Höntsäilyä

Kp 13, eikä ovulaatiotesti luvannut hentoisintakaan rantua tikkuun. Viime viikon perusteella inssi olisi perjantaina tai lauantaina. Toki voi olla torstainakin. Tänään se selviää.

Taas tämä leijailu alkaa. Katselin kalenteria. Jos tässä kierrossa nyt tärppäisi, moni asia osuisi kohdilleen kalenterillisessa mielessä. Jos inssi on perjantaina, silloin on Senjan nimipäivä. Senja on nimi, jota (muiden muassa) olen mielessäni pyöritellyt. Oma tappiopäiväni on helmikuun ensimmäisellä puolikkaalla ja plussa olisi paras syntymäpäivälahja ikinä! Laskettu aika osuisi, vaun laskurin mukaan, viikolle 41, johon puolestaan osuu mieheni syntymäpäivä. Aika kiva lahjahan tuo olisi...Keksisinköhän vielä jotain älyttömiä ennusmerkkejä, jotka puoltaisivat, että tämä on se kierto?

Kokemusta rikkaampi & pikku follit

Odotukseni ja kokemukseni akupunktiosta eivät ihan kohdanneet. Odotin, että ennen hoitoa minulta kysellään taustatietoja, saan kuulla tarkemmin mitä tapahtuu, olo on miellyttävä (ainakin erilainen) ja tunnelma hoidon aikana seesteinen. Ei kyselty eikä puhuttu. Sinne vaan hoitohuoneeseen. Kerron vuoden jatkuneesta unettomuudesta yhdellä lauseella. Mies kysyy onko muita vaivoja. Joo, on mutta sairastelukierre on niin pitkä, että sen kertomiseen menisi aikaa (Ja tuntuu, ettei häntä  kiinnosta).

Neuloja tulee nilkkoihin, käsiin, päähän ja rintalastan kohtaan. Välillä pistäminen ei tunnu lainkaan ja välillä tuntuu. Heti alkuun saan voimakkaan kiristyksen vasemman jalkapöydän päälle ja neuloja hieman säädetään. Mies sammuttaa valot ja kehottaa rentoutumaan. Yritän hengittää syvään. Hetken häilyn paniikin rajamailla ja olen pompata pystyyn hoitopöydältä. Rintalastan neulat saavat aikaan puristavan tunteen rintakehässä ja tuntuu, etten saa henkeä. Saan itseni hanskaan. Rentoutumaan en pysty, sillä en uskalla hengittää syvään. Hikoan jännityksen vuoksi. Lisäksi tuntuu, että rintalastan päällä olevat neulat harraavat päälläni olevaa huopaa vasten ja nipistelevät aina kun hengitän sisään. Mies käy säätämässä neuloja kahteen kertaan.

Välillä tunnen vasemman jalan lihasten nykivän. Silmien ympärille leviää mukava kihelmöinti ja jokin hermo poskipäässä nykii. Vasemmalla puolella vatsassa tuntuu ikäviä pistoja ja vihlaisuja. Mietin olenko syönyt jotain huonosti sulavaa. Kuulemma ehkä olen ja tukokset aukeavat.

Neulojen poiston jälkeen saan kääntyä vatsalleni. Nyt olo on lämmin ja painava. Hierotaan jalkapohjia ja vähän hartioita. Juon kupin teetä ja saan lopuksi istuma-asennossa pienen hieronnan (joka lähinnä kutittaa) hartioihin, käsivarsiin ja kasvoihin. Aika 1 h 20 min. Jälkikäteen en huomaa olossani mitään poikkeavaa, paitsi että nilkka jonka jalkapöydässä oli alussa voimakas kiristys, tuntuu kävellessä kipeältä vielä tänäänkin. Myös jano on ollut.

Uni tuli puolen yön aikaan (kuten edellisinä öinäkin, ei siis yhdeltä! Jei!). Nukun 3 h, valvon 1 h (herään käsien puutumiseen, joka ei mene ohi) ja nukun 2,5 h. Yksi kerta ei ehkä siis tuonut muutosta tilanteeseen. Ja luulen, että tämä kokeilu riittää tällä erää. Tilanne on jo hieman "valoisempi".

Tänään ultrassa näkyi 2 pientä follikkelia: toinen 12 mm ja toinen 11 mm. Molemmat vasemmalla puolella, oikealla ei näkynyt mitään, vaikka sieltä  johtofollikkeli kypsyi marraskuussa ja joulukuun ovulaation kohdistin vasemmalle. Limakalvo oli 8 mm ja siinä näkyi jokin tiivistymä (joka "ei ole vaarallista”). Jatkan pistoksia samalla 33 µm annoksella sunnuntaihin. Maanantaina taas UÄ:een. Arvio inseminaation ajankohdasta on ensi viikon perjantai tai lauantai.

Akuun

Olen miettinyt akupunktiota satunnaisesti (etenkin Joulun pyhinä valvoessani) ja eilen sen kummemmin tuumimatta varasin ajan. En tiedä onko se suositeltavaa tässä kierrossa, mutta vaikea kuvitella siitä olevan haittaakaan. Varsinkin kun jonkin verran juttua löytyy akupunktion käytöstä lapsettomuuden hoidossa.

Itse menen unen perässä. Jouluaaton jälkeen tilanne riistäytyi käsistä ja olen kohta viime kesän kaltaisessa tilanteessa. Silloin en nukkunut juuri lainkaan, mutta en ollut hereilläkään. Olin uupunut ja jossain huimaavassa tokkurassa, mm. kykenemätön keskittymään töihin, seuraamaan keskusteluja, sulattamaan syömääni ruokaa ja ajamaan autolla. Lopulta kykenemätön kävelemään suoraan. Ihan tuohon tilaan en ehkä nyt pääse, sillä riskejä ja riippuvuuksia miettimättä olen ottanut joka ilta 1/2 Mirtazapiinin. Se toimii toistaiseksi ja olen nukkunut n.5 h/yö. Mutta se uni ei ole samalla tavalla virkistävää kuin oikea uni.

