30.5.2014

Säkä, onni, mäihä...

Kartat mua vieläkin
Vaikka tiedät etten ole se sika jota esitin

 Olin juuri vähän saanut saappaani pitävämmälle pohjalle perjantaisen alkion siirron tuottamasta epätoivon, surun ja katkeruuden tunteesta, niin jopas huomasin keskiviikkona käsivarressani borrelioosiin viittavaan renkaan. Paska! Nyt viimeistään kaikki tutut tunnistaa, mutta kerronpa silti.

Mulla oli borrelioositartunta edellisen kerran viime syksyllä. Ei aavistuskaan mistä sen silloin sain. Yhtäkkiä vain " yksi hyttysen purema" alkoi käyttäytyä oudosti. Itseasiassa rengas levisi lopulta ruokalautasen kokoiseksi ja siitä on vieläkin arpi. Vasta-ainetesteissä borrelia koholla. Myös kontrollista, mutta niiden kuulemma "kuuluukin olla" 4 kk episodin jälkeen.

Silloin söin 3 viikkoa putkeen antibioottia annoksella 1000 mg x 2 pvä. Ja kuurin jälkeen söin kuukauden happosalpaajia, kun ilmeisesti tämä satunnainen, joistain tietyistä ärsykkeistä puhkeava refluksi ja mahan gastriitti yltyi (näin yksi sisätautien erikoislääkäri oireista diagnosoi).

Kävin heti keskiviikkona työterveydessä rinkulan huomattua ja sain 2 viikon antibioottikuurin annostuksella 750 mg x 2 päivässä. Huolestuttavinta tässä on se, että eilen tuo viime syksyinen puremakohta myös ärtyi. Se on alkanut ikään kuin kuplia. Se on siis samassa kädessä, kuin tämä uusi. Tietenkään en voi olla vetämättä johtopäätöstä, että bakteeri on ollut minulla jo monta kuukautta jonnekin piiloutuneena (sehän tykkään piiloutua mm. niveliin, silmiin, aivoihin ym.). Viime yön sitten mietin, että pitäisikö tässä nyt kuitenkin iloita sitä, että IVF meni perseelleen eikä raskautta ole odotettavissa, koska tuo bakteeri voi välittyä tietysti sikiöön. Ja pitäisikö siitäkin iloita, että jos viiden vuoden kuluttua olenkin työkyvytön/rullatuolissa ym. niin ainakaan ei ole lapsia, jolla olisi moinen äiti?

Niin. Enkä tälläkään kertaa tiedä mistä olen punkin saanut. Pistot ovat todennäköisesti nymfivaiheen punkeista joita ei silmämääräisesti ole helppo havaita. Meillä on muutaman neliön puutarha, ehkä sieltä? Vaikka tuntuu, että tuommoinen pieni ala, jonka ympäristö on hiekkaa ja asvalttia ei olisi oikein niiden elinalue. Satamassa rapsuttelin jonkun miehen koiraa ja koira oli aiemmin kulkenut reuna-alueiden heinikossa. Siltäkö? Mutta tuntuu uskomattomalta, että ne olisivat niin verenhimoisia, että päättäisivät koiran karvoista hypätä muhun. Eikö silloin kaikilla koiranomistajilla olisi koko ajan punkkeja?

Ja se vituttaa, että koko borrelioosi ei oteta vakavasti. Ei lääkärit, eikä ihmiset. Paitsi lääkärit, jotka itse ovat sairastaneet TBE:n tai Borrelian tai jonka perheessa on tauti jollain tavoin esiintynyt. Viimeksikin sain kommentteja " hyvä, että se voidaan antibiootilla hoitaa. Sen kun syöt kuurin". Joo, mutta kun se ei aina tarkoita, että se on sillä hoidettu.

Mutta summa summa rum 2012 alkanut sairaus-tauti- unettomuus-paska mäihä -kierre ei ole katkennut. Olen tällä hetkellä henkisesti aika nollissa. Epäilen kyllä, että tällaisen kohtuuttoman usein toistuvan, jopa vääryydeltä tuntuvan huono-onnisten sattumusten jälkeen voisi iloinen ja positiivinenkin yksilö kokea joitain vitutuksen ja katkeruuden tunteita. Miksi aina minä? Eikö lapsettomuudessa ja puolentoista vuoden unettomuudessa olisi yhdelle yksilölle ihan riittävästi sietämistä.

