Hmmm, mukavaa on, kun huomaa odottavansa innolla muitakin asioita, kuin lasta ja suunnittelevansa muutakin kuin äitiytymistä. Sitä en tiedä onko se omassa tapauksessa vähän huolestuttavaa, että se muu on liikunta. Johon siis on jo olemassa melko merkittävä pakkomielteisyys ja lähiaikoina koettu treenin ylimeno.
Olen pitänyt lepojaksoa liikunnoista (tai keventänyt ja vähentänyt paljon) viime viikkoina. Ja huomaan, että päivä päivältä polttelee enemmän päästä liikkumaan. Salilla olen käynyt, vähän juossut ja ratsastanut. Mutta nyt myös uinti ja fillarointi alkavat tuntua pitkästä aikaa harkittavilta. Sauvarinteeseen mieli palaa, pitkistä lenkeistä puhumattakaan. Töissäkin olen jotain keskittymishäiriötä purkanut tekemällä välillä saliohjelmia (niitä on kohta monta)...Ergotestikin olisi mukava käydä tekemässä tässä "pk-kauden kynnyksellä".
Viikonloppuna on onneksi vielä Raatojuoksu. Siihen on mukava suunnistukset päättää tältä vuodelta.
Olen miettinyt liikkumista myös vauvamahan kanssa ja sen ehdoilla. Oma siskoni oli kuopustaan odottaessa liikkeessä alkamoisen myöhään. Hiihtolomaviikolla (9) kävi vielä laskettelemassa ja muutenkin hiihti perinteistäkin vielä maaliskuun puoliväliin. Kuopusensa syntyi huhtikuun lopussa. Itseäni nuorempi työkaveri taas kertoi, ettei liikkumisesta tullut raskauden aikana yhtään mitään. Niin odotan! Sitäkin...
30.10.2013
29.10.2013
Astetta erottuvampi viiva
Olinko hätäinen? Eilen illalla tuli ne aamupäivällä kaipaamani oireet: kiukku, kipuilu, limaisuus, turvotus...Jopa hienoinen finni näkyy leuassa. Se on ollut tuttu ilmiö kierron keskivaiheilla monet vuodet. Sain myös sunnuntaita voimakkaamman viivan tikkuun! Erottuvuus oli suunnilleen sama kuin viime kuussa tikuttamani.
Nyt sitten on ajankohta hyödynnetty niin tarkasti kuin mahdollista. Vieläköhän toiveikkaana pinnistelisin kaksi viikkoa peukut pystyssä ja sormet ristissä.
Nyt sitten on ajankohta hyödynnetty niin tarkasti kuin mahdollista. Vieläköhän toiveikkaana pinnistelisin kaksi viikkoa peukut pystyssä ja sormet ristissä.
28.10.2013
Hoitojen suunnitteluun
Niivvaan kävi. Soitin VL:n ja sovin ensi viikolle ajan lapsettomuushoitojen suunnittelulle omalääkärin kanssa. Soitin kysyäkseni mitä nyt pitäisi tehdä. Perustutkimukset on tehty vuoden lopussa ja alussa. Sen jälkeen ollaan vain ihmetelty eikä mitään ole tapahtunut. Pöh. Ei olla "vain ihmetelty". Kyllä on puurrettu jok´ikisessä kierrossa asian eteen. Tuloksetta.
Olo oli heti rauhallisempi. Arpominen päättyy. Raha-asioista meillä on ollut viime kuukaudet kinastelua muutenkin, joten nyt on kaivettava kuluneen vuoden tiedot esille ja otettava laskin käteen. Omat tulot ja menot ovat olleet asuntolainan ottamisen jälkeen n. euron tarkassa seurannassa. Ja budjetointi kuukausitasolla vuosi eteenpäin tapana. Mutta yhteisen tilin tulot ja menot ovat eri asia. Laitetaan molemma yhtä suuri summa (tai pieni) ja pääasiassa rahat menee asumiskuluihin, ruokaan ym. välttämättömiin hankintoihin.
Satunnaisesti tili ylittyy. Viimeksi viime viikolla kävi näin. Olen paljon miettinyt, miten lapsiperheessä rahat riittää. En ymmärrä, mutta siitä lisää toisella kerralla. Tämä lätinä pohjustuksena siihen, että täytyy katsoa miten penni venyy hoitoihin. Mietin jo hakeutuisinko julkiselle puolelle tähänastisten tietojeni kanssa. Mutta näköjään en.
Onko muuten reilua, ettei mikään osa-alue elämässä onnistu? Jalka on romuna, ihmisiä näkee harvoin, lasta ei kuulu, sopivia työpaikkoja ei ole/eikä jaksa hakea, raha rajoittaa arkea ja suhde takkuaa. Ylipäätään elämä on vähän surullista ja vaikeaa. Se eniten tekee...Itse en näe/ajattele surua ja vaikeutta, mutta pidempään minut tunteneet kyllä. Ja kun siitä on ollut puhe, se painaa mielessä.
