Soitin eilen Hormonipoliklinikalle. Eipä asia vielä mitenkään etene hetkeen, mutta tuli siitä heti konkreettisempi, kun sain puhua kätilön kanssa. Enkä oikeastaan kuullut mitään uutta infoakaan. Alkioita on 7. Suunnittelukäynnin voi varata, kun imetys on loppunut ja siihen käyntiin menee arviolta 1-2 kk. Todennäköisesti siirto tehdään lääkkeettömään kiertoon. Ja hoitosuostumukset allekirjoitetaan uudelleen.
Illalla kaivoin esille mikä on pas:n onnistumisprosentti. Se on 20-30 %. Tuoresiirrossa 30-50 %.
Edelleen imetyksen lopettaminen, jonkun _mahdollisen_ asian, joka ei välttämättä edes toteudu, vuoksi tuntuu väärältä. Varsinkin, kun imetyksestä on tullut pojalle tärkeä vasta myöhemmässä vaiheessa. Todennäköisesti jatkan tätä nyt tämän vuoden loppuun lapsentahtisesti. En tarjoa, mutten kielläkään.
Eihän tässä pitäisi olla kiire. Toisaalta kokemuksesta tiedän miten kauan näissä asioissa saattaa aikaa vierähtää.
22.11.2016
7.11.2016
Time flies!
Hän on jo 1-vuotias! Kävelee pieniä matkoja, sanoo valikoituja sanoja, nauttii huomion keskipisteenä olemisesta, syö ja ei syö, kimpaantuu helposti, villiintyy helposti, heräilee öisin 1-4 kertaa jne. Hän on rakas, hurmaava kultakimpale. Ja kyllä. Hän saa myös hermot kireälle joskus, mutta se on kai elämää se. Oleellista kai onkin miten sitten toimia, kun pinna kiristyy.
Vauvavuoden aikana olen joutunut hämmästymään yhdestä asiasta. Olen nyt äiti. Ollut jo vuoden. Mieleni ja kehoni on käynyt läpi melkoisen myllerryksen. Olen oppinut vuoden aikana niin paljon vauvoista, ihmisista kuin elämästäkin, ehkä myös itsestäni. Se eniten hämmästyttääkin, kaiken jälkeen olen ihan sama henkilö. Olin hölmönä kuvitellut, että minusta tulee jotenkin toisenlainen, kaikin tavoin parempi ihminen äitiyden myötä. Sellainen lempeä, avarakatseinen, ymmärtävä ja harkitseva. Kanan villat. Olen edelleen tunteella elävä, laidasta laitaan ihminen.
Vauvan tultua vuoden ikään mielessä käy yhä useammin ajatus: saanko enää koskaan kokea vauvavuotta. Miten nopeasti se menikään. Pitkät päivät - lyhyet vuodet, kuten joku joskus sanoi. Olen ehdottomasti onnellinen siitä mitä olen saanut ja silti, ristiriitaista kyllä, surulla ajattelen sitä etten koskaan saakaan ehkä toista vauvaa.
Meillä on alkioita pakkasessa kyllä. Molemmat haluamme toisen lapsen, MUTTA vauvavuoden aikana olemme eksyneet liian kauas toisistamme. Ei niin kauas, että olisin vielä valmis heittämään kirveen kaivoon, mutta niin kauas kuitenkin että toisen miettiminen tässä hetkessä tuntuisi, no vähintään itsekkäältä.
Meillä on molemmilla hyvin samanlainen haave: elää tavallista perhe-elämää. Ymmärrän, että avioero ei ole mikään maailmasta harvinaisin asia ja monet lapset varttuvat asuen puolittain toisen luona tai kokonaan toisen luona, nähden toista vanhempaa säännöllisesti tai hyvin harvoin. Haluan tarjota lapselleni vakaan, turvallisen lapsuuden. Mieheni on hyvä isä, eikä missään nimessä ole valmis viikonloppuisäksi. Eikä rakoileva suhde tosiaan ole oikea hetki jatkaa hoitoja.
Tänään kuitenkin kaivoin esiin hormonipoliklinikan numeron. Soittoaika oli jo tältä päivältä hurahtanut ohi meidän ollessa perhekerhossa. En tiedä mitä oikein ajattelin. Tai tiedänpäs. Halusin vain tietää, mitä pitää ottaa huomioon, jos haluaisi pas:n? Kuinka kauan pitäisi olla imettämättä? Täytyykö jonottaa? Koska suunnittelukäynnin voisi varata?
Kuukautiskierto alkoi vauvan ollessa 8,5 kk. Se on säännöllinen, mutta selvästi vuoto on niukempaa nyt. Imetän vielä muutaman kerran vuorokaudessa, mutta tarkoitus olisi lopettaa vuoden loppuun mennessä. Sekin nostaa ristiriitaisia fiiliksiä. Miksi lopettaisin nyt, kun ei ole mitään syytä? Miksi en eläisi hetki kerrallaan ja antaisi lapsen itse vierottua? Perustelen osin syytä pitkittyvillä sairasteluilla ja valvotuilla öillä, joita imetys ei varmasti helpota. Mielessäni kytee silti myös ajatus siitä, että imetys pitäisi lopettaa, jos haluaisi toisenkin lapsen. Ja silti koen että se on väärin lastani kohtaan.
Vauvavuoden aikana olen joutunut hämmästymään yhdestä asiasta. Olen nyt äiti. Ollut jo vuoden. Mieleni ja kehoni on käynyt läpi melkoisen myllerryksen. Olen oppinut vuoden aikana niin paljon vauvoista, ihmisista kuin elämästäkin, ehkä myös itsestäni. Se eniten hämmästyttääkin, kaiken jälkeen olen ihan sama henkilö. Olin hölmönä kuvitellut, että minusta tulee jotenkin toisenlainen, kaikin tavoin parempi ihminen äitiyden myötä. Sellainen lempeä, avarakatseinen, ymmärtävä ja harkitseva. Kanan villat. Olen edelleen tunteella elävä, laidasta laitaan ihminen.
