Imetyksen ihanuus ja kamaluus

Imetys kuului siihen osastoon, mitä en ennen lapsen syntymää suuremmin pohtinut. Minulle oli selvää, että haluan imettää. Luulin, että se on niin ihmislajille ominainen tapa pysyä hengissä, etten osannut odottaa mitään ihmeellistä. Jälkikäteen mietittynä olisi kyllä kannattanut, varsinkin kun en saanut olla ensimmäisiä vuorokausia vauvan kanssa, enkä imetykseen liittyvää  tukea laitoksella.

Ensimmäinen yllätys: maidonnousu
Taisi olla 2. päivä synnytyksestä, kun maito alkoi valua ja liivinsuojien tarpeellisuus tuli selväksi. Sitä ennen oli tutustunut laitoksen rintapumppuun. Olin pumpannut talteen kaikki pisarat, oranssinkeltaista ensimaitoa ja kiikutin ne ruiskulla osastolle. Pumppaaminen oli karseaa. Sitä piti tehdä usein ja se sattui.

3. päivänä hormonitoiminnan ja pumppailun vaikutukset realisoituvat. Maito pakkautui ja rintojen tilalla oli 2 kipeää betonimöykkyä. Ne myös vuotivat maitoa. Yritin pumppailla, mutta jotenkin olo ei juuri helpottanut. Illalla kotona nousi lämpö ja hampaat löi loukkua. Parhaiten maitoa sai irti lämpimässä suihkussa.

Etukäteen (onneksi) hankkimani käsipumppu tuli tarpeeseen, mutta sen käyttö oli kivuliasta. Myöhemmin pumpulle kyllä oli käyttöä, eikä se tuntunut enää miltään. Ainoastaan osien keitto oli ärsyttävää puuhaa.

Imetysyritykset osastolla olivat melko epätoivoisia. Vauvalle tehtiin syöttöpunnityksia ja maitoa meni 5-10 ml. Pullosta hän kulautti jo 3 vrk ikäisenä 8 × 40 ml. Osa toki sitä omaa maitoa jota lypsin n. 3 h välein. Tässä vaiheessa en ollut mitenkään huolestunut asiasta, vaan ajattelin, että kunhan päästään kotiin saadaa rauhassa harjoitella hommaa.

4. päivänä osastolla oli hoitaja, joka opasti imetysasennossa, tarkisti vauvan imuotteen (niin, eihän sekään ole itsestään selvää) ja toi rintakumin avuksi. Sen avulla vauva saikin paremmin syötyä pakkautuneista rinnoista.

Harjoittelimme imetystä osastolla joka päivä, ennen pullomaitoa. Vauva oli onneksi hyvin yhteistyöhaluinen. Syöttöpunnitukset osoittivat, että vauva alkoi saada koko ajan enemmän maitoa. Puhuttiin jo useammista kymmenistä milleistä. Ja se kipu! Olin kyllä kuullut, että imetys voi sattua, mutta muistin sen vasta silloin asian äärellä.

Toinen yllätys: vauva ei ime
Kotiin pääsimme hurjan lisämaitomääräyksen kanssa. Muistaakseni n puoli litraa piti huolehtia maitoa mahaan. Imetin ensin, sitten päälle pullosta. Meni ihan hienosti, kunnes siskoni tuli kylään ja kertoi, ettei vauva ime. Se vain liikuttelee suutaan rinnalla. Nielemisliikkeet ja -äänet puuttuivat. Tuskastutti. Määräyksenä oli syöttö vähintään 3 h välein. Yöllä poika olisi nukkunut vaikka miten pitkään ja kun unista yritin imettää hän nukahti. Tuskastutti lisää.

Tässä kohtaa minulle iski hillitön halu imettää. Luin ohjeita ja yritin soveltaa niitä. Vauva söi jonkin verran, loput pumppasin. Vauva vietti rinnalla paljon aikaa, nukkuen.

