Eilen oli kunnon mielipaha ilta. Päivä sujui normifiiliksissä (joskin väsyneenä) siihen saakkaa, että lähdin töistä kotia kohden. Ja onhan väsymys kyllä normifiilistä mulla. Matkalla kotiin alkoi närästys. Taas. Ja samaan aikaan kuin maanantaina. Nyt olen jo parisen viikkoa syönyt putkeen happosalpaajia. Sain varmaan taas gastriitin massuun, kun söin 3,5 viikon antibioottikuurin. Olen pari vuotta kärsinyt jostain tavalla tai toisella. Nyt tuo gastriittiepäily riitti muuttamaan mielen pahaksi. Eikö herran tähäre voisi olla edes hetken normaalia?!
Tein siltä istumalta päätöksen, että syön aamut ja illat puuroa ja päivällä koetan selvitä kasviskeittojen avulla. Keiteltyjä, helposti sulavia, mahaa helliviä asioita suuhuni laitan. Ei huvittaisi, mutta närästyskierre alkaa olla sitä luokkaa, että sillä on toimeenpanevia voimia.
Onneksi työpaikan lähelle avautui hiljattain hyvä, uusi lounasravintola, jonka keittolounas oheissalaatteineen ja leipineen käy oikein hyvin lounaasta. Hyvä on oma luokitus. Arvostan perusruokaa.
Illalla tein "vauhtileikittely" lenkin, siltä varalta, että se parantaisi pahan mielen. Tiedän kyllä, että närästys ja juoksu on huono yhdistelmä.
Juostessa mietin elämää ja tähänastisia valintoja. Toisinaan koen, etten tällaista elämää halunnut. Silloin mättää: työ, mies ja asuinympäristö. Eilen oli juuri sellainen ilta. Pääsääntöisesti en asiaa ajattele, vaan puksutan silvulle vilkuilematta päivästä toiseen. Eikä kyllä kannattaisi välilläkään. Ainakaan tällä taktiikalla, huonoista lähtökohdista, epäobjektiivisesti, kärttyisenä. Juoksin kympin. Sykemittarin mielestä lenkki oli kovatehoinen ja maksimiharjoitus. Kiukku siivitti menoa.
Kun lähtökohta oli vähintäänkin äikäinen lenkille lähtiessä, olin saunan lauteille köllähtäessä vielä vimmaisempi. Tiedän taantuvani kiukkupäivinä 5-vuotiaan tasolle. Ärsytän, jotta saan aikaa nahinaa. Sitten ehkä olen hetken tyytyväinen. Ällöttävä kierre.
Lenkin jälkeen tunsin tuttuja tuntemuksia alavatsassa.
Yön vietin jälleen kahden peiton alla palellen ja valvoen. Uni tuli noin kahden aikaan. Heräsin siihen, että mies nousi sängystä ja aloin kiukutella, että "toi yöllä hiippailu saa kyllä loppua" (hänellä usein tapana). Kello oli 10 vaille 7.
7 asteen pakkanen ei piristänyt mieltä. Olen yleensä tykännyt aamuista ja talven tulosta. Tänä aamuna en ja tänä vuonna aiemmin lopetin myös aamuista pitämisen. Mulla on viivästynyt unirytmi. Siihen pitäisi puuttua. Työmatkalla jatkoin vielä torkkumista.
Arjen elo karannut lapsesta, enkä saa ryhtiä touhuun. Paha jakso. Halusin nukkua hyvin ja olla hyvällä tuulella. Saada asioita hyvällä mielellä aikaan ja sille tolalle, että voisin todeta, että "kaikki on hyvin". Aloitan vyyhdin purkamisen tuolla syömakurimuksella.