Aion mennä ensi viikolla lääkäriin ja pyytää erinäisiä verikokeita (niistä lisää myöhemmn), joita aiemmin mainittu sisätautien erikoislääkäri kehotti tarkistamaan, jotta voitaisiin sulkea pois jokin hormonaalinen epätasapaino ja lisämunaisen sairaus. Samalla aion pyytää vahvaa melatoniinia, jotain nukahtamiseen ja kysyä voisinko kokeilla jotain lääkitystä mielialaan. Saa nähdä mitä tästä litaniasta tuumataan. Ei jaksaisi enempää. Olisi kiva jos joku ammatti-ihminen suhtautuisi vakavasti ja käsittelisi kokonaisuutena. Tai varmistaisi, että olen luulosairas.

26.5.2014

Kotiin itkemään

Lähdin klinikalta siinä mielentilassa, etten edes maksanut. Rynnin vaan itkien ovesta ulos. Kävelin pitkään pitkin katuja ja koetin kasata itseäni, mutta klinikalle en enää pystynyt palaamaan. Täytyy tänään nolona käydä maksamassa.

Loppupäivän sinnittelin töissä, mutten pystynyt keskittymään mihinkään. Paitsi googlailemaan mikä selittää epäkypsät munasolut. Johtuuko ne siitä, että olen muutenkin ihmisenä epäkypsä?

Pahin oli kotimatka. Pinnistelin etten olisi itkenyt. Päässä takoi ajatus, että kunhan vaan pääsen kotiin niin voin rauhassa revetä. Metrossa oli lapsia, äitejä pienten vauvojen kanssa. PAHA! Onneksi laukussa oli joku kirja jota pakotin itseni lukemaan (tai tuijottamaan), koska muuten oli vaikea hallita tilannetta. Näytin kyllä siltä, että olen juuri itkuun purskahtamaisillani. Mikä siinä itkemisessäkin on niin noloa? Miksi sitä ei voi tehdä julkisella paikalla?

Viimeinen 100 metriä ennen kotiovea teki mieli juosta, sillä tuntui että nyt se tulee. Sisällä kasvava pakahduttava itkumöykky on vähän kuin pissahätä (paitsi että pissahätä on kaikin tavoin positiivisempi kokemus). Muutama kymmenen metriä ennen aloin repeillä ja kun sain ulko-oven perässä repesin lopullisesti. Sanoin miehelle, että nyt ei hyssytellä, nyt pitää voida itkeä kunnolla. Ja mies itki seurana.

Itkut on itketty (koputtaa puuta), mutta suru jäi. Pakko kai jatkaa.

23.5.2014

Selvisikö lapsettomuuden syy?

Yhdeksästä munasolusta vain kaksi oli edes sen verran kypsiä, että hedelmöittyivät. Ja molemmat jakautuivat epänormaalisti. Alkionsiirto tehtiin, mutta mitään ei kannata odottaa. Lääkärikin oli ihmeissään, kun vielä punktiossa tilanne näytti hyvältä. Se saattaa olla selitys sille miksei lasta ole eikä ehkä tule.

Vollotin jo klinikalla ennen siirtoa, jatkoin siirron jälkeen ja nyt jatkan työpöydän ääressä. Toivottavasti kukaan ei keksi mitään asiaa mulle.

22.5.2014

Punktio

Toimenpide oli odotuksia kivuttomampi. Edeltävät päivät elin normaalisti. Päivisin olin turvonnut ja olo tuntui tukalalta. Illat kuitenkin puuhastelin kaikenlaista jalkojen päällä vähän normaalia rauhallisemmin ja join paljon vettä. Sen myötä olo kohentuikin huomattavasti aina nukkumaan menoa kohden.Yötkin nukuin hyvin.

Punktioaamuna tuntui oikealla puolella pientä nipistelyä, muttei puhettakaan, että esimerkiksi kävely olisi jotenkin sattunut. Tästäkin olin lukenut muiden kokemuksia, miten itku kurkussa oli täytyy hiippailla toimenpidettä ennen ja varsinkin sen jälkeen. Se on varmaan sen pienen munasolu määrän ansiota.

Kanyylin pistäminen kyynärtaipeeseen ei tuntunut miltään (ennen olen saanut kanyylin kämmenselkään ja se muistaakseni oli huomattavasti ikävämpää). Punktiokaan ei ollut kivulias. Tunsin siinä maatessani miten rauhottavan ja kipulääkkeen coctail jysähti huumaavana tajuntaan. Puudutuspiikkien pistot olivat aika epämiellyttäviä ja siirtymisen rakkulasta toiseen tunsin.

