Raskausaika on mennyt niin salakavalasti, että viimeksi tänä aamuna vaatteita katsellessa jouduin toteamaan, että 'tätäkään paitaa en ole käyttänyt kuin pari kertaa' ja 'tätä en varmaan ehdi edes pestä kertaakaan'.
Hankin jonkin verran uusia odotusvaatteita ja lisäksi ostin niitä ison kassillisen kaverilta. Alkuun pärjäsin pitkään omilla vaatteilla. Kesäkuun alkupuolella siirryin äitiysfarkkuihin. Niiden kanssa käytin tavallisia, kaapista löytyviä, yläosia. Loman aikana käytin muutamia kaverilta ostamiani lökähousuja, jotka olivat kyllä tarpeeseen sekä t-paitoja, joita ilman olisin pärjännyt (mutta kun olin ostanut, piti käyttää). Tällä hetkellä äitiysloman alkuun on aikaa kuusi viikkoa ja harmittaa todeta, että raskausaika mahan kanssa kestää aika lyhyen aikaa. Ja sen ajan pärjää mainiosti vain muutamia täsmähankintoja tekemällä, lopulta miehen takkeja ja paitoja lainaamalla. Varsinkin kun minulla ei luonnostaankaan ole kovin voimakasta viettiä panostaa pukeutumiseen. Toivon, että voisin kokea vielä joskus toisen raskauden ja saisin nauttia odotuksesta, vaatteista ja mahasta.
Vauva tuntuu täyttävän kohdun koko ajan enemmän ja enemmän. Vilkkaimmillaan hän on aamuöisin ja usein yöllisen vessareissun jälkeen jään kuulostelemaan liikkeitä ja yritän hahmottaa miten päin hän siellä on. Hän tuntuu viihtyvän kohdun oikealla puolella. Mutta en tosiaankaan tunnista, enkä osaa kuvitella miten hän kohdussa on. Joskus tuntuu, että ehkä kaksinkerroin. Sen pystyn kuvittelemaan miltä hän näyttää. Tämän viikkoisista on jo niin paljon kuvamateriaalia olemassa.
Olen viimeisten viikkojen aikana havahtunut useaan kertaan huonoon omaantuntoon. Alkuun ajattelin raskautta koko ajan. Töissä ei mistään tullut mitään ja varmaan läheisiä alkoi jo kyllästyttää puheenaiheitteni yksitoikkoisuus. Vauva, vauva, vauva. Seurasin kehon muutoksia, tarkkailin syömisiä ja huolestuin monista asioista (kuten ehkä tiedättekin :)).
Hiljalleen rakenneultran jälkeen ote on hellinnyt ja kesälomalla jouduin tekemään havainnon, että sama vanha minähän se olen. Voin keskittyä täysin itsekkäisiin asioihin ja puuhiin. Voin suunnitella jotain mitä joskus haluaisin tehdä, ilman että siihen sisältyy lapsi. En ajattele kohdussa kasvavaa kyytiläistä välttämättä ennen iltaa, ellei hän satu potkiskelemaan. En enää iltaisin täytä odotuspäiväkirjaa, jonne olin aikonut kirjoittaa lähes joka päivä havainnot, tapahtuma ja tunteet raskauden ympäriltä. Joskus on ihan pakotettava itsensä kirjoittamaan edes jotain, kun huomaan, että edellisestä kirjoituksesta on pari viikkoa.
Kamalaa: kauan odotettu ja toivottu raskaus on arkipäiväistynyt!
Viime aikoina olen ajatellut mm. onko oikeutettua keskittyä täysillä johonkin ja unohtaa, että mahassa kasvaa pieni ihmistaimi. Miksi en ole muistanut ajatella vauvaa tänään? Miksi en tunne itseäni koko ajan onnelliseksi? Miten voin keskittyä laskemaan kylmähermoisesti ensi vuoden euroja, enkä vain odota onnellisena tulevaa elämänmuutosta? Miksi olen kiukkuinen yhdentekevistä asioista, kun minun pitäisi olla seesteinen ja onnellinen, onhan meille on tapahtumassa jotain aivan ihanaa! Millaisia tunteita minusta välittyy vauvalle, kun olen tällainen? Huomaako se, etten muista häntä? Miksi emme jaa miehen kanssa enemmän rauhallisia hetkiä kahden vauvajuttujen kanssa?