Olo oli heti rauhallisempi. Arpominen päättyy. Raha-asioista meillä on ollut viime kuukaudet kinastelua muutenkin, joten nyt on kaivettava kuluneen vuoden tiedot esille ja otettava laskin käteen. Omat tulot ja menot ovat olleet asuntolainan ottamisen jälkeen n. euron tarkassa seurannassa. Ja budjetointi kuukausitasolla vuosi eteenpäin tapana. Mutta yhteisen tilin tulot ja menot ovat eri asia. Laitetaan molemma yhtä suuri summa (tai pieni) ja pääasiassa rahat menee asumiskuluihin, ruokaan ym. välttämättömiin hankintoihin.
Satunnaisesti tili ylittyy. Viimeksi viime viikolla kävi näin. Olen paljon miettinyt, miten lapsiperheessä rahat riittää. En ymmärrä, mutta siitä lisää toisella kerralla. Tämä lätinä pohjustuksena siihen, että täytyy katsoa miten penni venyy hoitoihin. Mietin jo hakeutuisinko julkiselle puolelle tähänastisten tietojeni kanssa. Mutta näköjään en.
Onko muuten reilua, ettei mikään osa-alue elämässä onnistu? Jalka on romuna, ihmisiä näkee harvoin, lasta ei kuulu, sopivia työpaikkoja ei ole/eikä jaksa hakea, raha rajoittaa arkea ja suhde takkuaa. Ylipäätään elämä on vähän surullista ja vaikeaa. Se eniten tekee...Itse en näe/ajattele surua ja vaikeutta, mutta pidempään minut tunteneet kyllä. Ja kun siitä on ollut puhe, se painaa mielessä.
Haalea viiva :(
Pitäisikö huolestua, kun en enää ole kipeä oviksen aikaan? Vuosi sitten vielä olin edes sitä. Elokuussakin vielä alamasua kipristeli ja paisuin ovispäivän tienoilla (muistan tämän siksi, että oli joku palaveri jonka aikaan kipristelyä esiintyi).
Eilen tikutin oviksen ja sain haaleaakin haaleamman viivan. Ihan kuten viime kierrossa, mutta vielä vähän haaleamman. Näytin miehelle ja kysyin näkeekö viivan. Sitä kun alkaa epäillä, että kuvittelee näkevänsä vaikkei viivaa olisi. Kyllä näki ja haaleamman kuin viime kierrossa. Ehkä se oli sitten jo mennyt ja tikutin jotain rippeitä tai sitten se vaan on mun maksimi. Tai ehkä oli vasta nousussa. Mutta totuus on, etten ole koskaan saanut oikeaa REILUA viivaa.
Viime kierrossakaan ei ollut kipuiluja eikä rintojen arkuutta. Eikä paisuntaa ovista ennen. Sitä sellaista paisumista ettei housut mahdu päälle.Onko LH on liian matala? Mitäs jos se on? Tuhlaanko tässä aikaan odotellessa, jos vielä luomusti onnistuisi? Onko kaikella yhteys toisiinsa. Onko hedelmällisyys laskenut olemattomiin. Ehkei kannata odotella. Mutta tämä kierto on pakko odotella.
Eilen tikutin oviksen ja sain haaleaakin haaleamman viivan. Ihan kuten viime kierrossa, mutta vielä vähän haaleamman. Näytin miehelle ja kysyin näkeekö viivan. Sitä kun alkaa epäillä, että kuvittelee näkevänsä vaikkei viivaa olisi. Kyllä näki ja haaleamman kuin viime kierrossa. Ehkä se oli sitten jo mennyt ja tikutin jotain rippeitä tai sitten se vaan on mun maksimi. Tai ehkä oli vasta nousussa. Mutta totuus on, etten ole koskaan saanut oikeaa REILUA viivaa.
Viime kierrossakaan ei ollut kipuiluja eikä rintojen arkuutta. Eikä paisuntaa ovista ennen. Sitä sellaista paisumista ettei housut mahdu päälle.Onko LH on liian matala? Mitäs jos se on? Tuhlaanko tässä aikaan odotellessa, jos vielä luomusti onnistuisi? Onko kaikella yhteys toisiinsa. Onko hedelmällisyys laskenut olemattomiin. Ehkei kannata odotella. Mutta tämä kierto on pakko odotella.
25.10.2013
Kolmekymppisen murrosikä - vaikeaa
En tiedä kultaako aika muistot, mutta väitän ettei murkkuilu ollut yhtä vaikeaa silloin kun se oli iän puolesta oikeasti ajankohtaista. Tai voi olla, etten ole vielä elänyt murrosikää. Nyt elän ja parin päivän takainen Ylen juttu life coacheista lisäsi vettä myllyyn.
Kolmekymppisenä murrosiässä täytyy sietää ja ruotia myös puoliskon elämää ja ongelmia. Tämä on nyt lapsettomuutta akuutimpi asia meillä ja on siirtänyt tehokkaasti ajatuksen lapsen tekemisestä. Siirtänyt etenkin tässä tärkeimmässä kierron vaiheessa - onko sekin jokin tiedostamaton itse ohjaus pois asian ääreltä ennen kuin toinen soppa on jäähtynyt?
