Toiveikkuus. Tuo niin harvoin kokemani tunne iski eilen. Oikeasti. Toiveikkuutta saa aika harvoin tuntea. Miksiköhän? Toiveikkuus on kuin se pieni hetki jolloin huomaa, että auringon säde tosiaan osuu risukasaan. Ei vähän vaan pilkistä, vaan ihan voi tuntea sen lämmön.
Tunteella ei tosin ole mitään tekemistä lapsettomuuden katkaisun kanssa, vaan se valui tajuntaan kun makasin mahallani fysioterapeutin möyhittävänä ja nilkasta kuului rutinaa. Olen vuosia kärsinyt nilkka-lonkka ongelmasta jonka sain onnettomuudessa 10 vuotta sitten. Olen aina välillä nakannut ongelman nurkkaan ja jatkanut menoa ja taas välillä kokeillut fysioterapiaa. Syksyn puolimaratonin jälkeiset tuntemukset ajoivat kuitenkin asiantuntijan pakeille. Ensimmäistä kertaa olen tavannut sellaisen henkilön, joka saa asioita aikaan. Toki myös oma motivaatio on ollut kohdallaan ja harjoiteittaita on tullut tehtyä. Jei. Joskus minulla voi olla vielä kaksi normaalia jalkaa!
Toivon, että lähipäivinä saan kokea toiveikkuuden tunteen uudelleen. Esimerkiksi siinä joulukuun alkupuolella
Torstaina aloitan Lugesteronit. Voinko niitä käyttäessä uida? Käsitykseni mukaan silloin ollaan mömmöisiä eli ei varmaan?