Vauvan tultua vuoden ikään mielessä käy yhä useammin ajatus: saanko enää koskaan kokea vauvavuotta. Miten nopeasti se menikään. Pitkät päivät - lyhyet vuodet, kuten joku joskus sanoi. Olen ehdottomasti onnellinen siitä mitä olen saanut ja silti, ristiriitaista kyllä, surulla ajattelen sitä etten koskaan saakaan ehkä toista vauvaa.
Meillä on alkioita pakkasessa kyllä. Molemmat haluamme toisen lapsen, MUTTA vauvavuoden aikana olemme eksyneet liian kauas toisistamme. Ei niin kauas, että olisin vielä valmis heittämään kirveen kaivoon, mutta niin kauas kuitenkin että toisen miettiminen tässä hetkessä tuntuisi, no vähintään itsekkäältä.
Meillä on molemmilla hyvin samanlainen haave: elää tavallista perhe-elämää. Ymmärrän, että avioero ei ole mikään maailmasta harvinaisin asia ja monet lapset varttuvat asuen puolittain toisen luona tai kokonaan toisen luona, nähden toista vanhempaa säännöllisesti tai hyvin harvoin. Haluan tarjota lapselleni vakaan, turvallisen lapsuuden. Mieheni on hyvä isä, eikä missään nimessä ole valmis viikonloppuisäksi. Eikä rakoileva suhde tosiaan ole oikea hetki jatkaa hoitoja.
Tänään kuitenkin kaivoin esiin hormonipoliklinikan numeron. Soittoaika oli jo tältä päivältä hurahtanut ohi meidän ollessa perhekerhossa. En tiedä mitä oikein ajattelin. Tai tiedänpäs. Halusin vain tietää, mitä pitää ottaa huomioon, jos haluaisi pas:n? Kuinka kauan pitäisi olla imettämättä? Täytyykö jonottaa? Koska suunnittelukäynnin voisi varata?
Kuukautiskierto alkoi vauvan ollessa 8,5 kk. Se on säännöllinen, mutta selvästi vuoto on niukempaa nyt. Imetän vielä muutaman kerran vuorokaudessa, mutta tarkoitus olisi lopettaa vuoden loppuun mennessä. Sekin nostaa ristiriitaisia fiiliksiä. Miksi lopettaisin nyt, kun ei ole mitään syytä? Miksi en eläisi hetki kerrallaan ja antaisi lapsen itse vierottua? Perustelen osin syytä pitkittyvillä sairasteluilla ja valvotuilla öillä, joita imetys ei varmasti helpota. Mielessäni kytee silti myös ajatus siitä, että imetys pitäisi lopettaa, jos haluaisi toisenkin lapsen. Ja silti koen että se on väärin lastani kohtaan.
18.2.2016
Kivikkoinen imetystaipale
Jos yhden asian voisin tehdä toisin raskausaikana, ennen pojan syntymää, se olisi imetykseen perehtyminen. En tiedä miksi minulla oli käsitys, että kyse on jostain maailman luonnollisimmasta asiasta, jonka keston voi määritellä äiti itse. Olin jopa ajatellut, että kyllä varmaan imettäisin lähemmäs vuoden.
Kukaan ei varoittanut, että imetys voi olla haastavaa tai ettei kaikki vauvat haluakaan syödä rintaa tai, että pelkän rinnan näkeminen voi saada vauvan raivon partaalle.
Tämän viimeisen reilun 15 viikon aikana olemme käyneet läpi varmaan kaikki imetykseen littyvät haasteet, pois lukien jatkuva rinnalla roikkuminen. Kukaan ei varoittanut miten tunnepitoinen asia imetys on ja millaiseen mylläkkään mieli voikaan joutua, kun haastetta alkaa pukkaamaan. Se tuntuu pahalta. Tahtoo vauvalle parasta, läheisyyttä ja luonnonmukaista murkinaa suolen kehitystä tukemaan, mutta vauva rauhoittuukin tutista ja tuttipullo edustaa sitä ensi päivien turvaa.
Vasta jälkikäteen olen tajunnut mitä ensimmäisten vuorokausien aikoina tapahtuu. Äiti saa vauvan ihokontaktiin, vauva ryömii rinnalle. Maidontuoksuisesta äidistä tulee vauvalle tärkeä turvapaikka. Suhdetta vahvistetaan pesimällä tiiviisti ensi vuorokaudet.
Vauvamme joutui syntymän jälkeisenä aamuna osastolle matalien verensokereiden vuoksi. Ehdimme olla vain reilu 3 tuntia yhdessä ennen kuin vauva haettiin pois. Itse makoilin yöllö heräämössä, kun vauva oli isänsä kanssa syntymähuoneessa. Isäkään ei saanut vauvaa ihokontaktiin, vaan vauva käärittiin kapaloon lämpölampun alle alilämpöisyyden vuoksi.
Pääsin katsomaan vauvaa seuraavana päivänä iltapäivällä, kun lopulta pääsin joten kuten kävelemään ja joku ehti käydä poistamassa katetrin. Seurasin avuttomana sängyssä täyttyvää katetria ja jouduin kahteen kertaa soittamaa, josko joku ehtisi käydä vapauttamassa minut. Tuolloin taisi olla laitoksella melko ruuhkaista, koska sinä päivänä tuli sulku. Joka tapauksessa vauvalliset avun tarvitsijat menivät kiireellisyysjärjestyksessä ohi.
