Jos yhden asian voisin tehdä toisin raskausaikana, ennen pojan syntymää, se olisi imetykseen perehtyminen. En tiedä miksi minulla oli käsitys, että kyse on jostain maailman luonnollisimmasta asiasta, jonka keston voi määritellä äiti itse. Olin jopa ajatellut, että kyllä varmaan imettäisin lähemmäs vuoden.
Kukaan ei varoittanut, että imetys voi olla haastavaa tai ettei kaikki vauvat haluakaan syödä rintaa tai, että pelkän rinnan näkeminen voi saada vauvan raivon partaalle.
Tämän viimeisen reilun 15 viikon aikana olemme käyneet läpi varmaan kaikki imetykseen littyvät haasteet, pois lukien jatkuva rinnalla roikkuminen. Kukaan ei varoittanut miten tunnepitoinen asia imetys on ja millaiseen mylläkkään mieli voikaan joutua, kun haastetta alkaa pukkaamaan. Se tuntuu pahalta. Tahtoo vauvalle parasta, läheisyyttä ja luonnonmukaista murkinaa suolen kehitystä tukemaan, mutta vauva rauhoittuukin tutista ja tuttipullo edustaa sitä ensi päivien turvaa.
Vasta jälkikäteen olen tajunnut mitä ensimmäisten vuorokausien aikoina tapahtuu. Äiti saa vauvan ihokontaktiin, vauva ryömii rinnalle. Maidontuoksuisesta äidistä tulee vauvalle tärkeä turvapaikka. Suhdetta vahvistetaan pesimällä tiiviisti ensi vuorokaudet.
Vauvamme joutui syntymän jälkeisenä aamuna osastolle matalien verensokereiden vuoksi. Ehdimme olla vain reilu 3 tuntia yhdessä ennen kuin vauva haettiin pois. Itse makoilin yöllö heräämössä, kun vauva oli isänsä kanssa syntymähuoneessa. Isäkään ei saanut vauvaa ihokontaktiin, vaan vauva käärittiin kapaloon lämpölampun alle alilämpöisyyden vuoksi.
Pääsin katsomaan vauvaa seuraavana päivänä iltapäivällä, kun lopulta pääsin joten kuten kävelemään ja joku ehti käydä poistamassa katetrin. Seurasin avuttomana sängyssä täyttyvää katetria ja jouduin kahteen kertaa soittamaa, josko joku ehtisi käydä vapauttamassa minut. Tuolloin taisi olla laitoksella melko ruuhkaista, koska sinä päivänä tuli sulku. Joka tapauksessa vauvalliset avun tarvitsijat menivät kiireellisyysjärjestyksessä ohi.
Imetystaipaleemme käynnistyi siis vasta kolmantena päivänä, kun tajusin lopulta itse pyytää hoitajilta, josko voisin koittaa imettää. Maito nousi, rinnat olivat kipeät ja yhden yön palelinkin horkassa, mikä ilmeisesti liittyi maidonnousuun. Toki osastolla minulle opetettiin ensin käsin pumppaus ja sitten koneella pumppaus. Ihokontaktista mainittiin ensimmäisen kerran 5. vuorokautena. Olin toki siitä vähän käryllä, mutta synnytyksen jälkeisessä sekavassa olossa, vauvan ollessa osastolla en vain kerta kaikkiaan tajunnut sen merkitystä. Enkä tajunnut seuraavien viikkojenkaan aikana. Sitten kun tajusin ja yritin, vauva saikin ihokontaktissa raivokohtauksen, johon auttoi vaatteiden pukeminen ja tutti.
Ensimmäiset 3 viikkoa kuluivat osittaisimettäen. Vauva sai osastolla ollessaan jo huomattavasti isoja annoksia, joten omalla tuotannolla oli kuromista. 3 viikon aikana tiputin lisämaidot pois. Ah sitä autuutta. Ei pullojen ja pumpun pesua ja keittämistä!
Autuutta ei kestänyt kuin viikko, kun iltaisin alkoi raivot aina, kun yritin imettää. Muuten vauva kyllä viihtyi rinnalla, mutta kovin aktiivinen ruokailija hän ei ollut. Pyysinkin yksityisen imetystukihenkilön käymään apunamme. Jäin nimittäin täysin vaille ohjausta imetysasioissa laitoksella. Sen jälkeen imetys sujui päivisin ja öisin. Illaksi sain ohjeen ottaa ihokontaktiin ja imettää siten. Valitettavasti siitä käynnistyi useiden tuntien raivo huudot joita en aina jaksanut. Luin vinkkejä ja kokeilin kaikkea kävelystä, laulamisesta, taputtelusta ja hytkyttelystä siihen, että mies piteli vauvaa pimeässä huoneessa ja syötin rintakumilla jossain ihmeellisessä asennossa.