Välittömästi keräyksen jälkeen kipu oli melko voimakasta ja säteili vasemmalla puolella lonkkaan, kylkeen ja ylävatsaan asti. Siinä hetkessä iloitsin, että saisin viettää vielä toisenkin päivän kotona potemassa. Kauhistelin kipua turhan ajoissa, sillä klinikalta päästyäni en ole kertaakaan ottanut särkylääkettä.

Keräyksen jälkeen olin pahoinvoiva ja vietin tovin tipassa. Olin hieman huolestunut, että siihenkö minä nyt romahdan  vaikka olin ollut niin hyvinvoiva vielä aamulla. Minua ennen operaatiossa olleet poistuivat klinikalta pikapikaa ja kuuntelin kuinka seuraavaksi paikalle tuli siirtoon meneviä.

Saimme ohjeistusta ja allekirjoitimme ennakkoon pakastussopimuksen. Saalis oli 4+5. Lääkäri sanoi, niiden olevan hyvänkokoisia. Vielä en tiedä onko niissä ainesta siirrettäväksi tai pakastukseen. Siirto on huomenna, joten sitten tuo selviää. Voisin soittaa väliaikatietoja, mutta ajattelin odottaa huomiseen. Huomenna aamulla ilmoitetaan, jollein siirtoon tarvitse saa tulla.

Kotona olin niin tokkurassa ja väsynyt, että päivä meni nukkuessa muutaman tunnin pätkiä kerrallaan. Mies oli mukana klinikalla ja kokkaili ruoan.

Pyysin sairasloman kahdelle päivällä, silmällä pitäen sitä, että tuo aika tosiaan saattaisi olla palkatonta + työni ei ole millään muotoa rankkaa. Koneen ääressä kökötän ja yritän ajatella. Suurin ponnistus taitaa olla se, kun julkisilla matkaan töihin ja sen joutuisin tekemään joka tapauksessa kun menen klinikalle (jos tarvitsee mennä).

Töissä ilmoitin kahdelle henkilölle, että olen poissa ainakin yhden päivän, todennäköisesti kaksi. Jotain ympäripyöreää selitin operaatiosta. Lääkärintodistuksesta toki voi päätellä jotain, mutta silläkään ei tunnu enää olevan sen kummenpaa merkitystä.

Tänään heräsin aikaisin ja olo on varsin normaali. Vuotoa ei enää ole, kipua ei tunnu ja turvotuskaan ei ole ihmeellinen. Ajattelin lähteä taimitarhaan.

19.5.2014

Punktiota kohden & mitä sanon töissä

Tilanne oli parantunut viime viikosta, mutta potentiaalisten/kypsien määrä on silti vain 5-6 kpl. Nyt oikealla oli 2 x18 mm, 1x15mm, 2x12-13mm ja 2x10 mm. Vasemmalla 1x18,5 mm, 1x15 mm, 1x12,5 mm ja 1x10 mm. Nuorilla (kuten minulla - ai jaa?) ei yleensä pienet munarakkulat ole hedelmöittymiskelpoisia, kun taas iäkkäämmillä ne voivat olla.

Punktio tehdään jo keskiviikkona, vaikka se viime viikolla lääkärin puheissa oli "aikaisintaan keskiviikkona". Limakalvo on jo siinä elinkaaren vaiheessa, että sitä uhkaa parasta ennen päiväyksen täyttyminen.

Pregnylin pistän tänään ja sitten onkin omat piikittelyt ohi. Alkionsiirto on perjantaina, jos sellaiseen päästään. Nopeasti tuntuu menneen tämä juttu. Ainakin tähän asti.

Olo on ollut hyvä, mitä nyt kunnon syömisen jälkeen tulee huono/tukala olo, eikä sen takia juuri teekään mieli syödä. Lisäksi jonkin verran olen turvonnut, muutama finni pukkasi ja toisella kyljellä nukkuminen tuntuu ikävältä. Hyvä olo lienee yhteydessä vähäiseen isojen rakkuloiden määrään.

Yksi päänvaivaa aiheuttava ressinaihe on vielä ratkomatta: "mitä mä sanon töissä"? Eilen järkeilin, että kerron hallintohenkilölle (jolle saikut ilmoitetaan) koko jutun ja sanon etten ole kellekään muulle kertonut, enkä aio kertoa, enkä varsinkaan halua kertoa. Ihan tarpeeksi henkilökohtainen asia. Töissä on paljon ihmisiä jotka tuntee lisää ihmisiä jotka tuntee mut jne. Ihan liian pienet piirit, kun en ole valmis tulemaan kaapista ulos.

