Time flies!

Hän on jo 1-vuotias! Kävelee pieniä matkoja, sanoo valikoituja sanoja, nauttii huomion keskipisteenä olemisesta, syö ja ei syö, kimpaantuu helposti, villiintyy helposti, heräilee öisin 1-4 kertaa jne. Hän on rakas, hurmaava kultakimpale. Ja kyllä. Hän saa myös hermot kireälle joskus, mutta se on kai elämää se. Oleellista kai onkin miten sitten toimia, kun pinna kiristyy.

Vauvavuoden aikana olen joutunut hämmästymään yhdestä asiasta. Olen nyt äiti. Ollut jo vuoden. Mieleni ja kehoni on käynyt läpi melkoisen myllerryksen. Olen oppinut vuoden aikana niin paljon vauvoista, ihmisista kuin elämästäkin, ehkä myös itsestäni. Se eniten hämmästyttääkin, kaiken jälkeen olen ihan sama henkilö. Olin hölmönä kuvitellut, että minusta tulee jotenkin toisenlainen, kaikin tavoin parempi ihminen äitiyden myötä. Sellainen  lempeä, avarakatseinen, ymmärtävä ja harkitseva. Kanan villat. Olen edelleen tunteella elävä, laidasta laitaan ihminen.

Vauvan tultua vuoden ikään mielessä käy yhä useammin ajatus: saanko enää koskaan kokea vauvavuotta. Miten nopeasti se menikään. Pitkät päivät - lyhyet vuodet, kuten joku joskus sanoi. Olen ehdottomasti onnellinen siitä mitä olen saanut ja silti, ristiriitaista kyllä, surulla ajattelen sitä etten koskaan saakaan ehkä toista vauvaa.

Meillä on alkioita pakkasessa kyllä. Molemmat haluamme toisen lapsen, MUTTA vauvavuoden aikana olemme eksyneet liian kauas toisistamme. Ei niin kauas, että olisin vielä valmis heittämään kirveen kaivoon, mutta niin kauas kuitenkin että toisen miettiminen tässä hetkessä tuntuisi, no vähintään itsekkäältä.

Meillä on molemmilla hyvin samanlainen haave: elää tavallista perhe-elämää. Ymmärrän, että avioero ei ole mikään maailmasta harvinaisin asia ja monet lapset varttuvat asuen puolittain toisen luona tai kokonaan toisen luona, nähden toista vanhempaa säännöllisesti tai hyvin harvoin. Haluan tarjota lapselleni vakaan, turvallisen lapsuuden. Mieheni on hyvä isä, eikä missään nimessä ole valmis viikonloppuisäksi. Eikä rakoileva suhde tosiaan ole oikea hetki jatkaa hoitoja.

Tänään kuitenkin kaivoin esiin hormonipoliklinikan numeron. Soittoaika oli jo tältä päivältä hurahtanut ohi meidän ollessa perhekerhossa. En tiedä mitä oikein ajattelin. Tai tiedänpäs. Halusin vain tietää, mitä pitää ottaa huomioon, jos haluaisi pas:n? Kuinka kauan pitäisi olla imettämättä? Täytyykö jonottaa? Koska suunnittelukäynnin voisi varata?

Kuukautiskierto alkoi vauvan ollessa 8,5 kk. Se on säännöllinen, mutta selvästi vuoto on niukempaa nyt. Imetän vielä muutaman kerran vuorokaudessa, mutta tarkoitus olisi lopettaa vuoden loppuun mennessä. Sekin nostaa ristiriitaisia fiiliksiä. Miksi lopettaisin nyt, kun ei ole mitään syytä? Miksi en eläisi hetki kerrallaan ja antaisi lapsen itse vierottua? Perustelen osin syytä pitkittyvillä sairasteluilla ja valvotuilla öillä, joita imetys ei varmasti helpota. Mielessäni kytee silti myös ajatus siitä, että imetys pitäisi lopettaa, jos haluaisi toisenkin lapsen. Ja silti koen että se on väärin lastani kohtaan.