Jokin bugi minussa on. Menen väsyneenä ja rauhallisena nukkumaan, mutta juuri kun olen livahtamassa uneen, havahdun yhtäkkiä levottomuuteen. Kädet on stressihiessä, syke koholla ja pinna kireällä. Jokin opittu juttu tämä kai on. Alitajuntaan juurtunut.. Koska olen tässä vuoden mittaan ravannut lääkärissä ja neurologilla, koettanut unohtaa, muuttanut rutiineja ja nukkumapaikkoja, rentoutunut, ulkoillut, juonut alkoholia, käynyt avannossa, käyttänyt erilaisia lääkkeitä minkään erityisemmin auttamatta tämä taitaa olla niitä "viimeisiä oljenkorsia".

En ota stressiä, siitä jos ei tulosta tule.

Pistelyviikko ja itsensä kohtaamista

Olin viikonlopun fyysisesti onnistuneen epäaktiivinen. Torstain ja perjantain sinnittelin leväten. Lauantaina suuntasin energiavarantoja siivoamiseen ja lipesin illalla pienelle lenkillä. Eilen uin 2 km  ja illalla tein tunnin kävelylenkin miehen kanssa. Saavutus se tämäkin.

Eilen aloitin Puregon pistokset. Ja varmasti sain kahmittua isomman poimun vatsastani...

Jotain muutakin täytyisi tälle elämälle tehdä. Ei kai elämä voi koostua siitä, että viikossa viettää 40 h työssä, joka on totista tervan juontia (= ei voisi vähempää kiinnostaa), 7,5 h käyttää siihen että istuu julkisissa matkatakseen tuonne tervan juontiin. Asuu paikassa jossa ei halua asua ja ennen kaikkea sosiaaliset kontaktit koostuvat kummallisesta sulkeutuneesta työyhteisöstä ja omasta miehestä.
 Mielekkäitä asioita puolestaan ovat lomat (5 vko/v), satunnaiset ystävien näkemiset (n. 1/kk?), sukulaisten/perheen näkeminen (1/kk?) ja tietysti liikunta.

Tuonne liikunnan ihmeelliseen ihmemaailmaan minä pakenen tätä sisällötöntä elämääni, mutta mitäs nyt kun sinnekään ei saisi paeta.  Kuuluuko elämän olla tällaista? Miksi minä haluan lapsen tänne? Katkaisemaan tämän ahdistavan tylsyyden kierteen, maustamaan pakkopuuron, kun en osaa uskalla tehdä muuta ratkaisua? Ei. Olen aina halunnut äidiksi, mutta onko pakko myöntää, että motiivit on itsekeskeiset? Kai ne aina  on.

Haluaisin vaihtaa alaa. Joka syksy ja kevät selaan hakuja. Ja olen hakematta, kun "en ole ihan varma". Niin, mistä sitä sitten voi olla varma? Ja pitäisikö olla? Ehkä sitten kun olen äiti, ajattelen selkeämmin, elämän tärkeysjärjestys kirkastuu ja minusta tulee rohkeampi. Pah. Olen sellainen "sitten kun" ihminen, jonka elämä valuu hukkaan sillä aikaa kun suunnittelen sitä.

En saa päästäni tätä raskautumista. Mietin sitä eilen noin 80 % valveillaoloajastani. Hulluuden partaalla tässä kohta ollaan.

Uneton liikkuu edelleen liikaa?

Pikapäivitys keskustelusta lääkärin kanssa.

1. Unettomuus. Tunsin itseni idiootiksi kun en aikaisemmin ole ottanut unettomuutta puheeksi (vetoan mielessäni siihen, että asia oli jo paremmalla tolalla syksyn ajan) lääkärin kanssa. 
2. Liikunta. Tunsin syvää häpeää, kun kerroin liikkumisestani (mielestäni olen vähentänyt sitä niin paljon kuin pää kestää). Määrää ja kuormittavuutta täytyy edelleen vähentää. En tiedä, miten se on mahdollista, kun jotenkin täytyy tuulettuakin ja nautin niiiin paljon pitkistä rauhallisista viikonloppulenkeistä. Tunnen sekä syyllisyyttä kehon kuormituksesta, MUTTA myös surua siitä luopumisesta. Tyhmintä koko jutussa on se, että mielestäni olen tämän tiedostanut ja siihen jo puuttunut, mutten ehkä oikeasti ole sitä muutosta saanut aikaan jossain siellä missä se pitäisi saada aikaan. Korvien välissä.
3. Paino. Kerroin, että sain ehkä kilon lisää Jouluna, mutta ehkä se on kadonnut kun tunnen itseni taas samankokoiseksi kuin aina ennenkin (housut ei enää tunnu kireiltä). Lääkärin mukaan hyvä olisi saada vähän lisää, mutta jos ei kerry niin ei siitä kannata stressata.
4. Inseminatio. Aloitan kuitenkin piikittelyn sunnuntaina ja kokeilemme inssiä, huolista huolimatta. Ja lepäilen ja syön.
5. Relaaminen. Enköhän jonnekin kirjoittanut, että se on se tämän vuoden teema. Kananvilllat! Nyt jo ressaa, miten saan relattua ja nukuttua. Ja mistä keksin mieluissaan puuhastelua, kun omat mielihyvän lähteet ei ole "hedelmällisiä".