Imetystaipaleemme käynnistyi siis vasta kolmantena päivänä, kun tajusin lopulta itse pyytää hoitajilta, josko voisin koittaa imettää. Maito nousi, rinnat olivat kipeät ja yhden yön palelinkin horkassa, mikä ilmeisesti liittyi maidonnousuun. Toki osastolla minulle opetettiin ensin käsin pumppaus ja sitten koneella pumppaus. Ihokontaktista mainittiin ensimmäisen kerran 5. vuorokautena. Olin toki siitä vähän käryllä, mutta synnytyksen jälkeisessä sekavassa olossa, vauvan ollessa osastolla en vain kerta kaikkiaan tajunnut sen merkitystä. Enkä tajunnut seuraavien viikkojenkaan aikana. Sitten kun tajusin ja yritin, vauva saikin ihokontaktissa raivokohtauksen, johon auttoi vaatteiden pukeminen ja tutti.
Ensimmäiset 3 viikkoa kuluivat osittaisimettäen. Vauva sai osastolla ollessaan jo huomattavasti isoja annoksia, joten omalla tuotannolla oli kuromista. 3 viikon aikana tiputin lisämaidot pois. Ah sitä autuutta. Ei pullojen ja pumpun pesua ja keittämistä!
Autuutta ei kestänyt kuin viikko, kun iltaisin alkoi raivot aina, kun yritin imettää. Muuten vauva kyllä viihtyi rinnalla, mutta kovin aktiivinen ruokailija hän ei ollut. Pyysinkin yksityisen imetystukihenkilön käymään apunamme. Jäin nimittäin täysin vaille ohjausta imetysasioissa laitoksella. Sen jälkeen imetys sujui päivisin ja öisin. Illaksi sain ohjeen ottaa ihokontaktiin ja imettää siten. Valitettavasti siitä käynnistyi useiden tuntien raivo huudot joita en aina jaksanut. Luin vinkkejä ja kokeilin kaikkea kävelystä, laulamisesta, taputtelusta ja hytkyttelystä siihen, että mies piteli vauvaa pimeässä huoneessa ja syötin rintakumilla jossain ihmeellisessä asennossa.
Tällä tavalla kohtuullisesti pääsimme kuitenkin joulukuun loppuun. Illat rintaraivoa, päivisin normaalia. Välipäivinä lähdimme käymään kotonani. Jokin tässä maisemanvaihdoksessa sai raivon pintaa ja tammikuun ensimmäinen viikko oli totaalikielttäytymistä, paitsi öisin. Pumppasin maitoa ja koetimme syöttää ruiskulla, hörppyyttämällä ja lopulta pullolla. Jotenkin tilanne kuitenkin taas rahoittui, mutta minusta oli tullut imetyksen stressaaja. Stressi aiheutti tammikuun lakkoiluviikon jälkeen uuden ongelman:heruminen hidastui.
Yrittämällä yritin jatkaa ja jatkoinkin, vaikka herumisongelma hankaloitti imetystä entisestään. Lakkoilun myötä alkoi toinenkin ongelma:asentorajoite. Vauva ei suostunut syömään kuin sängyllä kyljellään. Eikä suostu vieläkään, paitsi autossa. Jotenkin olemme kuitenkin selvinneet 3,5 kk. Alunperin ajattelin, että jos jotenkin selviämme ensimmäiset 3 kk, se riittää. Sitten siirrytään korvikkeeseen. Vauvan ollessa 12 viikkoa imetys kuitenkin alkoi sujua ympäri vuorokauden, kuljellään toki, mutta kuitenkin.
Viikko 13 olikin sitten uusi lakkoiluviikko, saattoi johtua viikonlopusta mökillä. Ja päätin lopettaa. Ostin paremman pumppun ja ajattelin, että pumppailen sen mitä jaksan. Jokin periksiantamattomuus taas alkoi ja yhtäkkiä vauva taas suostukin syömään.
Eli imetän edelleen. Mukavaa tämä ei ole. Raivot ja lakkoilut vaikuttavat minun mielialaan. Sitä ei ymmärrä miksi, pitää tuntua tältä. Välillä mietin, että olisi meidän molempien parhaaksi lopettaa imetys saman tien. Pienikin muutos näkyy näköjään heti imetyksessä. Pieni annos pullosta aiheuttaa usean päivän raivoamisen ja olen siten sidottu viettämään aikani tiiviisti vauvan ulottuvilla (minkä teen kyllä mielelläni, mutta välillä 1,5 pienet hengähdyshetket olisivat poikaa. Varsinkin, jos vauva on ollut kovin tyytymätön useita päiviä) jos en kaipaa raivoja. Tällä hetkellä päivisin ongelma on se, että kylkimakuulla vauva pyörii ja kampeaa sinne tänne, pää pyörii kuin pöllöllä, välillä nyitää kaikkea mitä käteen saadaan ja välillä pitää tissin sijaan suuhun saada kaksi nyrkkiä yhtä aikaa. Levotonta siis. Käytännössä kotoa lähtiessäni en voi koskaan olla varma saanko vauvan syömään, usein en saakkaan ja se rajoittaa liikkumista.
Mikä sitten saa jatkamaan? Itsepäisyys ainakin. Pienet hyvät hetket. Vauva on kasvanut 2 viimeistä kuukautta n. 1,2 kg kuukausivauhdilla. Ajatus siitä, että tämä on vain pieni jakso äitiydessä ja varmasti ehdimme vielä nauttia sitä korvikettakin. Ensimmäiset 1,5 kk:n vihreä limakakka, jonka sanottiin johtuvan suoliston kehittymättömyydestä. Jonkin verran olen myös odottanut, että ikä saisi vauvan järkiintymään syömisen suhteen.
Imetysfanaatikko en ole, mutta tykkäisin siitä vähän helpomman imetettävän kanssa. Tähänastisen kokemuksen perusteella voin kuitenkin sanoa, että imetys ei aina ole omasta halusta kiinni. Se on kahden kauppa. Jos olisin tiennyt saman 2.11.2015, olisin panostanut ihokontaktiin, opetellut imettämään eri tilanteissa ja paikoissa sekä puuttunut pieniinkin raivoilun merkkeihin herkemmin. Mutta silloin se ei ollut päällimmäisenä mielessä. Mielessä oli kauan odotettu vauva, jonka kotiin saaminen venähti viikolla. Toki tilanne voisi olla silti sama, vaikka olisin tehnyt mitä hyvänsä. Vauva on tempperamentiltaan melko on/off ja vaikeitakin päiviä viikkoihin on mahtunut.
Nyt mennään viikko kerrallaan. Kun uusi haaste inetystaipaleella ilmestyy, sovin että katsomme viikon, jos ei mene ohi, voin lopettaa lähes kaikkeni yrittäneenä. Ja vähän viisaampana kuin eilen Virve Rostia lainatakseni ☺
Kukaan ei varoittanut, että imetys voi olla haastavaa tai ettei kaikki vauvat haluakaan syödä rintaa tai, että pelkän rinnan näkeminen voi saada vauvan raivon partaalle.
Tämän viimeisen reilun 15 viikon aikana olemme käyneet läpi varmaan kaikki imetykseen littyvät haasteet, pois lukien jatkuva rinnalla roikkuminen. Kukaan ei varoittanut miten tunnepitoinen asia imetys on ja millaiseen mylläkkään mieli voikaan joutua, kun haastetta alkaa pukkaamaan. Se tuntuu pahalta. Tahtoo vauvalle parasta, läheisyyttä ja luonnonmukaista murkinaa suolen kehitystä tukemaan, mutta vauva rauhoittuukin tutista ja tuttipullo edustaa sitä ensi päivien turvaa.
Vasta jälkikäteen olen tajunnut mitä ensimmäisten vuorokausien aikoina tapahtuu. Äiti saa vauvan ihokontaktiin, vauva ryömii rinnalle. Maidontuoksuisesta äidistä tulee vauvalle tärkeä turvapaikka. Suhdetta vahvistetaan pesimällä tiiviisti ensi vuorokaudet.
Vauvamme joutui syntymän jälkeisenä aamuna osastolle matalien verensokereiden vuoksi. Ehdimme olla vain reilu 3 tuntia yhdessä ennen kuin vauva haettiin pois. Itse makoilin yöllö heräämössä, kun vauva oli isänsä kanssa syntymähuoneessa. Isäkään ei saanut vauvaa ihokontaktiin, vaan vauva käärittiin kapaloon lämpölampun alle alilämpöisyyden vuoksi.
Pääsin katsomaan vauvaa seuraavana päivänä iltapäivällä, kun lopulta pääsin joten kuten kävelemään ja joku ehti käydä poistamassa katetrin. Seurasin avuttomana sängyssä täyttyvää katetria ja jouduin kahteen kertaa soittamaa, josko joku ehtisi käydä vapauttamassa minut. Tuolloin taisi olla laitoksella melko ruuhkaista, koska sinä päivänä tuli sulku. Joka tapauksessa vauvalliset avun tarvitsijat menivät kiireellisyysjärjestyksessä ohi.
Imetystaipaleemme käynnistyi siis vasta kolmantena päivänä, kun tajusin lopulta itse pyytää hoitajilta, josko voisin koittaa imettää. Maito nousi, rinnat olivat kipeät ja yhden yön palelinkin horkassa, mikä ilmeisesti liittyi maidonnousuun. Toki osastolla minulle opetettiin ensin käsin pumppaus ja sitten koneella pumppaus. Ihokontaktista mainittiin ensimmäisen kerran 5. vuorokautena. Olin toki siitä vähän käryllä, mutta synnytyksen jälkeisessä sekavassa olossa, vauvan ollessa osastolla en vain kerta kaikkiaan tajunnut sen merkitystä. Enkä tajunnut seuraavien viikkojenkaan aikana. Sitten kun tajusin ja yritin, vauva saikin ihokontaktissa raivokohtauksen, johon auttoi vaatteiden pukeminen ja tutti.
Ensimmäiset 3 viikkoa kuluivat osittaisimettäen. Vauva sai osastolla ollessaan jo huomattavasti isoja annoksia, joten omalla tuotannolla oli kuromista. 3 viikon aikana tiputin lisämaidot pois. Ah sitä autuutta. Ei pullojen ja pumpun pesua ja keittämistä!
Autuutta ei kestänyt kuin viikko, kun iltaisin alkoi raivot aina, kun yritin imettää. Muuten vauva kyllä viihtyi rinnalla, mutta kovin aktiivinen ruokailija hän ei ollut. Pyysinkin yksityisen imetystukihenkilön käymään apunamme. Jäin nimittäin täysin vaille ohjausta imetysasioissa laitoksella. Sen jälkeen imetys sujui päivisin ja öisin. Illaksi sain ohjeen ottaa ihokontaktiin ja imettää siten. Valitettavasti siitä käynnistyi useiden tuntien raivo huudot joita en aina jaksanut. Luin vinkkejä ja kokeilin kaikkea kävelystä, laulamisesta, taputtelusta ja hytkyttelystä siihen, että mies piteli vauvaa pimeässä huoneessa ja syötin rintakumilla jossain ihmeellisessä asennossa.
Tällä tavalla kohtuullisesti pääsimme kuitenkin joulukuun loppuun. Illat rintaraivoa, päivisin normaalia. Välipäivinä lähdimme käymään kotonani. Jokin tässä maisemanvaihdoksessa sai raivon pintaa ja tammikuun ensimmäinen viikko oli totaalikielttäytymistä, paitsi öisin. Pumppasin maitoa ja koetimme syöttää ruiskulla, hörppyyttämällä ja lopulta pullolla. Jotenkin tilanne kuitenkin taas rahoittui, mutta minusta oli tullut imetyksen stressaaja. Stressi aiheutti tammikuun lakkoiluviikon jälkeen uuden ongelman:heruminen hidastui.