Tällä tavalla kohtuullisesti pääsimme kuitenkin joulukuun loppuun. Illat rintaraivoa, päivisin normaalia. Välipäivinä lähdimme käymään kotonani. Jokin tässä maisemanvaihdoksessa sai raivon pintaa ja tammikuun ensimmäinen viikko oli totaalikielttäytymistä, paitsi öisin. Pumppasin maitoa ja koetimme syöttää ruiskulla, hörppyyttämällä ja lopulta pullolla. Jotenkin tilanne kuitenkin taas rahoittui, mutta minusta oli tullut imetyksen stressaaja. Stressi aiheutti tammikuun lakkoiluviikon jälkeen uuden ongelman:heruminen hidastui.
Yrittämällä yritin jatkaa ja jatkoinkin, vaikka herumisongelma hankaloitti imetystä entisestään. Lakkoilun myötä alkoi toinenkin ongelma:asentorajoite. Vauva ei suostunut syömään kuin sängyllä kyljellään. Eikä suostu vieläkään, paitsi autossa. Jotenkin olemme kuitenkin selvinneet 3,5 kk. Alunperin ajattelin, että jos jotenkin selviämme ensimmäiset 3 kk, se riittää. Sitten siirrytään korvikkeeseen. Vauvan ollessa 12 viikkoa imetys kuitenkin alkoi sujua ympäri vuorokauden, kuljellään toki, mutta kuitenkin.
Viikko 13 olikin sitten uusi lakkoiluviikko, saattoi johtua viikonlopusta mökillä. Ja päätin lopettaa. Ostin paremman pumppun ja ajattelin, että pumppailen sen mitä jaksan. Jokin periksiantamattomuus taas alkoi ja yhtäkkiä vauva taas suostukin syömään.
Eli imetän edelleen. Mukavaa tämä ei ole. Raivot ja lakkoilut vaikuttavat minun mielialaan. Sitä ei ymmärrä miksi, pitää tuntua tältä. Välillä mietin, että olisi meidän molempien parhaaksi lopettaa imetys saman tien. Pienikin muutos näkyy näköjään heti imetyksessä. Pieni annos pullosta aiheuttaa usean päivän raivoamisen ja olen siten sidottu viettämään aikani tiiviisti vauvan ulottuvilla (minkä teen kyllä mielelläni, mutta välillä 1,5 pienet hengähdyshetket olisivat poikaa. Varsinkin, jos vauva on ollut kovin tyytymätön useita päiviä) jos en kaipaa raivoja. Tällä hetkellä päivisin ongelma on se, että kylkimakuulla vauva pyörii ja kampeaa sinne tänne, pää pyörii kuin pöllöllä, välillä nyitää kaikkea mitä käteen saadaan ja välillä pitää tissin sijaan suuhun saada kaksi nyrkkiä yhtä aikaa. Levotonta siis. Käytännössä kotoa lähtiessäni en voi koskaan olla varma saanko vauvan syömään, usein en saakkaan ja se rajoittaa liikkumista.
Mikä sitten saa jatkamaan? Itsepäisyys ainakin. Pienet hyvät hetket. Vauva on kasvanut 2 viimeistä kuukautta n. 1,2 kg kuukausivauhdilla. Ajatus siitä, että tämä on vain pieni jakso äitiydessä ja varmasti ehdimme vielä nauttia sitä korvikettakin. Ensimmäiset 1,5 kk:n vihreä limakakka, jonka sanottiin johtuvan suoliston kehittymättömyydestä. Jonkin verran olen myös odottanut, että ikä saisi vauvan järkiintymään syömisen suhteen.
Imetysfanaatikko en ole, mutta tykkäisin siitä vähän helpomman imetettävän kanssa. Tähänastisen kokemuksen perusteella voin kuitenkin sanoa, että imetys ei aina ole omasta halusta kiinni. Se on kahden kauppa. Jos olisin tiennyt saman 2.11.2015, olisin panostanut ihokontaktiin, opetellut imettämään eri tilanteissa ja paikoissa sekä puuttunut pieniinkin raivoilun merkkeihin herkemmin. Mutta silloin se ei ollut päällimmäisenä mielessä. Mielessä oli kauan odotettu vauva, jonka kotiin saaminen venähti viikolla. Toki tilanne voisi olla silti sama, vaikka olisin tehnyt mitä hyvänsä. Vauva on tempperamentiltaan melko on/off ja vaikeitakin päiviä viikkoihin on mahtunut.