17.8.2015
Neuvolakäynnit
Olin aika pihalla kaikesta odotusaikaan ja raskauteen liittyvästä silloin, kun sain vahvistuksen raskaudesta. Olin mennyt laput silmillä päivästä toiseen lapsettomuus mielessäni, eikä minulle ollut tullut mieleenkään tutkia mitään raskausoireita kummempia asioita. Eikä sillä etteikö niitä ehtisi nytkin. Siis jos ehtisi. Meillä mies on se joka on paneutunut asiaan lukemalla oikeita teoksia,
itse olen lähinnä tarpeen vaatiessa kääntynyt googlen puoleen tai kysynyt neuvoa lapsellisilta ystäviltä. Mies sai työkaveriltaan Suomalaisen vauvakirjan. Tuon lisäksi, mies on lukenut Vaippailmiön ja Jari Sinkkosen Isäksi ensi kertaa. Lisäksi mies osti kirjaston poistomyynnistä jonkun Ensimmäistä kertaa vanhemmaksi kirjan ja Ruokaa vauvalle -kirjan, jossa on reseptejä ja ohjeistusta. Ruokakirjan selasin heti, toivottavasti ehdin jossain välissä muutakin.
Kiertoteitä aiheeseen: koska en ollut vaivautunut ottamaan asioista selvää ja jäin odottelemaan hoitoihin kuuluvaa varhaisultraa, en tajunnut varata neuvolaa kovin aikaisin. Tähän mennessä olen käynyt neuvolassa neljä kertaa. Joka kerta olen tavannut eri terkan. 1. neuvola oli rv10, 2. neuvola rv14, neuvolalääkäri rv 16, 3. neuvola rv23 ja 4. eli viimeisin, neuvola rv 27. Lisäksi kävin sokerirasituksessa rv26.
Ensimmäinen neuvolakäynti ja lääkärikäynti olivat pettymyksiä. 1. Neuvolakäynniltä olin odottanut jotain selkeää protokollaa (tästä kirjoittelinkin) ja sitä, että jos sattuu olemaan ihan pihalla kaikesta se myös otettaisiin huomioon. Sain aika paljon tietoa, mistä pitää ottaa tietoa. Luulin myös, että lääkärikäynnillä olisi tutkittu vähän tarkemmin. Enemminkin lääkäri tuntui kysyvän, onko minulla mielestäni kaikki ok.
Myöhäisemmät neuvolakäynnit olen oppinut ottamaan ilman suuria odotuksia ja odotan niitä aina innolla. Viimeksi kyselin mistä alkaen neuvolakäyntejä alkaisi olla useammin. Olin käsityksessä, että loppuraskaudessa niitä olisi parin viikon välein. Sain kuitenkin vastaukseksi "tarpeen mukaan ja tapauskohtaisesti".
Sydänäänten löytäminen on ollut joka kerta haasteellista. Välillä vauvan asennon vuoksi ja välillä vauhdikkaan liikkumisen vuoksi. Viimeisellä neuvolakäynnillä terkka väitti, että istukka on jotenkin edessä kun ei saa ääniä kuulumaan (istukka oli rakenneultrassa takaseinässä). Sanoin, ettei pitäisi kyllä olla ja noin 10 minuutin jahdin päätteeksi laukkaäänet löytyivät.
En tahdo muistaa vessakäyntiä ennen omaa aikaani. En, vaikka joka kerta menen neuvolaan liian aikaisin. Usein aika on aamun ensimmäinen ja olen mummojen kanssa terveysaseman oven takana odottamassa. Vaa'alla käynti tuntuu aina yhtä jännältä, vaikka painon nousu on kohtuullista, eikä minulla tosiaan ole oikein muu kasvanut kuin mahanympärys.
Sf-mitta on mitattu tähän mennessä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin tasan tarkkaan keskikäyrällä. Reilu neljä viikkoa myöhemmin oli mitta tipahtanut alakäyrälle. Kuvana muutos näyttää hurjalta pudotukselta. Sain ohjeeksi huolehtia tasaisesta energiansaannista nyt kun vauvan pitäisi kasvaa kovaa vauhtia. Nyt kun maha tuntuu olevan koko ajan täynnä, eikä nälän tunnetta juuri tule, helposti ihan huomaamatta saattaa vierähtää pitkä aika syömisten välissä.
Hb on mitattu kahteen kertaan, eikä lisäraudalle ole ollut toistaiseksi tarvetta.