Yrittämällä yritin jatkaa ja jatkoinkin, vaikka herumisongelma hankaloitti imetystä entisestään. Lakkoilun myötä alkoi toinenkin ongelma:asentorajoite. Vauva ei suostunut syömään kuin sängyllä kyljellään. Eikä suostu vieläkään, paitsi autossa. Jotenkin olemme kuitenkin selvinneet 3,5 kk. Alunperin ajattelin, että jos jotenkin selviämme ensimmäiset 3 kk, se riittää. Sitten siirrytään korvikkeeseen. Vauvan ollessa 12 viikkoa imetys kuitenkin alkoi sujua ympäri vuorokauden, kuljellään toki, mutta kuitenkin.
Viikko 13 olikin sitten uusi lakkoiluviikko, saattoi johtua viikonlopusta mökillä. Ja päätin lopettaa. Ostin paremman pumppun ja ajattelin, että pumppailen sen mitä jaksan. Jokin periksiantamattomuus taas alkoi ja yhtäkkiä vauva taas suostukin syömään.
Eli imetän edelleen. Mukavaa tämä ei ole. Raivot ja lakkoilut vaikuttavat minun mielialaan. Sitä ei ymmärrä miksi, pitää tuntua tältä. Välillä mietin, että olisi meidän molempien parhaaksi lopettaa imetys saman tien. Pienikin muutos näkyy näköjään heti imetyksessä. Pieni annos pullosta aiheuttaa usean päivän raivoamisen ja olen siten sidottu viettämään aikani tiiviisti vauvan ulottuvilla (minkä teen kyllä mielelläni, mutta välillä 1,5 pienet hengähdyshetket olisivat poikaa. Varsinkin, jos vauva on ollut kovin tyytymätön useita päiviä) jos en kaipaa raivoja. Tällä hetkellä päivisin ongelma on se, että kylkimakuulla vauva pyörii ja kampeaa sinne tänne, pää pyörii kuin pöllöllä, välillä nyitää kaikkea mitä käteen saadaan ja välillä pitää tissin sijaan suuhun saada kaksi nyrkkiä yhtä aikaa. Levotonta siis. Käytännössä kotoa lähtiessäni en voi koskaan olla varma saanko vauvan syömään, usein en saakkaan ja se rajoittaa liikkumista.
Mikä sitten saa jatkamaan? Itsepäisyys ainakin. Pienet hyvät hetket. Vauva on kasvanut 2 viimeistä kuukautta n. 1,2 kg kuukausivauhdilla. Ajatus siitä, että tämä on vain pieni jakso äitiydessä ja varmasti ehdimme vielä nauttia sitä korvikettakin. Ensimmäiset 1,5 kk:n vihreä limakakka, jonka sanottiin johtuvan suoliston kehittymättömyydestä. Jonkin verran olen myös odottanut, että ikä saisi vauvan järkiintymään syömisen suhteen.
Imetysfanaatikko en ole, mutta tykkäisin siitä vähän helpomman imetettävän kanssa. Tähänastisen kokemuksen perusteella voin kuitenkin sanoa, että imetys ei aina ole omasta halusta kiinni. Se on kahden kauppa. Jos olisin tiennyt saman 2.11.2015, olisin panostanut ihokontaktiin, opetellut imettämään eri tilanteissa ja paikoissa sekä puuttunut pieniinkin raivoilun merkkeihin herkemmin. Mutta silloin se ei ollut päällimmäisenä mielessä. Mielessä oli kauan odotettu vauva, jonka kotiin saaminen venähti viikolla. Toki tilanne voisi olla silti sama, vaikka olisin tehnyt mitä hyvänsä. Vauva on tempperamentiltaan melko on/off ja vaikeitakin päiviä viikkoihin on mahtunut.
Nyt mennään viikko kerrallaan. Kun uusi haaste inetystaipaleella ilmestyy, sovin että katsomme viikon, jos ei mene ohi, voin lopettaa lähes kaikkeni yrittäneenä. Ja vähän viisaampana kuin eilen Virve Rostia lainatakseni ☺
22.12.2015
Pikakuulumiset ja 38+5
Loppuraskaudesta en päässyt päivittelemään kuulumisia ja vauva-arjen ensimmäiset 7 viikkoa ovat menneet siivillä. Itse asiassa teknologia asettui vastahankaan loppuraskaudesta, vaikka juuri silloin olisi ollut yhtä sun toista vuodatettavaa. Kirjoittelen pikaisesti päällimmäiset ja palaan lopuraskauden ja synnytykseen jälkeisiin asioihin myöhemmin.
Pikkuruinen poikamme syntyi 2.11. ja olemme viimein perhe!
Menin tuolloin kahdeksi kätilöopistolle ultraan, jossa oli tarkoitus katsoa painon kehitystä ja vesitilannetta. Lääkäri päättikin käynnistää synnytyksen samantien, sillä ei löytänyt lapsivettä käytännössä lainkaan. Sain ballongin ja jouduin vastaanotolta osastolle. Ballonki ei tuntunut juuri miltään.
Synnytys oli paljon kamalampi kokemus mitä olin osannut kuvitella. Ehkä osansa oli silläkin, että se eteni rivakasti ja kuvittelen, ettei kehoni oikein ehtinyt mukautua tilanteeseen. Ballonki kolahti vessakäynnin yhteydessä pönttöön n. klo 16.30. Tuntia myöhemmin lääkäri kävi puhkaisemassa kalvot. Kävin syömässä päivällisen ja sen aikana koin ensimmäiset hennot supistukset. Niitä ei ollut tosiaan loppuraskaudessa lainkaan.