Aamupala pöydässä kinattiin pillerin puolikkaasta, joka oli lojunut vessassa lavuaarin vieressä pari päivää. Mieheni syö masennuslääkkeitä. Sain tämän vahingossa selville viime keväänä, kun kurkistin apukuskin penkin alle jotain etsimään. Löydöksen jälkeen koin itseni maailman tyhmimmäksi ja loukatuksi. Syksystä kevääseen syönyt, mitään kertomatta. Mitä se kertoo meidän keskinäisestä "luottamuksesta", musta ihmisenä ja kuuntelijana?Ja nyt aamulla tajusin, että tämä tabletin puolikas ei kyllä ole mikään särkylääke, kokonsa takia. Tämä oli niitä. Ja taas päästiin siihen, että toinen on masentunut ja on ollut koko elämänsä. Ja syö lääkkeitä. Miten olin unohtanut koko asian?
Olen varmasti väärä ihminen kirjoittamaan mitään masennuksen hoidosta, kun en ole itse asiaa läpi käynyt, mutta maalaisjärki (jota kuvittelen päässäni olevan) sanoo, että jos masennus on sairaus sitä pitäisi hoitaa. Ja pillerien popsiminen vuodesta toiseen ei voi olla oikea tapa. Miten sillä pääsee kiinni itse sairauden aiheuttajaan, jollei muuten työstä asioita eteenpäin. Vai voiko niitä vaan syödä? Kirjoittaako lääkärit tosiaan vuodesta toiseen reseptin, kun menee pyytämään ja sanoo, että tarvii kun ei muuten selviäisi arjesta.
Kun ei jaksa arkea? Miten jaksaa sitten, kun tekeminen ja vastuu lisääntyy lapsen myötä.
Niin ja siihen omaan murkkuiluun. Nämä ja edellisten päivien aikana jauhetut tunteet aiheuttaa hämmennystä ja ahdistusta - mitäköhän minä tahdon? Uskallanko edes tunnistaa/myöntää mitä tahdon, jos alitajunnassani tiedän että se onkin jotain ihan muuta kuin nykyinen elämä? Onko kumppani väärä?
Haluasin kiihkeästi lukea elämästä ja ajatuksista masentuneen ihmisen rinnalla. Tiedän, että se näkyy minunkin elämisessä surullisena sävynä ja vaikeutena.
Kolmekymppisenä murrosiässä täytyy sietää ja ruotia myös puoliskon elämää ja ongelmia. Tämä on nyt lapsettomuutta akuutimpi asia meillä ja on siirtänyt tehokkaasti ajatuksen lapsen tekemisestä. Siirtänyt etenkin tässä tärkeimmässä kierron vaiheessa - onko sekin jokin tiedostamaton itse ohjaus pois asian ääreltä ennen kuin toinen soppa on jäähtynyt?
Aamupala pöydässä kinattiin pillerin puolikkaasta, joka oli lojunut vessassa lavuaarin vieressä pari päivää. Mieheni syö masennuslääkkeitä. Sain tämän vahingossa selville viime keväänä, kun kurkistin apukuskin penkin alle jotain etsimään. Löydöksen jälkeen koin itseni maailman tyhmimmäksi ja loukatuksi. Syksystä kevääseen syönyt, mitään kertomatta. Mitä se kertoo meidän keskinäisestä "luottamuksesta", musta ihmisenä ja kuuntelijana?Ja nyt aamulla tajusin, että tämä tabletin puolikas ei kyllä ole mikään särkylääke, kokonsa takia. Tämä oli niitä. Ja taas päästiin siihen, että toinen on masentunut ja on ollut koko elämänsä. Ja syö lääkkeitä. Miten olin unohtanut koko asian?
Olen varmasti väärä ihminen kirjoittamaan mitään masennuksen hoidosta, kun en ole itse asiaa läpi käynyt, mutta maalaisjärki (jota kuvittelen päässäni olevan) sanoo, että jos masennus on sairaus sitä pitäisi hoitaa. Ja pillerien popsiminen vuodesta toiseen ei voi olla oikea tapa. Miten sillä pääsee kiinni itse sairauden aiheuttajaan, jollei muuten työstä asioita eteenpäin. Vai voiko niitä vaan syödä? Kirjoittaako lääkärit tosiaan vuodesta toiseen reseptin, kun menee pyytämään ja sanoo, että tarvii kun ei muuten selviäisi arjesta.
Kun ei jaksa arkea? Miten jaksaa sitten, kun tekeminen ja vastuu lisääntyy lapsen myötä.
Niin ja siihen omaan murkkuiluun. Nämä ja edellisten päivien aikana jauhetut tunteet aiheuttaa hämmennystä ja ahdistusta - mitäköhän minä tahdon? Uskallanko edes tunnistaa/myöntää mitä tahdon, jos alitajunnassani tiedän että se onkin jotain ihan muuta kuin nykyinen elämä? Onko kumppani väärä?
Haluasin kiihkeästi lukea elämästä ja ajatuksista masentuneen ihmisen rinnalla. Tiedän, että se näkyy minunkin elämisessä surullisena sävynä ja vaikeutena.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)