Kiertoteitä aiheeseen: koska en ollut vaivautunut ottamaan asioista selvää ja jäin odottelemaan hoitoihin kuuluvaa varhaisultraa, en tajunnut varata neuvolaa kovin aikaisin. Tähän mennessä olen käynyt neuvolassa neljä kertaa. Joka kerta olen tavannut eri terkan. 1. neuvola oli rv10, 2. neuvola rv14, neuvolalääkäri rv 16, 3. neuvola rv23 ja 4. eli viimeisin, neuvola rv 27. Lisäksi kävin sokerirasituksessa rv26.
Ensimmäinen neuvolakäynti ja lääkärikäynti olivat pettymyksiä. 1. Neuvolakäynniltä olin odottanut jotain selkeää protokollaa (tästä kirjoittelinkin) ja sitä, että jos sattuu olemaan ihan pihalla kaikesta se myös otettaisiin huomioon. Sain aika paljon tietoa, mistä pitää ottaa tietoa. Luulin myös, että lääkärikäynnillä olisi tutkittu vähän tarkemmin. Enemminkin lääkäri tuntui kysyvän, onko minulla mielestäni kaikki ok.
Myöhäisemmät neuvolakäynnit olen oppinut ottamaan ilman suuria odotuksia ja odotan niitä aina innolla. Viimeksi kyselin mistä alkaen neuvolakäyntejä alkaisi olla useammin. Olin käsityksessä, että loppuraskaudessa niitä olisi parin viikon välein. Sain kuitenkin vastaukseksi "tarpeen mukaan ja tapauskohtaisesti".
Sydänäänten löytäminen on ollut joka kerta haasteellista. Välillä vauvan asennon vuoksi ja välillä vauhdikkaan liikkumisen vuoksi. Viimeisellä neuvolakäynnillä terkka väitti, että istukka on jotenkin edessä kun ei saa ääniä kuulumaan (istukka oli rakenneultrassa takaseinässä). Sanoin, ettei pitäisi kyllä olla ja noin 10 minuutin jahdin päätteeksi laukkaäänet löytyivät.
En tahdo muistaa vessakäyntiä ennen omaa aikaani. En, vaikka joka kerta menen neuvolaan liian aikaisin. Usein aika on aamun ensimmäinen ja olen mummojen kanssa terveysaseman oven takana odottamassa. Vaa'alla käynti tuntuu aina yhtä jännältä, vaikka painon nousu on kohtuullista, eikä minulla tosiaan ole oikein muu kasvanut kuin mahanympärys.
Sf-mitta on mitattu tähän mennessä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin tasan tarkkaan keskikäyrällä. Reilu neljä viikkoa myöhemmin oli mitta tipahtanut alakäyrälle. Kuvana muutos näyttää hurjalta pudotukselta. Sain ohjeeksi huolehtia tasaisesta energiansaannista nyt kun vauvan pitäisi kasvaa kovaa vauhtia. Nyt kun maha tuntuu olevan koko ajan täynnä, eikä nälän tunnetta juuri tule, helposti ihan huomaamatta saattaa vierähtää pitkä aika syömisten välissä.
Hb on mitattu kahteen kertaan, eikä lisäraudalle ole ollut toistaiseksi tarvetta.
10.8.2015
Seesteistä
Kesäloma vei mennessään. Kiitos kaikille kommentoineille. Kiva kuulla, että teitä kiinnostaa lukea tällaisia ei-niin-huippuhyviä-blogimaisia "odotusblogeja".
Kuukaudessa on ehtinyt tapahtua paljon ja toisaalta ei mitään. Aika menee nopeasti ja kuitenkin aika hitaasti. Palasin kolmen viikon loman jälkeen töihin ja ensimmäistä kertaa aloin lomalla jo odottaa töihin pääsyä. Todennäköisesti se, että jäljellä on enää 8 (!!!) viikkoa töitä ennen äitiysloman alkua, vaikuttaa asiaan. Loman aikana tajusin myös sen, että viimeisillekin odotusviikoille on hyvä jättää vauvajuttujen kanssa puuhastelua, pesemistä ja järjestelyä, kaikkea sellaista ihanaa puuhaa!
Lomalla sairastin tavoilleni uskollisena kunnon flunssan. Aiemmista kesistä poiketen tajusin käydä kuitenkin työterveydessä ja sain pari päivää sairaslomaa. Aion käyttää säästyneet päivät, jos alkaa väsyttää tai muuten siltä tuntua. Toivon kuitenkin, että saisin olla hyvävoimaisena töissä ä-loman alkuun asti.
Olen kyynelehtinyt milloin mistäkin mm. lastenvaatekirpparilla nousi kyyneleet silmiin. Minä tässä kaivelen tällaisia pieniä bodeja! Hassua, mutta samaan aikaa iski myös epävarmuus; uskallanko minä ja onko minulla oikeus nyt ostaa tällaisia. Suurimman liikutuspuuskan aiheutti äitiyspakkauksen saapuminen. Olin odottanut pakkausta aika kauan ja lähdin saman tien sitä hakemaan kun sain Postin viestin. Kun kaivoin saksia avatakseni pakkauksen mieskin tuli katsomaan pakkausta ja totesi "se tuli". Silloin pillahdin itkuun. Niin tuli, lopultakin! On sitä monta vuotta odotettukin. Sillä hetkellä se iskin ihan kunnolla tajuntaan, että epätoivoinen, epävarma ja loputtomalta tuntuva odotus oikeasti on päättymässä. Ja toisaalta tajuaa, miten kauan tätä oikeasti onkaan odottanut. Lopulta olen raskaana. Ihan virallisesti. Ei sen sanominen luontevalta tunnu vieläkään, onneksi on tuo pallo, niin eipä enää tarvitse sanoakaan. Itkeskelin lisää kun levittelin pakkauksen sisällön lattialle. Halailin pakkauksen haalaria ja vollotin. Meille ihan oikeasti aikoo tulla vauva!
Odotuksen psyykkinen rankkuus on viikkojen kertymisen myötä helpottanut. En enää päivittäin mieti söinkö tai teinkö jotain vahingollista. Toki sekin vietti on herkässä. Jos jokin äksettömyys sattuu saatan vaipua tuntikausiksi ahdistukseen ja selata puhelimesta oireita, muiden kokemuksia ym. Minulla oli lähete neuvolan psykologillekin, joka soitti minulle tänään. Sanoin kuitenkin pärjääväni ilman tapaamista. Tuntui, että nyt asiat/ajatukset ovat niin paljon helpottaneet ja olen ollut niin onnellinen, että tässä vaiheessa keskustelulle ei ole tarvetta. Jos olisin saanut ajan aiemmin olisin ehdottomasti mennyt keskustelemaan. Ihan hetkittäin lomalla muistelimme miehen kanssa viime kesää. Ero tähän kesään on valtava. En kaipaa mitään.
Fyysisesti tämä odotus on ollut edelleen helppo. Mitä nyt pyöräillä olisin halunnut pidempään. Pystyn kyllä pieniä kauppa-/kirjastomatkoja polkemaan, mutta vähän epämiellyttävältä se tuntuu. Muuten pystyn harrastamaan liikuntaa ihan mukavasti. Olen uinut, sauvakävellyt, kävellyt ja jumppaillut kotona. Suunnistus on ollut neljä viikkoa tauolla, enkä tiedä uskallanko enää metsään. Syke nousee helposti korkealle, eikä se tunnu kivalta. Siis suunnistus toki tuntuu kivalta, mutta ajatus siitä, että syke on pitkäkestoisesti korkealla on huolestuttava, enkä tiedä haluanko huolestua mistään mitä voin välttää. Muutaman päivän kyykin mustikkametsässä eikä sekään tuntunut pahalta, kuin yhtenä päivänä kun olin edellisiltana jumpannut pakarat jumiin.
Painoa on kertynyt tähän mennessä viisi kiloa, mutta onhan tässä aikaa paisua. Ehkä sitä on tullut muuallekin kuin mahan seudulle, mutta aika huomaamattomasti. Juuri tällä hetkellä maha on kivan kokoinen. Oikein ihana pallo! Ihaninta tietenkin on, että siellä myllertää oma pieni ihmistaimi. Muutenkin olo itsessä on ollut oudon hyvä.
Ärsyttävin fyysinen ilmiö on tähän saakka ollut mahalaukku, joka tuntuu koko ajan täydeltä, ja vatsahapot jotka ovat ruokailun jälkeen kurkussa. Nälkää ei tunnu tulevan enää lainkaan. En tosin ole vieläkään oppinut syömään säännöllisesti ja pieniä annoksia. Toinen fyysinen ikävä ilmiö on suonikohjut. Eli tähän saakka olen päässyt vähällä.
Rv 27
Kuukaudessa on ehtinyt tapahtua paljon ja toisaalta ei mitään. Aika menee nopeasti ja kuitenkin aika hitaasti. Palasin kolmen viikon loman jälkeen töihin ja ensimmäistä kertaa aloin lomalla jo odottaa töihin pääsyä. Todennäköisesti se, että jäljellä on enää 8 (!!!) viikkoa töitä ennen äitiysloman alkua, vaikuttaa asiaan. Loman aikana tajusin myös sen, että viimeisillekin odotusviikoille on hyvä jättää vauvajuttujen kanssa puuhastelua, pesemistä ja järjestelyä, kaikkea sellaista ihanaa puuhaa!
Lomalla sairastin tavoilleni uskollisena kunnon flunssan. Aiemmista kesistä poiketen tajusin käydä kuitenkin työterveydessä ja sain pari päivää sairaslomaa. Aion käyttää säästyneet päivät, jos alkaa väsyttää tai muuten siltä tuntua. Toivon kuitenkin, että saisin olla hyvävoimaisena töissä ä-loman alkuun asti.
Olen kyynelehtinyt milloin mistäkin mm. lastenvaatekirpparilla nousi kyyneleet silmiin. Minä tässä kaivelen tällaisia pieniä bodeja! Hassua, mutta samaan aikaa iski myös epävarmuus; uskallanko minä ja onko minulla oikeus nyt ostaa tällaisia. Suurimman liikutuspuuskan aiheutti äitiyspakkauksen saapuminen. Olin odottanut pakkausta aika kauan ja lähdin saman tien sitä hakemaan kun sain Postin viestin. Kun kaivoin saksia avatakseni pakkauksen mieskin tuli katsomaan pakkausta ja totesi "se tuli". Silloin pillahdin itkuun. Niin tuli, lopultakin! On sitä monta vuotta odotettukin. Sillä hetkellä se iskin ihan kunnolla tajuntaan, että epätoivoinen, epävarma ja loputtomalta tuntuva odotus oikeasti on päättymässä. Ja toisaalta tajuaa, miten kauan tätä oikeasti onkaan odottanut. Lopulta olen raskaana. Ihan virallisesti. Ei sen sanominen luontevalta tunnu vieläkään, onneksi on tuo pallo, niin eipä enää tarvitse sanoakaan. Itkeskelin lisää kun levittelin pakkauksen sisällön lattialle. Halailin pakkauksen haalaria ja vollotin. Meille ihan oikeasti aikoo tulla vauva!
Odotuksen psyykkinen rankkuus on viikkojen kertymisen myötä helpottanut. En enää päivittäin mieti söinkö tai teinkö jotain vahingollista. Toki sekin vietti on herkässä. Jos jokin äksettömyys sattuu saatan vaipua tuntikausiksi ahdistukseen ja selata puhelimesta oireita, muiden kokemuksia ym. Minulla oli lähete neuvolan psykologillekin, joka soitti minulle tänään. Sanoin kuitenkin pärjääväni ilman tapaamista. Tuntui, että nyt asiat/ajatukset ovat niin paljon helpottaneet ja olen ollut niin onnellinen, että tässä vaiheessa keskustelulle ei ole tarvetta. Jos olisin saanut ajan aiemmin olisin ehdottomasti mennyt keskustelemaan. Ihan hetkittäin lomalla muistelimme miehen kanssa viime kesää. Ero tähän kesään on valtava. En kaipaa mitään.
Fyysisesti tämä odotus on ollut edelleen helppo. Mitä nyt pyöräillä olisin halunnut pidempään. Pystyn kyllä pieniä kauppa-/kirjastomatkoja polkemaan, mutta vähän epämiellyttävältä se tuntuu. Muuten pystyn harrastamaan liikuntaa ihan mukavasti. Olen uinut, sauvakävellyt, kävellyt ja jumppaillut kotona. Suunnistus on ollut neljä viikkoa tauolla, enkä tiedä uskallanko enää metsään. Syke nousee helposti korkealle, eikä se tunnu kivalta. Siis suunnistus toki tuntuu kivalta, mutta ajatus siitä, että syke on pitkäkestoisesti korkealla on huolestuttava, enkä tiedä haluanko huolestua mistään mitä voin välttää. Muutaman päivän kyykin mustikkametsässä eikä sekään tuntunut pahalta, kuin yhtenä päivänä kun olin edellisiltana jumpannut pakarat jumiin.
Painoa on kertynyt tähän mennessä viisi kiloa, mutta onhan tässä aikaa paisua. Ehkä sitä on tullut muuallekin kuin mahan seudulle, mutta aika huomaamattomasti. Juuri tällä hetkellä maha on kivan kokoinen. Oikein ihana pallo! Ihaninta tietenkin on, että siellä myllertää oma pieni ihmistaimi. Muutenkin olo itsessä on ollut oudon hyvä.
Ärsyttävin fyysinen ilmiö on tähän saakka ollut mahalaukku, joka tuntuu koko ajan täydeltä, ja vatsahapot jotka ovat ruokailun jälkeen kurkussa. Nälkää ei tunnu tulevan enää lainkaan. En tosin ole vieläkään oppinut syömään säännöllisesti ja pieniä annoksia. Toinen fyysinen ikävä ilmiö on suonikohjut. Eli tähän saakka olen päässyt vähällä.
Rv 27
7.7.2015
Ihana vaihe!
En tiedä eksyykö tänne enää kukaan, kun tämä ei oikein enää ole lapsettomuusblogi eikä tätä odotusblogiksikaan voi sanoa. Kirjoittelenpa kuitenkin lämpimikseni.
Viime viikkoina palaset ovat loksahtaneet joltain osin paikoilleen. Olen pystynyt olemaan onnellinen. Olen onnellinen päivittäin ja saatan sitä miehellekin hokea. Samoin kuin sitä, että "meille tulee vauva!"
Rakenneultrasta on pari viikkoa. Jännitin sitä kovasti. Kun miestä ei näkynyt ja minua jo tultiin huhuilemaan (olin etuajasta, samoin ultraaja) odotustilasta, kihahti kyyneleet silmiin. En uskalla mennä yksin. Onneksi sain odottaa siihen asti kun oikeasti aika oli ja mieskin ehti mukaan. Vähän piti vielä jännitystä vetistellä ennen ultraamisen aloittamista. Siellä se oli. Ojenteli jalkojaan jossa näkyi pienen pienet varpaat. Nt-ultrassa koko oli päivää edellä laskettua, nyt koko kahta päivää edellä, joten mitä ilmeisemmin tapaus osaa huolehtia omasta kasvustaan ja tekee sitä tarkasti. Kaikki mitä siinä oli nähtävissä oli kuten pitääkin.
Edelleen tuntuu hieman hassulta yhdistää ruudulla näkyvä, jo selvästi ihmismäinen hahmo siihen otukseen, joka tuolla kohdussa etenkin aamuisin ja iltaisin myllertää.
Sukupuolta emme halua tietää etukäteen. Sillä ei ole merkitystä. Voi olla, että jossain toisessa tilanteessa se auttaisi asennoitumaan siihen millaista on luvassa ja mitä hankkia, mutta en muutenkaan ole aikeissa hankkia mitään tyttö/poikavärejä, vaan kaikkea sekaisin. Toiseksi olen saanut viimeiset kuukaudet asennoitua paljon tärkeämpää asiaan: sittenkin meille tulee lapsi! Meistä tulee sittenkin jonkun vanhempia ja joku pieni ihmisotus täyttää meidän elämän. Näin ensimmäisen vauvauneni jossa imetin ja se vauva oli tyttö. Sama fiilis tuli neitimäisistä liikkeistä ultrassa.
Tämä on vähän hassu vaihe. Toisaalta olen niin innoissani asiasta ja toisaalta tähän alkaa jo tottua, eikä enää tarvi hämmästellä potkutteluja työpäivän aikana.
Olen tehnyt varoivaisesti hankintoja ja siirtynyt vihdoin lukemaan myös raskausaikaan liittyviä asioita, lapsettomuuden sijaan. Aikomus on, etten jätä kaikkea syksylle, jos olo sitten onkin nykyistä vaivaisempi tai muuten väsyneempi. Ja niiden hankintojen tekeminen on sitten ihanaa. Vaikka käytettynä lähes kaikki hankitaankin. Mutta silti. Onhan se yksi asia, jota ajattelin etten ehkä koskaan saa tehdä.
En osaa vielä ajatellakaan mitä vauva-arki tuo tullessaan. En osaa vielä huolehtia synnytyksestä, imetyksestä tai siitä miten pärjään kotona yksin pienen kanssa. Vaikka kolmen kuukauden kuluttua olen jo äitiyslomalla. Onko muuten vähän hölmö tuo -loma pääte tuossa yhteydessä? On se toki lomaa työstä, mutta kyllähän se on tilapäisesti ihan arkea.
21+6
Viime viikkoina palaset ovat loksahtaneet joltain osin paikoilleen. Olen pystynyt olemaan onnellinen. Olen onnellinen päivittäin ja saatan sitä miehellekin hokea. Samoin kuin sitä, että "meille tulee vauva!"
Rakenneultrasta on pari viikkoa. Jännitin sitä kovasti. Kun miestä ei näkynyt ja minua jo tultiin huhuilemaan (olin etuajasta, samoin ultraaja) odotustilasta, kihahti kyyneleet silmiin. En uskalla mennä yksin. Onneksi sain odottaa siihen asti kun oikeasti aika oli ja mieskin ehti mukaan. Vähän piti vielä jännitystä vetistellä ennen ultraamisen aloittamista. Siellä se oli. Ojenteli jalkojaan jossa näkyi pienen pienet varpaat. Nt-ultrassa koko oli päivää edellä laskettua, nyt koko kahta päivää edellä, joten mitä ilmeisemmin tapaus osaa huolehtia omasta kasvustaan ja tekee sitä tarkasti. Kaikki mitä siinä oli nähtävissä oli kuten pitääkin.
Edelleen tuntuu hieman hassulta yhdistää ruudulla näkyvä, jo selvästi ihmismäinen hahmo siihen otukseen, joka tuolla kohdussa etenkin aamuisin ja iltaisin myllertää.
Sukupuolta emme halua tietää etukäteen. Sillä ei ole merkitystä. Voi olla, että jossain toisessa tilanteessa se auttaisi asennoitumaan siihen millaista on luvassa ja mitä hankkia, mutta en muutenkaan ole aikeissa hankkia mitään tyttö/poikavärejä, vaan kaikkea sekaisin. Toiseksi olen saanut viimeiset kuukaudet asennoitua paljon tärkeämpää asiaan: sittenkin meille tulee lapsi! Meistä tulee sittenkin jonkun vanhempia ja joku pieni ihmisotus täyttää meidän elämän. Näin ensimmäisen vauvauneni jossa imetin ja se vauva oli tyttö. Sama fiilis tuli neitimäisistä liikkeistä ultrassa.
Tämä on vähän hassu vaihe. Toisaalta olen niin innoissani asiasta ja toisaalta tähän alkaa jo tottua, eikä enää tarvi hämmästellä potkutteluja työpäivän aikana.
Olen tehnyt varoivaisesti hankintoja ja siirtynyt vihdoin lukemaan myös raskausaikaan liittyviä asioita, lapsettomuuden sijaan. Aikomus on, etten jätä kaikkea syksylle, jos olo sitten onkin nykyistä vaivaisempi tai muuten väsyneempi. Ja niiden hankintojen tekeminen on sitten ihanaa. Vaikka käytettynä lähes kaikki hankitaankin. Mutta silti. Onhan se yksi asia, jota ajattelin etten ehkä koskaan saa tehdä.
En osaa vielä ajatellakaan mitä vauva-arki tuo tullessaan. En osaa vielä huolehtia synnytyksestä, imetyksestä tai siitä miten pärjään kotona yksin pienen kanssa. Vaikka kolmen kuukauden kuluttua olen jo äitiyslomalla. Onko muuten vähän hölmö tuo -loma pääte tuossa yhteydessä? On se toki lomaa työstä, mutta kyllähän se on tilapäisesti ihan arkea.
21+6
23.6.2015
Päivä ennen rakenneultraa
Huomenna on rakenneultra. Ja 20+0! Tajuttoman pitkä aika, silti tuntuu että olen edelleen ihan uudessa tilanteessa, vaikka ihan ensi viikoista fiilikset ovatkin tasoittuneet ja muitakin asioita jo pystyy ajattemaan. Päivittäin kuitenkin ihmettelen uusia ajatuksia ja muutoksia kehossa. Kohtaan uusia ilon- ja huolenaiheita.
Huonot ja hyvät jaksot tuntuvat vuorottelevan. Samoin ilo ja huoli. Kun joku asia tuottaa suuren ilon (kuten ensimmäiset varmat liikkeet) seuraavassa hetkessä (syön raakaa jauhelihaa) päädyn taas stressaamaan jonkun typerän asian vuoksi.
Tällä hetkellä on takana kivuliaampi viikko, mutta sekin lienee normaalia. Jostain syystä olin kuvitellut, että voisin selvitä koko odotusajasta hyvinvoivana ja, että liikkuisin koko kesän tarmokkaana. Tähän harhaluuloon vaikuttti ehkä se, että äiti ja sisko, molemmat vakuuttivat voineensa niin hyvin raskauden ajan. En ole pystynyt liikkumaan kipujen vuoksi ja kivut vaikuttavat jonkun verran myös jaksamiseen. En ole jaksanut.
Tässä viime viikkojen aikana olen mm.
Luonnollisesti se, että kyytiläisen liikkeet alkoivat tuntua herätti myös ajatuksen: "Jos rakenneultrassa paljastuukin jotain odottamatonta, miten pystyn tekemään niin hirveitä, isoja päätöksiä? Miten voi päättää jonkun puolesta jotain joka jo on ja elää tuolla jossain?" Kun toisen tuntee, siitä tulee paljon todellisempi.
Huonot ja hyvät jaksot tuntuvat vuorottelevan. Samoin ilo ja huoli. Kun joku asia tuottaa suuren ilon (kuten ensimmäiset varmat liikkeet) seuraavassa hetkessä (syön raakaa jauhelihaa) päädyn taas stressaamaan jonkun typerän asian vuoksi.
Tällä hetkellä on takana kivuliaampi viikko, mutta sekin lienee normaalia. Jostain syystä olin kuvitellut, että voisin selvitä koko odotusajasta hyvinvoivana ja, että liikkuisin koko kesän tarmokkaana. Tähän harhaluuloon vaikuttti ehkä se, että äiti ja sisko, molemmat vakuuttivat voineensa niin hyvin raskauden ajan. En ole pystynyt liikkumaan kipujen vuoksi ja kivut vaikuttavat jonkun verran myös jaksamiseen. En ole jaksanut.
Tässä viime viikkojen aikana olen mm.
- Soittanut päivystykseen aamuyöllä klo 3 ja varmistanut että on ihan ok useampana yönä herätä kovaan alavatsakipuun.
- Syönyt panadolia, että olen päässyt kävelemään pois töistä.
- Syönyt vahingossa huonosti paistettua jauhelihaa (kyllä voi syödä vahingossa, jos tekee hampurilaisen ja kasaa pihvin päälle kaikkea tavaraa niin, että vasta viime metreillä huomaa mitä tuli syötyä) ja käynyt labrassa otattamassa toksoplasma vasta-aineet.
- Käynyt lääkärissä viikon kestäneiden alavatsakipujen kanssa.
- Tuntenut liikkeitä päivittäin.
- Ostanut varovaisesti ensimmäiset kaksi bodya ja vaunut.
- Ostanut mammafarkut.
- Syönyt kaksi kertaa viikossa lohta ja huolestunut myrkkyjen kertymisestä sikiöön.
- Urheillut liian kovalla sykkeellä (en uskonut sykemittarin näyttävän oikein) ja huolestunut siitä aiheutinko pienelle vakavan aivovaurion.
- Oppinut, että se epämiellyttävä tunne, joka iskee kesken kotitöiden on supistelua ja oloa helpottaa, kun pötköttää hetken kyljellään.
- Itkenyt asioista, joista en olisi uskonut itkeväni...Esimerkiksi siitä, että jouduin Juhannuksena saunomaan yksin. Ei tullut vihdan hakureissulla mieleenkään, että sillä joutuisin yksin lätkyttelemään.
- Olen yrittänyt päästä perille kestovaippoista. Enkä ole onnistunut. Miksi niitäkin pitää olla niin monenlaisia?
- Tehnyt erilaisia päätöksiä syömisten suhteen. Mm. en syö irtokarkkeja niiden sisältämien väri- ja lisäaineiden vuoksi, vaan jos jotain on pakko syödä niin sitten suklaata. Syön välipalan ja juon riittävästi vettä. Kaikissa tällaisissa päätöksissä olen epäonnistunut ja päättänyt, että seuraavalla kerralla pidän päätöksestä kiinni.
- Potenut huonoa omaatuntoa liikunnan jäätyä vähiin.
- Kasvattanut mahan, joka näyttää ihan varmasti jo vähän enemmän vauvamahalta kuin kaljamahalta.
- Käynyt vessassa 6 kertaa yön aikana. Muutenkin on päiviä jolloin tuntuu, ettei kotoa voi lähteä edes 300 metrin päähän kauppaan, koska vessahätä yltyy mahdottomaksi heti kun astuu kotiovesta ulos.
Luonnollisesti se, että kyytiläisen liikkeet alkoivat tuntua herätti myös ajatuksen: "Jos rakenneultrassa paljastuukin jotain odottamatonta, miten pystyn tekemään niin hirveitä, isoja päätöksiä? Miten voi päättää jonkun puolesta jotain joka jo on ja elää tuolla jossain?" Kun toisen tuntee, siitä tulee paljon todellisempi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)