Käännyin imetysohjaajan puoleen. Hän kävi meillä kädestä pitäen auttamassa. Vauvan ollessa 3 viikkoa sain kokea sen, mitä useat kokevat laitoksella ensi hetkinä: vauva ryömi rinnalle itse. Sain ohjeeksi paljon ihokontaktia ja pullo kokonaan pois. Maito riittäisi kyllä. Voin kertoa, että imetysohjaajan käynnin jälkeen olin todella huojentunut ja tilapäinen stressi oli poissa. Nyt tämä sujuu.

Kolmas yllätys: vauva raivoaa
Jos olisin lukenut esim imetyksen tuen fb sivua, tämä ei olisi tullut yllätyksenä ja olisin tajununut mistä on kyse. Iltaisin vauva ei suostunut rinnalle, vaan huusi selkä kaarella. Saattoi hetken syödä, mutta säikytti sitten raivokkaalla huudollaan. Olin kauhuissani. Sen on nälkä, eikä maito riitä. Illalla aloin taas tarjota pullomaitoa. Pumppasin päivällä maitoa jemmaan. Ja sitä maitoa tarjottiin sitten aina kun huuto puhkesi. Eli varmaan yli tarpeen.

Yritin imetysohjaajan neuvojen mukaan pitää vauvaa ihokontaktissa, mutta se ei onnistunut. Vauva huusi ja raivosi ihokontaktiyrityksissäni. Eikä varsinkaan syönyt. Tässä kohtaa tunsin itseni luonnollisesti täydellisen epäonnistuneeksi äidiksi. Imetys alkoikin vaikuttamaan jo meidän vuorovaikutukseen.

Siitä eteenpäin mantraksi tuli: imetän vielä tämän viikon, jos ei siihen mennessä suju yhtään, niin lopetan. Ja tätä sitten jauhoin päivä toisensa jälkeen. Lähimmäisiltäni tuli imetys korvista, mutta sitkeästi he stemppasivat.

Kun vauva oli 2 kk lopetin iltamaidon/raivohetken maidon pumppaamisen pulloon ja opettelimme syömään myös klo 18 jälkeen. Hyräilin ja keinuttelin. Lopetin. Aloitin alusta. Ja se onnistui. Ei enään pullojen ja pumpun pesu- ja keittorumbaa.

Neljäs yllätys:vauva lakkoilee
Tätä en todellakaan osannut odottaa. Vauva saattoi olla syömättä vaikka miten pitkään. Luonnollisesti olin huolissani, koska kyllähän se täytyi parin kk ikäisellä nälkä olla, jos taukoa edelliseen imetykseen oli 6-8 h. Ja toinen pelko oli tietysti "maidon loppuminen". Tässä kohtaa aloin stressata imetystä niin, että heruminen jumitti. Lakkoileva ja raivoava vauva yhdistettynä hidastuneeseen herumiseen...aargh. Se tunne, kun vauva suostuu rauhoittumaan syömään ja sitten maitoa ei herukaan.

Suuri kiitos tästä vaiheesta selviytymiseen kuuluu imetyksen tuen fb sivuilla avunpyyntöihini vastanneille henkilöille sekä puolisolleni, joka jaksoi kannustaa päivästä toiseen. Jälkikäteen ihmettelen miten mies jaksoi sitä, että yllä saatoin herättää hänet itkien, että "maitoa ei tule" vauva roikkui rinnalla vartin, mutta kun ei heru ja sitten silläkin meni motivaatio". Eikä ollut ihan kerta tai kaksi kun asian äärellä piti itkeä.

Parhaimmillaan käytimme molempien illat imetysyrityksiin. Mies rauhoitteli. Sitten yritettiin. Mies rauhoitteli. Imetin rintakumin kanssa, niin että lapsi oli hänen sylissään. Ja mies rauhoitteli. Vauvaa. Ja minua.

Viides yllätys: vauva syö vain kotona ja vain kylkimakuulla
Tämä ongelma rajoitti aika paljon liikkumista. Yritin kyllä sinnikkäästi liikkua kodin ulkopuolellakin. Nyt naurattaa miten älyttömäksi kaikki muuttui. Jouduin tarkkaan laskelmoimaan kotona, mihin aikaan vauvan imetän, että vältyn imettämästä muualla. Jos vauva kieltäytyikin syömästä laskelmieni mukaan eli ei ollutkaan nälkäinen, stressitaso nousi ja kauhulla odotin hetkeä jolloin vauva ilmaisisi nälkänsä. Kun nälkä tuli, yritin tietenkin syöttää kyljellään. Joskus se onnistui. Useinmiten ei. Jos ei, saatoi huutoa riittää koko reissun kotiin saakka.

Synkkinä hetkinä luin öisin kohtalonsisarten kertomuksia imetysongelmista, kuinka joku lauloi, joku joutui tekemään syväkyykkyjä jne...

Kuudes yllätys: se sujuu
Olin ensimmäiset viikot mennyt periaattella, "ainakin yhden kuukauden imetän, ainakin 3 kuukautta imetän, ainakin puoli vuotta imetän". Yhtäkkiä jokin muuttui. 5 kk iässä vauva alkoi mukisematta syödä. Ei raivoa. Ei lakkoa. Autossa onnistui istuma-asentokin. 6 kk iässä,opettelin sitkeästi imettämään istualtani ja muuallakin kuin kotona. Ja me opittiin. Siitä eteenpäin stressi helpotti, imetyksen ajattelu väheni ja siitä tuli tavallista. Kun homma lähti sujumaan, en oikein tiennyt miksi se olikaan tuntunut niin pakonomaiselta. Siitä tuli kivaa.

En tiedä mikä meidän oikea ongelma oli. Mahdollisesti se, että alun ongelmat tekivät minut epävarmaksi ja vauva aisti sen. Jälkikäteen olen tyytyväinen miten asiat lopulta sujuivat. Toisaalta harmittaa, miten ison palan imetysongelmat veivät meidän yhteisistä hetkistä ensimmäisten kuukausien aikana. Äidin ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen ja kiintymyssuhteen rakentamiseen ei imetyksen pitäisi antaa vaikuttaa, vaikka se kehittyvälle suolistolle onkin todella hyvä juttu ja toimiessaan myös kiintymyssuhteelle. Olen kuitenkin tyytyväinen, että olin jästipää ja jatkoin. Plussapuolelle jäimme ja luulen, että korjasimme myös suhdettamme paljon hyvien imetyshetkien myötä.

Kun kuvittelen toisen lapsen imetystä, luulen ettei se voi olla näin vaikeaa. Ehkä ei itsestäni johtuvista syistä. Ehkä olisin rauhallisempi ja rennompi. Mutta koskaan ei tiedä millainen yksilö vauva on. Mitä vaivoja vauvalla voi olla. Se voisi olla yhtä vaikeaa. Yrittäisin silti, mutta en olisi niin armoton. Imetyksessä tärkeää on rentous. Fyysisesti ja henkisesti. Kyllä erinäisiä "henkitä kylkeen, vapauta leuka" ajatuksia tuli ajateltua. Välillä luin uutisia samalla ja sain sitä kautta rentouden herumishetkelle.

Eteenpäin

Lopetin imetyksen, kun vauva/taapero/lapsi tuli 1 v 2 kk ikään. Pari viikkoa oltiin jo menty 1/vrk tahdilla, eikä päivisin esiintynyt mitään kiinnostusta. Toki olisin voinut jatkaa ja halunnutkin toisessa tilanteessa jatkaa ja antaa imetyksen päättyä sitten kun olisi sen aika. Todennäköisesti poikakin olisi jatkanut pidempään, koska aina innolla tuli kädet ojossa luokse, kun kysyin "otatko x maitoa". Ne olivatkin raastavimpia hetkiä ja monesti mietin päätökseni eettisyyttä :D. Ehkä pitkä henkinen valmistautuminen oli hyvästä, sillä lopetus meni ilman isompia draamoja. Poika ei ainakaan tunnistettavasti maitoaan ikävöinyt, eikä itselläkään ollut enää itkussa pidettelemistä. Maitoa ei kauheasti pakkaantunut. 1,5 vrk viimeisestä kerrasta kohdalla jouduin muutamia millejä pumppamaan. Ja kun tarjosin saalista lasista pojalle, ei se kelvannut :D

Toivon todella ettei se ollut elämäni ainoa imetystaival. Vaikka ensimmäiset 5 kk olivat hankalia ja välillä ihan hirveää, kun homma alkoi sujua se myös palkitsi. Ja seuraavalla kerralla tekisin alussa asioita toisin, jos vain suinkin voisin.

Nyt varattuna on aika pas:n suunnittelukäynnille. Asiat etenevät yhtäkkiä taas ihan eri vauhtia kuin mihin kotona ollessa on tottunut. Käyntiin on alle kuukausi! Tokihan ensimmäinen siirto on siis aikaisintaan vajaan 2 kk kuluttua, jos se sattuisi niin menemään ja onnistumaan. Toistaiseksi vuoto on ollut selvästi niukempaa kuin ennen raskautta, saapa nähdä miten kehittyy.

Hassua miten epävarma olo ihmisellä voikaan olla asiasta, jota kuitenkin haluaa. Ehkä tämä etenemistahti sen tekee? Ja siihen liittyvät ajatukset poikaa kohtaan. Tämä  on ehkä asia, joka olisi luonnollisesti raskautuvilla henkisesti (toki fyysisestikin) helpompi. Päätöksen voisi tehdä: saa tulla, jos on tullakseen. Yhtä lailla luomusti raskautuvat tekevät suunniteltuja "hankintapäätöksiä", mutta kuvittelen että luomuus tuo sellaista löysyyttä, että henkisen epävarmuuden  määrä normaalilla tasolla. Jos tiedätte mitä tarkoitan...

First step

Soitin eilen Hormonipoliklinikalle. Eipä asia vielä mitenkään etene hetkeen, mutta tuli siitä heti konkreettisempi, kun sain puhua kätilön kanssa. Enkä oikeastaan kuullut mitään uutta infoakaan. Alkioita on 7. Suunnittelukäynnin voi varata, kun imetys on loppunut ja siihen käyntiin menee arviolta 1-2 kk. Todennäköisesti siirto tehdään lääkkeettömään kiertoon. Ja hoitosuostumukset allekirjoitetaan uudelleen.

Illalla kaivoin esille mikä on pas:n onnistumisprosentti. Se on 20-30 %. Tuoresiirrossa 30-50 %.

Edelleen imetyksen lopettaminen, jonkun _mahdollisen_ asian, joka ei välttämättä edes toteudu, vuoksi tuntuu väärältä. Varsinkin, kun imetyksestä on tullut pojalle tärkeä vasta myöhemmässä vaiheessa. Todennäköisesti jatkan tätä nyt tämän vuoden loppuun lapsentahtisesti. En tarjoa, mutten kielläkään.

Eihän tässä pitäisi olla kiire. Toisaalta kokemuksesta tiedän miten kauan näissä asioissa saattaa aikaa vierähtää.

Time flies!

Hän on jo 1-vuotias! Kävelee pieniä matkoja, sanoo valikoituja sanoja, nauttii huomion keskipisteenä olemisesta, syö ja ei syö, kimpaantuu helposti, villiintyy helposti, heräilee öisin 1-4 kertaa jne. Hän on rakas, hurmaava kultakimpale. Ja kyllä. Hän saa myös hermot kireälle joskus, mutta se on kai elämää se. Oleellista kai onkin miten sitten toimia, kun pinna kiristyy.

Vauvavuoden aikana olen joutunut hämmästymään yhdestä asiasta. Olen nyt äiti. Ollut jo vuoden. Mieleni ja kehoni on käynyt läpi melkoisen myllerryksen. Olen oppinut vuoden aikana niin paljon vauvoista, ihmisista kuin elämästäkin, ehkä myös itsestäni. Se eniten hämmästyttääkin, kaiken jälkeen olen ihan sama henkilö. Olin hölmönä kuvitellut, että minusta tulee jotenkin toisenlainen, kaikin tavoin parempi ihminen äitiyden myötä. Sellainen  lempeä, avarakatseinen, ymmärtävä ja harkitseva. Kanan villat. Olen edelleen tunteella elävä, laidasta laitaan ihminen.

