia ja välillä ihan hirveää, kun homma alkoi sujua se myös palkitsi. Ja seuraavalla kerralla tekisin alussa asioita toisin, jos vain suinkin voisin.

Nyt varattuna on aika pas:n suunnittelukäynnille. Asiat etenevät yhtäkkiä taas ihan eri vauhtia kuin mihin kotona ollessa on tottunut. Käyntiin on alle kuukausi! Tokihan ensimmäinen siirto on siis aikaisintaan vajaan 2 kk kuluttua, jos se sattuisi niin menemään ja onnistumaan. Toistaiseksi vuoto on ollut selvästi niukempaa kuin ennen raskautta, saapa nähdä miten kehittyy.

Hassua miten epävarma olo ihmisellä voikaan olla asiasta, jota kuitenkin haluaa. Ehkä tämä etenemistahti sen tekee? Ja siihen liittyvät ajatukset poikaa kohtaan. Tämä  on ehkä asia, joka olisi luonnollisesti raskautuvilla henkisesti (toki fyysisestikin) helpompi. Päätöksen voisi tehdä: saa tulla, jos on tullakseen. Yhtä lailla luomusti raskautuvat tekevät suunniteltuja "hankintapäätöksiä", mutta kuvittelen että luomuus tuo sellaista löysyyttä, että henkisen epävarmuuden  määrä normaalilla tasolla. Jos tiedätte mitä tarkoitan...