Tässä vaiheessa kätilö sanoi, että nyt etenee niin nopeasti, että vielä tänään syntyy. Niimpä soitin miehelle, että ottaa sittenkin sairaalakassin mukaan. Sitä oli ollut tarkoitus vielä täydentää, mutta olin sentään jotain kasannut. Olin kuullut niin paljon juttuja käynnistyksistä, että kuvittelin vauvan olevan vähän lujemmassa ja aikaa menevän enemmän. Vaikka olin tiedostanut, että voin joutua käynnistykseen kuvittelin että voisin tulla kotiin hakemaan tavarat ja pakkaamaan itse loppuun. Monihan pääseen ballongin kanssa kotiin tai saa ajan jolloin tulee käynnistykseen. Minä olin suunnitellut leipovani sämpylöitä.
Syntymähuoneeseen siirryimme noin 19 maissa ja puoli tuntia myöhemmin laitettiin oksitosiinitippa. Sen jälkeen olisin halunnutkin jäädä vessan pöntölle istumaan. Tuntui siltä, että maha oli sekaisin. Supistukset koventuivat nopeasti ja sain ilokaasun käyttöön. En huomannut siitä mitään helpotusta. Lähinnä sen, että maskiin oli hyvä tarrautua kaksin käsin ja kiljua supistuksen tullessa. Klo 20.30 sain tensin, joka oli ihan turha sekin. Supistukset oli todella repiviä. Klo 21 olin 8 cm auki ja varttia myöhemmin sain epiduraalin.
Ei ponnistuttanut lainkaan, mutta aloin ponnistaa kun supistuksia tuli. Vauvan syke laski supistusten tullessa. Olin kauhuissani. Syke kuitenkin palautui aina takaisin supistusten välissä. Välillä syke katosi kokonaan, mikä sai minut kiljumaan, että "kuoleeko se". Toinen mitä seurasin oli kello. Epiduraali kestäisi 1,5-2 h ja pelkäsin sen loppuvan. Supistus supistukselta kuitenkin sydäneenet kuuluivat harvemmin ja lopulta olin jo niin kauhuissani, että aloin ponnistaa ilman supistuksia. Kello lähestyi 23:a.
Kun pää saatiin puolittain ulos, kätilö käski rauhoittumaan ja hengittelemään. Ei onnistunut. Kipu oli jäätävä. Seuraavalla ponnistuksella vauva putkahtikin maailmaan. Ensimmäinen kysymykseni oli "elääkö se". Elihän se ja pian alkoi vauva itkemään. Mikä ihana ääni! Huikea helpotuksen tunne ja itku. Se syntyi. Se elää! Miten kauan tätä hetkeä olikaan odotettu.
Synnytys kesti 3,5 h. Ponnistusvaihe n. puoli tuntia. Poika painoi 2625 g.
Sain vauvan hetkeksi rinnalleni, kunnes minua lähdettiin viemaan leikkaussaliin, jossa korjailtiin repeämät. Se oli se kipu hetkellä jolla pää tuli osin ulos. Siellä ja heräämökeikalla menikin melkein neljä tuntia. Sen ajan vauva oli isänsä kanssa. Joutui lämpölampun alle hetkeksi. Kun pääsin perhehuoneeseen olin lantiosta alaspäin puudutettu ja vauvan syliin ottaminen oli vaikeaa. Sinä yönä en nukkunut yhtään. Tuntui todella epätodelliselta, että lopulta hän oli siinä meidän kanssa. Itkeskelin vähän väliä.
Aamulla pojasta tultiin ottamaan sokeriarvot ja tuntia myöhemmin hänet haettiin osastolle. Siellä vierähtikin seuraava viikko. Maanpäällisen taipaleen alku ei ollut henkisesti helppo, jos ei ollut raskauden loppukaan.
Ajatuksissa on kirjoittaa mm. Seuraavista aiheista, jos joku tätä vielä sattuu lukemaan:
-tylsät viikot
-1. viikko osastolla
-tunteet; äidinrakkaus, pettymys,
-istukan vajaatoiminta
-meidän vauva
-huoli vauvan terveydestä
-maidottomalla
-minä:äiti?
Pikkuruinen poikamme syntyi 2.11. ja olemme viimein perhe!
Menin tuolloin kahdeksi kätilöopistolle ultraan, jossa oli tarkoitus katsoa painon kehitystä ja vesitilannetta. Lääkäri päättikin käynnistää synnytyksen samantien, sillä ei löytänyt lapsivettä käytännössä lainkaan. Sain ballongin ja jouduin vastaanotolta osastolle. Ballonki ei tuntunut juuri miltään.
Synnytys oli paljon kamalampi kokemus mitä olin osannut kuvitella. Ehkä osansa oli silläkin, että se eteni rivakasti ja kuvittelen, ettei kehoni oikein ehtinyt mukautua tilanteeseen. Ballonki kolahti vessakäynnin yhteydessä pönttöön n. klo 16.30. Tuntia myöhemmin lääkäri kävi puhkaisemassa kalvot. Kävin syömässä päivällisen ja sen aikana koin ensimmäiset hennot supistukset. Niitä ei ollut tosiaan loppuraskaudessa lainkaan.
Tässä vaiheessa kätilö sanoi, että nyt etenee niin nopeasti, että vielä tänään syntyy. Niimpä soitin miehelle, että ottaa sittenkin sairaalakassin mukaan. Sitä oli ollut tarkoitus vielä täydentää, mutta olin sentään jotain kasannut. Olin kuullut niin paljon juttuja käynnistyksistä, että kuvittelin vauvan olevan vähän lujemmassa ja aikaa menevän enemmän. Vaikka olin tiedostanut, että voin joutua käynnistykseen kuvittelin että voisin tulla kotiin hakemaan tavarat ja pakkaamaan itse loppuun. Monihan pääseen ballongin kanssa kotiin tai saa ajan jolloin tulee käynnistykseen. Minä olin suunnitellut leipovani sämpylöitä.
Syntymähuoneeseen siirryimme noin 19 maissa ja puoli tuntia myöhemmin laitettiin oksitosiinitippa. Sen jälkeen olisin halunnutkin jäädä vessan pöntölle istumaan. Tuntui siltä, että maha oli sekaisin. Supistukset koventuivat nopeasti ja sain ilokaasun käyttöön. En huomannut siitä mitään helpotusta. Lähinnä sen, että maskiin oli hyvä tarrautua kaksin käsin ja kiljua supistuksen tullessa. Klo 20.30 sain tensin, joka oli ihan turha sekin. Supistukset oli todella repiviä. Klo 21 olin 8 cm auki ja varttia myöhemmin sain epiduraalin.
Ei ponnistuttanut lainkaan, mutta aloin ponnistaa kun supistuksia tuli. Vauvan syke laski supistusten tullessa. Olin kauhuissani. Syke kuitenkin palautui aina takaisin supistusten välissä. Välillä syke katosi kokonaan, mikä sai minut kiljumaan, että "kuoleeko se". Toinen mitä seurasin oli kello. Epiduraali kestäisi 1,5-2 h ja pelkäsin sen loppuvan. Supistus supistukselta kuitenkin sydäneenet kuuluivat harvemmin ja lopulta olin jo niin kauhuissani, että aloin ponnistaa ilman supistuksia. Kello lähestyi 23:a.
Kun pää saatiin puolittain ulos, kätilö käski rauhoittumaan ja hengittelemään. Ei onnistunut. Kipu oli jäätävä. Seuraavalla ponnistuksella vauva putkahtikin maailmaan. Ensimmäinen kysymykseni oli "elääkö se". Elihän se ja pian alkoi vauva itkemään. Mikä ihana ääni! Huikea helpotuksen tunne ja itku. Se syntyi. Se elää! Miten kauan tätä hetkeä olikaan odotettu.
Synnytys kesti 3,5 h. Ponnistusvaihe n. puoli tuntia. Poika painoi 2625 g.
Sain vauvan hetkeksi rinnalleni, kunnes minua lähdettiin viemaan leikkaussaliin, jossa korjailtiin repeämät. Se oli se kipu hetkellä jolla pää tuli osin ulos. Siellä ja heräämökeikalla menikin melkein neljä tuntia. Sen ajan vauva oli isänsä kanssa. Joutui lämpölampun alle hetkeksi. Kun pääsin perhehuoneeseen olin lantiosta alaspäin puudutettu ja vauvan syliin ottaminen oli vaikeaa. Sinä yönä en nukkunut yhtään. Tuntui todella epätodelliselta, että lopulta hän oli siinä meidän kanssa. Itkeskelin vähän väliä.
Aamulla pojasta tultiin ottamaan sokeriarvot ja tuntia myöhemmin hänet haettiin osastolle. Siellä vierähtikin seuraava viikko. Maanpäällisen taipaleen alku ei ollut henkisesti helppo, jos ei ollut raskauden loppukaan.
Ajatuksissa on kirjoittaa mm. Seuraavista aiheista, jos joku tätä vielä sattuu lukemaan:
-tylsät viikot
-1. viikko osastolla
-tunteet; äidinrakkaus, pettymys,
-istukan vajaatoiminta
-meidän vauva
-huoli vauvan terveydestä
-maidottomalla
-minä:äiti?
7.10.2015
Murheita
Maanantain kontrollissa saimme kuulla, että vauva on kasvanut ihan hyvin. Paino oli nyt 1944 g (34+5) eli paino oli noussut -2 käyrää pitkin niin kuin tässä vaiheessa oli toivottuakin. Hetken ehti jo pieni ilo nousta pintaan. Se kasvaa tällä hetkellä ihan hyvin, sitä ei ehkä tarvitsekaan ottaa kesken kaiken maailmaan! Lääkäri kuitenkin mittaili pitkään ja mitään puhumatta napanuoran virtauksia. Jo siinä tutkimuspöydällä maatessa iski huoli, että niissä on varmasti jotain. Lääkäri sanoikin sitten, että virtaukset ovat siinä rajoilla. En kysynyt kumpaan suuntaa, mutta oletan, että alarajalla. Jäi kauhea olo. Nytkö pikkuinen voi saada hapenpuutteen? Voiko se kuolla kohtuun?
Ultran jälkeen olin melkein tunnin ajan käyrillä. Siinäkin ehdin kauhistua moneen kertaan. Toinen lukema näytti vauvan sykkeitä ja toinen jotain muuta, mutta en tiennyt. Välillä kun vauvan sykkeet nousivat korkealle toinen lukema tippui pitkäksi ajaksi nollaan. Kauhuissani katseli lukemaa. Kertooko se, että nyt ei happi kulje?! Onneksi kätilö kävi välillä kurkkaamassa ja kertoi, että toinen luku kertoo supistuksista. Kyselin kätilöltä siitä, mitä virtausten "rajalla oleminen" tarkoittaa, jolloin kätilö kertoi lääkärin konsultoineen erikoislääkäriä, joka oli pitänyt kuitenkin kaikkia lukemia ihan hyvinä.
Totta kai tuo virtausjuttu jäi vaivaamaan ja nyt tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, että voisimme saada terveen lapsen. Välillä myös elävä lapsi tuntuu haaveelta. Odotuksesta on kadonnut ilo. Enää en jaksa hihkua miehelle, että meille tulee vauva ja miettiä viimeisiä hankintoja. Iloita viimeisistä viikoista tms. Itse asiassa tällä hetkellä vaan pelottaa paljon sekin, että olen jo ehtinyt hankkia niin paljon valmiiksi. Sänky pitäisi vielä hakea, mutta tuntuu paremmalta ajatukselta jättää kokonaan hakematta, ettei tarvitsisi sitten tuijotella tyhjää sänkyä, jos meille ei tulekaan vauvaa.
