Sunnuntai-iltana päälle valui hipihiljaa salakavala synkkyys. Hermot olivat repeilleet viikonlopun mittaan milloin mistäkin olemattomasta, kuten ompelukoneen yhteistyökyvyttömyydestä, ateriavälien venymisestä, jonkun keittiökihvelin häviämisestä, liikaa soodalta maistuvasta piparitaikinasta jne. Siihen ei päälle tarvita kuin se, että rillit häviää enkä löydä niitä. En oikeastaan näe kovin edes kunnolla etsiä niitä, eikä hermot äärimmillään siitä tule muutenkaan mitään. Paitsi iso parku.
Tässä mielentilassa, ensin miehen mielen pahoittuani, otan puhelun omalle äireelleni. Ja saan osakseni oman äireen koottuja viisauksia. "Eihän tuossa mielentilassa, voi kukaan raskautua". "Se on sun luonteesta kiinni". "Ei lapsi ole mikään ratkaisu, siihen jos elämässä ei ole mitään sisältöä". "Mitä siitäkin tulee, jos molemmat on masentuneita. Ruokitte toinen toistanne". "Silloin, kun olit yksin, niin olit ihan erilainen". "Kyllä jos minäkin alkaisin kaikkea miettimään...". "Mitä jos nyt muuttaisit asennetta"...
Kannustavaa eikö totta? Voi helevetti. Miten voi olla noin kannustava? Tämä "mielentila" ei ole ollut läsnä aina, se ei välttämättä ole masennusta. Ja vaikka olisikin, niin on todellakin väärä hetki ruveta kyseenalaistamaan ja kylvämään surulliseen mieleen epäilyksen siementä, että mitäs jos mies onkin väärä. Ja jos muinoin oli 24 v. ja huoleton, sitä ei voi verrata nykyiseen elämäntilanteeseen. Se on ihan eri kuin nykytilanne, jossa täytyy valmistautua kohtaamaan se asia, ettei musta ehkä koskaan tule äitiä. Se mikä on ollut itselle tärkein ja tavoittelemisen arvoinen (tavallinen perhe-elämä) ei ole ehkä ole koskaan mahdollista. Se mikä onnistuu yhdeltä jos toiselta, ei onnistu minulta. Että koen olevani viallinen ja vihaan kehoani.
Ja mitä elämän sisältöön ja sisällöttömyyteen tulee...Sitä en oikein edes osaa käsitellä. Se on typerä. Että elämä koostuu erilaisista sisällöistä? No totta hitossa, jos perhe on sisältö niin sitten on, miksi se ei olisi surun arvoinen?
Sitten lopuksi jo tutuksi muodostunut.."minulla ei sinun ikäisenä ollut aikaa tuollaisia miettiä, oli työ, 3 lasta, opiskelut, kotityöt".."Mutta jos nyt oikein alkaa miettimään..." Miten reilua on rinnastaa suruissaan soittavan tyttären lapsettomuus ja huonouden tunne, siihen, että itsellä oli niin paljon kaikkea, ettei ehtinyt ajatella. En mikäkään itse halunnut tätä "aikaa miettiä" ja enkä tuntea näitä tunteita, mitä tähän asiaan liittyy. Sukupolvien välinen kuilu. Erilainen maailma. Erilaiset arvot. Silloin oli ykkösenä työ ja edelleenkin vain ahkeruus on ihailtavaa.
Note to self: älä puhu omista asioista äidille: aina tulee paha mieli. Pitäydy mieluummin säässä.
Kai viime viikon käynti klinikalla nosti surun ja pelon pintaan. Ehkä myös keskustelut tulevasta Joulun vietosta. Kuinka mones Joulu onkaan, kun toivon että voisi olla kotona oman perheen kanssa? Neljäs tai viides? Me pakataan laukut ja ajetaan perse puuduksissa perheiden Jouluista toiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti