Pohjamudissa möyrintää

*Varoituksen sana: valitusta ja katkeraa tilitystä.

Äitienpäivä sai ihan eri ulottuvuudet kuin aikaisempina vuosina. Hairahduin lukemaan äitienpäiväpäivityksiä, toivotuksia ja katselemaan kuvia siitä, mitä kaikkea perheelliset tekivät äitienpäivänä. Vuosi takaperin en ärsyyntynyt siitä, että ihmiset toivottelivat hyvää äitienpäivää kaikille äideille. Nyt otin sen henkilökohtaisena tappiona ja muistutuksena siitä, mihin minusta ei ole. Mitä minä en ehkä koskaan ole. Poistin fb:n puhelimesta, etten tietäisi mitä kivaa "meidän x vuotias on keksinyt" tai "minkä nimen meidän toinen prinsessa tänään sai".

Olisin voinut olla muutaman päivän poissa linjoilta ja säästää itseäni. Osittain ärtyneisyyden ja itkupotkuraivarien  taustalla taisi olla se, että lapsettomuushoidot konkretisoituivat siihen pisteeseen, että piikitin eilen ensimmäisen annoksen Puregonia. Ja se pelottaa. Stressaa. Mitä jos se ei toimi? Miksi se toimisi? Solut kohtaavat toisensa luonnollisissakin oloissa, miksi maljalla kohtaaminen olisi tuloksellisempaa? Kuinka jaksan kesän, jos tulos on 0? Entä syksyn? Pelkään, etten jaksa olla vahva. Etten jaksa esittää, että kaikki on hyvin. Että juutun pohjamutiin lopullisesti (jalat ottaa jo pohjaan!).

Olen kai liian lapsettomuuskeskeinen. Nyt vajoan sinne kokonaan. Onhan elämässä paljon muutakin. Joo, ja se "paljon muutakin" voi  vain erittäin vähän täyttää sitä oman puuttuvan perheen ammottavaa aukkoa. Olen yrittänyt sitä  täyttää milloin milläkin, mutta tunnen itseni idiootiksi, joka ei koskaan kasva. Joka ei koskaan hyväksy itseään.

Treenaan jonnekin jonnin joutavaan, että olisi jotain mitä odottaa ja jotain mille omistaa elämä. Keksin retkiä sinne tänne, jotta voin vakuuttaa itselleni, että kyllä minä tätä elämää elän ja samalla tiedän, että valehtelen itselleni. Näitä asioita minä en halua sillä tavalla. Ne kuuluu elämään ja niillä on paikkansa, ja haluankin jossain mielessä. Mutta ilmankin pärjäsin. Ei niitä varten eletä. Ne voidaan vaihtaa vaihtoehtoiseen tai ne voivat muuttua elämän varrella.

Viimeisen vuoden aikana niissä kaikissa "paljon muissakin" on ollut voimakkaasti läsnä ajatus "sitten perheellä", "sitten lasten kanssa". En todellakaan elä hetkessä. En osaa hyväksyä tilannetta, joka kuitenkin on jossain vaiheessa ehkä pakko hyväksyä. Tai ehken vielä halua. Kai sekin on positiivista?

En enää tiedä olenko kateellinen vai katkera. Vai sekä että? Viime viikolla, sain itkuraivarit, kun siskoni muisteli esikoisensa syntymää. Eilen ystävän "lasten kanssa mummolaan päivityksestä + kuvista". Jotenkin näille asioille on nyt herkistynyt. Kai se on osa prosessia.

Pysyin kaapissa. Odotan parempaa hetkeä ja tämän hoidon tulosta ennen ulostautumista. Ta sitten pidän ovet visusti kiinni. Jotenkin tunnistin, että ulostuloni perimmäinen motiivi olisi ollut laittaa jauhot suuhun, kaikille niille "ihanan äitienpäivän viettäjille". Näpäyttää (katkerana ihmisenä) niitä, jotka ovat saaneet haluamansa. Ei se ehkä ole hyvä syy kertoa henkilökohtaisista ongelmista isolle ihmisjoukolle, jossa on mukana niitä näitä, kaukaisia tyyppejä elämän varrelta.