Tavallaan tuo maininta virtauksista tukee Cacciatoren mainintaa siitä, että istukassa on runsaasti lakuunoita ja se ei ehkä näytä kovin hyvältä tai toimi loppuun saakka. Totta kai toiveikkaana miettii sitäkin vaihtoehtoa, että 3 ja 2 viikkoa sitten virtaukset olivat hyvät, joten kohtuuko kommentti vain siitä, että nyt ultrannut lääkäri sattui vaan olemaan vähän kokemattomampi. Kaksi edellistä ei tarvinnut asiaan konsultaatio keneltäkään. Toisaalta tämä lääkäri keskittyi virtausten mittailuun paljon pidemmän aikaan, ehkä niissä siis oli jotain muutosta.
Kun juttelin siskoni kanssa asiasta, hän kertoi syöneensä 2. lapsen kohdalla koko raskauden ajan lasten aspiriinia juuri noiden istukan hyytymien vuoksi. Onko meillä joku perinnöllinen veren hyytymistekijä sellainen, että tämä hyytymien todennäköisyys olisi pitänyt tajuta aikaisemmin vai onko se vain normaalia, että tässä vaiheessa raskautta istukassa saattaa olla yhtä ja toista. Tästä asiasta on todella huonosti tietoa.
Toinen odotuksen iloa nakertava asia on sairastelukierre. Nyt 11 viikon putken jälkeen tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että ehtisin 5 viikossa tervehtyä laskettuun aikaan mennessä. Viime yönä mietin sitäkin, että haluaisin kaikki mahdolliset vaaralliset/vahingolliset virukset suljettavan pois, mutta sitä tuskin tullaan tekemään. Tieto siitä, että vaikka minä olen koko ajan sairas se ei aiheuta vauvalle vaaraa, helpottaisi oloa. Entäs sitten jos olen sairas ja joudun synnyttämään sairaana, saako pienikin taudit? Mitä jos joudun aloittamaan antibioottikuurin, saako imetyksen heittää siinä vaiheessa romukoppaan?
Ultran jälkeen olin melkein tunnin ajan käyrillä. Siinäkin ehdin kauhistua moneen kertaan. Toinen lukema näytti vauvan sykkeitä ja toinen jotain muuta, mutta en tiennyt. Välillä kun vauvan sykkeet nousivat korkealle toinen lukema tippui pitkäksi ajaksi nollaan. Kauhuissani katseli lukemaa. Kertooko se, että nyt ei happi kulje?! Onneksi kätilö kävi välillä kurkkaamassa ja kertoi, että toinen luku kertoo supistuksista. Kyselin kätilöltä siitä, mitä virtausten "rajalla oleminen" tarkoittaa, jolloin kätilö kertoi lääkärin konsultoineen erikoislääkäriä, joka oli pitänyt kuitenkin kaikkia lukemia ihan hyvinä.
Totta kai tuo virtausjuttu jäi vaivaamaan ja nyt tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, että voisimme saada terveen lapsen. Välillä myös elävä lapsi tuntuu haaveelta. Odotuksesta on kadonnut ilo. Enää en jaksa hihkua miehelle, että meille tulee vauva ja miettiä viimeisiä hankintoja. Iloita viimeisistä viikoista tms. Itse asiassa tällä hetkellä vaan pelottaa paljon sekin, että olen jo ehtinyt hankkia niin paljon valmiiksi. Sänky pitäisi vielä hakea, mutta tuntuu paremmalta ajatukselta jättää kokonaan hakematta, ettei tarvitsisi sitten tuijotella tyhjää sänkyä, jos meille ei tulekaan vauvaa.
Tavallaan tuo maininta virtauksista tukee Cacciatoren mainintaa siitä, että istukassa on runsaasti lakuunoita ja se ei ehkä näytä kovin hyvältä tai toimi loppuun saakka. Totta kai toiveikkaana miettii sitäkin vaihtoehtoa, että 3 ja 2 viikkoa sitten virtaukset olivat hyvät, joten kohtuuko kommentti vain siitä, että nyt ultrannut lääkäri sattui vaan olemaan vähän kokemattomampi. Kaksi edellistä ei tarvinnut asiaan konsultaatio keneltäkään. Toisaalta tämä lääkäri keskittyi virtausten mittailuun paljon pidemmän aikaan, ehkä niissä siis oli jotain muutosta.
Kun juttelin siskoni kanssa asiasta, hän kertoi syöneensä 2. lapsen kohdalla koko raskauden ajan lasten aspiriinia juuri noiden istukan hyytymien vuoksi. Onko meillä joku perinnöllinen veren hyytymistekijä sellainen, että tämä hyytymien todennäköisyys olisi pitänyt tajuta aikaisemmin vai onko se vain normaalia, että tässä vaiheessa raskautta istukassa saattaa olla yhtä ja toista. Tästä asiasta on todella huonosti tietoa.
Toinen odotuksen iloa nakertava asia on sairastelukierre. Nyt 11 viikon putken jälkeen tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että ehtisin 5 viikossa tervehtyä laskettuun aikaan mennessä. Viime yönä mietin sitäkin, että haluaisin kaikki mahdolliset vaaralliset/vahingolliset virukset suljettavan pois, mutta sitä tuskin tullaan tekemään. Tieto siitä, että vaikka minä olen koko ajan sairas se ei aiheuta vauvalle vaaraa, helpottaisi oloa. Entäs sitten jos olen sairas ja joudun synnyttämään sairaana, saako pienikin taudit? Mitä jos joudun aloittamaan antibioottikuurin, saako imetyksen heittää siinä vaiheessa romukoppaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)