Vauvan tultua vuoden ikään mielessä käy yhä useammin ajatus: saanko enää koskaan kokea vauvavuotta. Miten nopeasti se menikään. Pitkät päivät - lyhyet vuodet, kuten joku joskus sanoi. Olen ehdottomasti onnellinen siitä mitä olen saanut ja silti, ristiriitaista kyllä, surulla ajattelen sitä etten koskaan saakaan ehkä toista vauvaa.

Meillä on alkioita pakkasessa kyllä. Molemmat haluamme toisen lapsen, MUTTA vauvavuoden aikana olemme eksyneet liian kauas toisistamme. Ei niin kauas, että olisin vielä valmis heittämään kirveen kaivoon, mutta niin kauas kuitenkin että toisen miettiminen tässä hetkessä tuntuisi, no vähintään itsekkäältä.

Meillä on molemmilla hyvin samanlainen haave: elää tavallista perhe-elämää. Ymmärrän, että avioero ei ole mikään maailmasta harvinaisin asia ja monet lapset varttuvat asuen puolittain toisen luona tai kokonaan toisen luona, nähden toista vanhempaa säännöllisesti tai hyvin harvoin. Haluan tarjota lapselleni vakaan, turvallisen lapsuuden. Mieheni on hyvä isä, eikä missään nimessä ole valmis viikonloppuisäksi. Eikä rakoileva suhde tosiaan ole oikea hetki jatkaa hoitoja.

Tänään kuitenkin kaivoin esiin hormonipoliklinikan numeron. Soittoaika oli jo tältä päivältä hurahtanut ohi meidän ollessa perhekerhossa. En tiedä mitä oikein ajattelin. Tai tiedänpäs. Halusin vain tietää, mitä pitää ottaa huomioon, jos haluaisi pas:n? Kuinka kauan pitäisi olla imettämättä? Täytyykö jonottaa? Koska suunnittelukäynnin voisi varata?

Kuukautiskierto alkoi vauvan ollessa 8,5 kk. Se on säännöllinen, mutta selvästi vuoto on niukempaa nyt. Imetän vielä muutaman kerran vuorokaudessa, mutta tarkoitus olisi lopettaa vuoden loppuun mennessä. Sekin nostaa ristiriitaisia fiiliksiä. Miksi lopettaisin nyt, kun ei ole mitään syytä? Miksi en eläisi hetki kerrallaan ja antaisi lapsen itse vierottua? Perustelen osin syytä pitkittyvillä sairasteluilla ja valvotuilla öillä, joita imetys ei varmasti helpota. Mielessäni kytee silti myös ajatus siitä, että imetys pitäisi lopettaa, jos haluaisi toisenkin lapsen. Ja silti koen että se on väärin lastani kohtaan.

Kivikkoinen imetystaipale

Jos yhden asian voisin tehdä toisin raskausaikana, ennen pojan syntymää, se olisi imetykseen perehtyminen. En tiedä miksi minulla oli käsitys, että kyse on jostain maailman luonnollisimmasta asiasta, jonka keston voi määritellä äiti itse. Olin jopa ajatellut, että kyllä varmaan imettäisin lähemmäs vuoden.

Kukaan ei varoittanut, että imetys voi olla haastavaa tai ettei kaikki vauvat haluakaan syödä rintaa tai, että pelkän rinnan näkeminen voi saada vauvan raivon partaalle.

Tämän viimeisen reilun 15 viikon aikana olemme käyneet läpi varmaan kaikki imetykseen littyvät haasteet, pois lukien jatkuva rinnalla roikkuminen. Kukaan ei varoittanut miten tunnepitoinen asia imetys on ja millaiseen mylläkkään mieli voikaan joutua, kun haastetta alkaa pukkaamaan. Se tuntuu pahalta. Tahtoo vauvalle parasta, läheisyyttä ja luonnonmukaista murkinaa suolen kehitystä tukemaan, mutta vauva rauhoittuukin tutista ja tuttipullo edustaa sitä ensi päivien turvaa.

Vasta jälkikäteen olen tajunnut mitä ensimmäisten vuorokausien aikoina tapahtuu. Äiti saa vauvan ihokontaktiin, vauva ryömii rinnalle. Maidontuoksuisesta äidistä tulee vauvalle tärkeä turvapaikka. Suhdetta vahvistetaan pesimällä tiiviisti ensi vuorokaudet.

Vauvamme joutui syntymän jälkeisenä aamuna osastolle matalien verensokereiden vuoksi. Ehdimme olla vain reilu 3 tuntia yhdessä ennen kuin vauva haettiin pois. Itse makoilin yöllö heräämössä, kun vauva oli isänsä kanssa syntymähuoneessa. Isäkään ei saanut vauvaa ihokontaktiin, vaan vauva käärittiin kapaloon lämpölampun alle alilämpöisyyden vuoksi.

Pääsin katsomaan vauvaa seuraavana päivänä iltapäivällä, kun lopulta pääsin joten kuten kävelemään ja joku ehti käydä poistamassa katetrin. Seurasin avuttomana sängyssä täyttyvää katetria ja jouduin kahteen kertaa soittamaa, josko joku ehtisi käydä vapauttamassa minut. Tuolloin taisi olla laitoksella melko ruuhkaista, koska sinä päivänä tuli sulku. Joka tapauksessa vauvalliset avun tarvitsijat menivät kiireellisyysjärjestyksessä ohi.

Imetystaipaleemme käynnistyi siis vasta kolmantena päivänä, kun tajusin lopulta itse pyytää hoitajilta, josko voisin koittaa imettää. Maito nousi, rinnat olivat kipeät ja yhden yön palelinkin horkassa, mikä ilmeisesti liittyi maidonnousuun. Toki osastolla minulle opetettiin ensin käsin pumppaus ja sitten koneella pumppaus. Ihokontaktista mainittiin ensimmäisen kerran 5. vuorokautena. Olin toki siitä vähän käryllä, mutta synnytyksen jälkeisessä sekavassa olossa, vauvan ollessa osastolla en vain kerta kaikkiaan tajunnut sen merkitystä. Enkä tajunnut seuraavien viikkojenkaan aikana. Sitten kun tajusin ja yritin, vauva saikin ihokontaktissa raivokohtauksen, johon auttoi vaatteiden pukeminen ja tutti.

Ensimmäiset 3 viikkoa kuluivat osittaisimettäen. Vauva sai osastolla ollessaan jo huomattavasti isoja annoksia, joten omalla tuotannolla oli kuromista. 3 viikon aikana tiputin lisämaidot pois. Ah sitä autuutta. Ei pullojen ja pumpun pesua ja keittämistä!

Autuutta ei kestänyt kuin viikko, kun iltaisin alkoi raivot aina, kun yritin imettää. Muuten vauva kyllä viihtyi rinnalla, mutta kovin aktiivinen ruokailija hän ei ollut. Pyysinkin yksityisen imetystukihenkilön käymään apunamme. Jäin nimittäin täysin vaille ohjausta imetysasioissa laitoksella. Sen jälkeen imetys sujui päivisin ja öisin. Illaksi sain ohjeen ottaa ihokontaktiin ja imettää siten. Valitettavasti siitä käynnistyi useiden tuntien raivo huudot joita en aina jaksanut. Luin vinkkejä ja kokeilin kaikkea kävelystä, laulamisesta, taputtelusta ja hytkyttelystä siihen, että mies piteli vauvaa pimeässä huoneessa ja syötin rintakumilla jossain ihmeellisessä asennossa.

Tällä tavalla kohtuullisesti pääsimme kuitenkin joulukuun loppuun. Illat rintaraivoa, päivisin normaalia. Välipäivinä lähdimme käymään kotonani. Jokin tässä maisemanvaihdoksessa sai raivon pintaa ja tammikuun ensimmäinen viikko oli totaalikielttäytymistä, paitsi öisin. Pumppasin maitoa ja koetimme syöttää ruiskulla, hörppyyttämällä ja lopulta pullolla. Jotenkin tilanne kuitenkin taas rahoittui, mutta minusta oli tullut imetyksen stressaaja. Stressi aiheutti tammikuun lakkoiluviikon jälkeen uuden ongelman:heruminen hidastui.

Yrittämällä yritin jatkaa ja jatkoinkin, vaikka herumisongelma hankaloitti imetystä entisestään. Lakkoilun myötä alkoi toinenkin ongelma:asentorajoite. Vauva ei suostunut syömään kuin sängyllä kyljellään. Eikä suostu vieläkään, paitsi autossa. Jotenkin olemme kuitenkin selvinneet 3,5 kk. Alunperin ajattelin, että jos jotenkin selviämme ensimmäiset 3 kk, se riittää. Sitten siirrytään korvikkeeseen. Vauvan ollessa 12 viikkoa imetys kuitenkin alkoi sujua ympäri vuorokauden, kuljellään toki, mutta kuitenkin.

Viikko 13 olikin sitten uusi lakkoiluviikko, saattoi johtua viikonlopusta mökillä. Ja päätin lopettaa. Ostin paremman pumppun ja ajattelin, että pumppailen sen mitä jaksan. Jokin periksiantamattomuus taas alkoi ja yhtäkkiä vauva taas suostukin syömään.

Eli imetän edelleen. Mukavaa tämä ei ole. Raivot ja lakkoilut vaikuttavat minun mielialaan. Sitä ei ymmärrä miksi, pitää tuntua tältä. Välillä mietin, että olisi meidän molempien parhaaksi lopettaa imetys saman tien. Pienikin muutos näkyy näköjään heti imetyksessä. Pieni annos pullosta aiheuttaa usean päivän raivoamisen ja olen siten sidottu viettämään aikani tiiviisti vauvan ulottuvilla (minkä teen kyllä mielelläni, mutta välillä 1,5 pienet hengähdyshetket olisivat poikaa. Varsinkin, jos vauva on ollut kovin tyytymätön useita päiviä) jos en kaipaa raivoja. Tällä hetkellä päivisin ongelma on se, että kylkimakuulla vauva pyörii ja kampeaa sinne tänne, pää pyörii kuin pöllöllä, välillä nyitää kaikkea mitä käteen saadaan ja välillä pitää tissin sijaan suuhun saada kaksi nyrkkiä yhtä aikaa. Levotonta siis. Käytännössä kotoa lähtiessäni en voi koskaan olla varma saanko vauvan syömään, usein en saakkaan ja se rajoittaa liikkumista.

Mikä sitten saa jatkamaan? Itsepäisyys ainakin. Pienet hyvät hetket. Vauva on kasvanut 2 viimeistä kuukautta n. 1,2 kg kuukausivauhdilla. Ajatus siitä, että tämä on vain pieni jakso äitiydessä ja varmasti ehdimme vielä nauttia sitä korvikettakin. Ensimmäiset 1,5 kk:n vihreä limakakka, jonka sanottiin johtuvan suoliston kehittymättömyydestä.  Jonkin verran olen myös odottanut, että ikä saisi vauvan järkiintymään syömisen suhteen.

Imetysfanaatikko en ole, mutta tykkäisin siitä vähän helpomman imetettävän kanssa. Tähänastisen kokemuksen perusteella voin kuitenkin sanoa, että imetys ei aina ole omasta halusta kiinni. Se on kahden kauppa. Jos olisin tiennyt saman 2.11.2015, olisin panostanut ihokontaktiin, opetellut imettämään eri tilanteissa ja paikoissa sekä puuttunut pieniinkin raivoilun merkkeihin herkemmin. Mutta silloin se ei ollut päällimmäisenä mielessä. Mielessä oli kauan odotettu vauva, jonka kotiin saaminen venähti viikolla. Toki tilanne voisi olla silti sama, vaikka olisin tehnyt mitä hyvänsä. Vauva on tempperamentiltaan melko on/off ja vaikeitakin päiviä viikkoihin on mahtunut.

Nyt mennään viikko kerrallaan. Kun uusi haaste inetystaipaleella ilmestyy, sovin että katsomme viikon, jos ei mene ohi, voin lopettaa lähes kaikkeni yrittäneenä. Ja vähän viisaampana kuin eilen Virve Rostia lainatakseni ☺