Nyt mennään viikko kerrallaan. Kun uusi haaste inetystaipaleella ilmestyy, sovin että katsomme viikon, jos ei mene ohi, voin lopettaa lähes kaikkeni yrittäneenä. Ja vähän viisaampana kuin eilen Virve Rostia lainatakseni ☺
Tuo raivoaminen ja muu hötkyily menee todennäköisesti ohi, kun ikää tulee vähän lisää ja lisäruoatkin alkavat. Kukaan ei tosiaan varoittanut siitä, että imetys sattuu ja että vauvankin pitää se opetella. Minun eka vauvani on kohta 6v, syntyi hätäsektiolla sydänäänten laskettua. Imetys oli välissä aikamoista taistelua, jotenkin en vaan halunnut luovuttaa, ja laitoksella annettua luovutettua maitotippaa lukuun ottamatta omalla maidolla mentiin. Juuri tuossa neljän kuukauden korvilla vatsinkin illalla syöminen oli vaikeaa ja usein jätin kiukkuisen vauvan isälleen ja kävin itse raivopäisenä ja itkuisena ulkona lenkillä raiviten että kun en tätäkään osaa. Lopettaminen tosiaan kävi mielessä. Sitten tilanne jotenkin taas helpottui ja lopulta mentiin ilman korviketta ihan koko aika, yksivuotispäivänä imetin viimeisen kerran, silloin imetyksiä oli enää aamulla ja illalla.
VastaaPoistaNo, nyt minulla on toinen 4 kk, joka myös raivoaa välillä, mutta itseltäni ei ole vielä mennyt hermo samalla tavalla kuin ekalla kerralla. Koita luottaa siihen, että tilanne menee ohi, et tee mitään väärin eikä vauvakaan, se vaan on hankalan ikäinen. Kun maitoa kerran tulee, vauva kyllä huolehtii siitä, että se saa tarpeeksi, rauhoittuu syömään kun on tarpeeksi nälkä.
Toisaalta, korvike ei ole myrkky, eikä ole suuri epäonnistuminen, jos siihen turvautuu, kukin tyylillään. Kun olet kuitenkin jo päässyt noin pitkälle ja nähnyt vaivaa, rohkaisisin jatkamaan! Veikkaisin että oman hieman paremman kokemukseni lisäksi numero kakkosen kanssa hommaa helpottaa, että se syntyi normaalisti alateitse - imetyksen alku oli helpompi.
Tsemppiä matkaan ja vielä paljon onnea vauvasta! Koita nauttia niistä hyvistä hetkistä, loppujen lopuksi vauvavuosi menee niin älyttömän nopeasti ohi.
Neuvolaan olisi hyvä antaa palautetta siitä, että niin imetyksestä kuin muutenkin synnytyksestä toipumisesta pitäisi kertoa paljon realistisemmin.
Minä en ekalla kerralla esim tiennyt, että tulen nukkumaan vuoden rintsikoiden kanssa, rintasiojukset pitää olla kaiken aikaa, koska toinen rintani vuotaa aina vauvan imiessä toisesta... Välissä maitoa suihkuaa pitkin pieliä, ja märät rintsikat / vaatteet ovat myös tosi raivostuttavia.
Niin tuttua! Ihan kuin omaa tekstiäni olisin lukenut. Mäkin olin ajatellut, että haluan imettää, enkä lainkaan tajunnut, että se voisi olla vaikeaa.
VastaaPoistaMulla ei section vuoksi maito noussut kauhean nopeasti enkä mielestäni minäkään saanut synnärillä kunnon ohjausta. Olin ihan pihalla ja kipeä. Joskus joku tuli kysymään, että koska vauva on syönyt viimeksi. Kerrankin siitä oli 6h ja sitten vauva nostettiinkin pikaisesti rinnalle.
Korvikekoukkuun jäätiin jo synnärillä ja vauva aloitti heti kotiuduttuamme rintaraivot. Pumppasin, stressasin, yritin päästä rintakumista eroon, kävin imetyspolilla, tilasin imetysapulaitteen, tukiäiti kävi ja hain neuvoja imetysryhmästä.
Me ollaan edelleen sillä tiellä, että korviketta käytetään, mutta nykyään vauva on oikea tissi-intoilija. Mun maito ei vaan koskaan alkanut riittämään. Toinen rinta toimii lisäksi huonosti, kun siitä joskus leikattu fibroadenooma.
Mutta olen niin tyytyväinen, että olen osittaisimettänyt nyt 2,5kk, kun se alku oli niin katastrofaalinen. Ja nyt aion imettää niin kauan, kuin maitoa tulee ja vauva rinnalla viihtyy.
Seuraavaksi... ;-) sitä ehkä on viisaampi <3
Tsemppiä teille! <3
Minä, kohta kuusivuotiaan äiti, ajauduin tänne puolivahingossa. Haluan sanoa sen, mitä itse olisin tahtonut tuoreena äitinä kuulla: Älkää stressatko korvikkeesta, sen antaminen ei tarkoita, että imetys olisi pilalla. Minä en täysimettänyt päivääkään, mutta lopulta saman lapsen imetystä kesti yli neljä vuotta. Jatkakaa niin kuin parhaalta tuntuu. Ihanaa vauva-aikaa!
VastaaPoistaAnna
Tosi hienosti olet pärjännyt ja sitkeästi olet jaksanut näin pitkälle! Onnea siitä! Olet tehnyt hyvän työn.
VastaaPoistaja tosiaan, osittaisimetykselläkin vauva saa äidin maidosta niitä tärkeitä juttuja. JOten ei se korvike ole maata kaatava. Ainoa sellainen haaste korvikkeen kanssa on, että se saattaa sitten vähentää sen oman maidon määrän ja jos toivoo imetystä, niin se ei ole toivottu juttu.
Ystäväni täysimetti poikansa, joka ei suostunut syömään kuin harvoin hereillä ollessaan joten syöttö piti tehdä vauvan ollessa unessa tai puoliunessa. Eikä muu asento käynyt kuin kylkimakuulla. Reissussa imetys oli haastavaa juuri sen takia. Mutta hän kuitenkin imetti 2 vuotta. Joissain vaiheessa se helpottui.
Omalle kohdalleni sattui hyvä tuuri, kun tiesin paljon imetyksen haasteista ja kivusta ja muusta, että olin osannut varautua. Esikoisen imetys sattui useita kuukausia suihkutissien ja niistä johtuvan huonon imuotteen vuoksi.
Imetin 1,5 vuotta esikoista.
Minä uskon, että minulle oli etu, että tiesin maidon varmasti riittävän, mutta että imetys on haastavaa ja vaikeaa ja että joudun haastamaan itseäni paljon.
Lähdin mm. jo 2kk iässä esikoisen kanssa metsäretkelle talvisaikaan niin, että jouduin siellä imettämään seisaaltani ja sitä kautta sain sitten varmuutta ja luottoa itseeni kun se onnistui.
Mut ei se tosiaan helppoa ole ja vaatii valtavan määrän luottamusta itseensä ja kehoonsa.
Ja minä muuten luulen kans, että se tosiaan siitä helpottaa, kun se paine menee pois imetykseltä olemasta se ainoa ravinnonlähde. Ainakin toivottavasti :) Toivon, että saat kokea vielä myös nautinnollisia imetyshetkiä :)
Tsemppiä ja onnittelut tosiaan näin pitkälle pääsystä!
Voi olen ajatellut ihan samaa, olisinpa perehtynyt imetykseen enemmän jo raskausaikana! En ymmärrä, miksei perhevalmennuksessa kerrottu edes hiukan, että niin moni asia voi mennä pieleen. Että vaikka maito nousee, ja annat vauvan imeä vauvantahtisesti, ei hän välttämättä silti saa tarpeeksi maitoa. Meillä on kamppailtu hiukan eri ongelmien kanssa kuin teillä, mutta yhtäkaikki, niin luonnollinen asia voi olla niin vaikeaa ja ahdistavaa. Tsemppiä ja imetysluottamusta teille, saat olla ylpeä itsestäsi, olet jaksanut tehdä aivan hurjasti työtä imetyksen eteen, jotta pikkuisesi saisi sitä parasta superfoodia! Ja muista, ettet ole huono äiti, vaikka täysimetyksestä luopuisitkin. Hyvä äiti pitää huolen myös itsestään ja jaksamisestaan. <3
VastaaPoista