En tiedä kultaako aika muistot, mutta väitän ettei murkkuilu ollut yhtä vaikeaa silloin kun se oli iän puolesta oikeasti ajankohtaista. Tai voi olla, etten ole vielä elänyt murrosikää. Nyt elän ja parin päivän takainen Ylen juttu life coacheista lisäsi vettä myllyyn.
Kolmekymppisenä murrosiässä täytyy sietää ja ruotia myös puoliskon elämää ja ongelmia. Tämä on nyt lapsettomuutta akuutimpi asia meillä ja on siirtänyt tehokkaasti ajatuksen lapsen tekemisestä. Siirtänyt etenkin tässä tärkeimmässä kierron vaiheessa - onko sekin jokin tiedostamaton itse ohjaus pois asian ääreltä ennen kuin toinen soppa on jäähtynyt?
Aamupala pöydässä kinattiin pillerin puolikkaasta, joka oli lojunut vessassa lavuaarin vieressä pari päivää. Mieheni syö masennuslääkkeitä. Sain tämän vahingossa selville viime keväänä, kun kurkistin apukuskin penkin alle jotain etsimään. Löydöksen jälkeen koin itseni maailman tyhmimmäksi ja loukatuksi. Syksystä kevääseen syönyt, mitään kertomatta. Mitä se kertoo meidän keskinäisestä "luottamuksesta", musta ihmisenä ja kuuntelijana?Ja nyt aamulla tajusin, että tämä tabletin puolikas ei kyllä ole mikään särkylääke, kokonsa takia. Tämä oli niitä. Ja taas päästiin siihen, että toinen on masentunut ja on ollut koko elämänsä. Ja syö lääkkeitä. Miten olin unohtanut koko asian?
Olen varmasti väärä ihminen kirjoittamaan mitään masennuksen hoidosta, kun en ole itse asiaa läpi käynyt, mutta maalaisjärki (jota kuvittelen päässäni olevan) sanoo, että jos masennus on sairaus sitä pitäisi hoitaa. Ja pillerien popsiminen vuodesta toiseen ei voi olla oikea tapa. Miten sillä pääsee kiinni itse sairauden aiheuttajaan, jollei muuten työstä asioita eteenpäin. Vai voiko niitä vaan syödä? Kirjoittaako lääkärit tosiaan vuodesta toiseen reseptin, kun menee pyytämään ja sanoo, että tarvii kun ei muuten selviäisi arjesta.
Kun ei jaksa arkea? Miten jaksaa sitten, kun tekeminen ja vastuu lisääntyy lapsen myötä.
Niin ja siihen omaan murkkuiluun. Nämä ja edellisten päivien aikana jauhetut tunteet aiheuttaa hämmennystä ja ahdistusta - mitäköhän minä tahdon? Uskallanko edes tunnistaa/myöntää mitä tahdon, jos alitajunnassani tiedän että se onkin jotain ihan muuta kuin nykyinen elämä? Onko kumppani väärä?
Haluasin kiihkeästi lukea elämästä ja ajatuksista masentuneen ihmisen rinnalla. Tiedän, että se näkyy minunkin elämisessä surullisena sävynä ja vaikeutena.