Mutta sitten en keksinyt, että mitä sitten kerron kaikille muille. Miten perun palaverit ja mitä sanon varapomolle, jolle en halua kertoa totuutta (oikealla pomolle kyllä voisin kertoa)? Turvaudunko valheeseen ja valehtelen kaikille, että vatsatauti otti vallan? Silloin en luonnollisesti voi kertoa kenellekään totuutta, vaan on pitäydyttävä samassa valheessa kautta linjan. No, valheella kun on todistetusti lyhyet jäljet, niin entäs jos sattuukin jotain yllättäviä kunnon heikennyksiä ja joudun pidemmäksi ajaksi parantemaan (Kyllä. olen lukenut internetin kauhukertomukset punktion jälkeisistä vatsaontelon tyhjennyksistä).

Äh. Lykkään tätä huomiselle ja toivon, että vastuullinen aikuinen minussa johdattaa minut oikean ratkaisun äärelle.

15.5.2014

UÄ kuulumiset

Neljän pistopäivän jälkeen tulos on 6 kpl n. 7-10 mm kokoista munarakkulaa + joitain pienen pieniä. Onnettomat 6! Mitä olen lapsettomuushoitohistoriassani ehtinyt lueskella muiden IVF kertomuksia, ovat määrät olleet 10-15 luokkaa.

Puregon annosta nostettiin 150:n ja huomenna aloitan lisäksi Orgalutran pistelyn. Maanantaina sitten katsotaan mitä on tapahtunut. Punktioon pääsen aikaisintaan keskiviikkona. Viimeistään perjantaina.

En osannut sanoa lääkärille mitään.  En saanut kerrottua, että stressaan ja pelkään. Koko homma tuntuu väärältä. Olin kuin joku hidasälyinen älykääpiö. Kuuntelin ohjeet ja nyökyttelin. Kun pääsin huoneesta alkoi itkettää. Selviydyin kuitenkin hoitajan opastukseen Orgalutran pistämisestä ja sain suuni auki sen verran, että sain kysyttyä aiheutanko vahinkoa saunomalla ja uimalla kylmässä järvivedessä. No, en aiheuta. Pomppimalla ja kiertoliikkeillä voin saada munasarjan kiertymään, mutta siitä olikin puhetta jo viime käynnillä.

Paitsi, että tämä on pelottavaa niin lisäksi on turhauttavaa ettei keho suostu aktiiviseen yhteistyöhön. Nyt on tosi kyseessä! Toimisit nyt tämän kerran, niin lupaan olla itselleni armollinen ja pitää parempaa huolta. Olisi kiva saada kunnon saalis (edes kohtuullinen), kun tällä tavoin kehon luonnollista toimintaa järkytetään. Vähän vaivan palkkaa.

Miehen veljällä on kaksi tytärtä joista toinen IVF:n ja toinen PAS:in tuloksena. Sillä tiedolla yritän itseäni stempata. Jos veli olisi vielä naimisissa tämän vaimon kanssa, olisi lähipiirissä joku jonka kanssa tästä voisi puhua. Heidän eron myötä yhteydenpito on kuitenkin vähentynyt. Mies on ainoa jonka kanssa voin puhua, mutta enemmänkin tukea kaipaisin. Miksi sekin on niin vaikeaa, heti kuittaamassa, että kaikki menee hyvin ja kyllä me vielä lapsi saadaan. Kiireesti yrittää vaientaa, kun minä haluaisin puhua.

Siskon tai äidin kanssa on turha edes yrittää puhua, sillä heillä on käsitys etten raskaudu siksi, että "maaperä ei ole hedelmällinen" unettomuuden ja sairastelujen vuoksi. Ensin pitää voida tositosi hyvin pitkän aikaa ja sen lisäksi keho ja mieli täytyy olla tasapainossa. Ihminen on kokonaisuus jne. Turha edes selittää, että siitä tilanteestahan tähän aikoinaan lähdin. Iloisena, hyvinvoivena, stressittömänä. Se minä vaan on matkan varrella jotenkin hapertunut.

12.5.2014

Pohjamudissa möyrintää

*Varoituksen sana: valitusta ja katkeraa tilitystä.

Äitienpäivä sai ihan eri ulottuvuudet kuin aikaisempina vuosina. Hairahduin lukemaan äitienpäiväpäivityksiä, toivotuksia ja katselemaan kuvia siitä, mitä kaikkea perheelliset tekivät äitienpäivänä. Vuosi takaperin en ärsyyntynyt siitä, että ihmiset toivottelivat hyvää äitienpäivää kaikille äideille. Nyt otin sen henkilökohtaisena tappiona ja muistutuksena siitä, mihin minusta ei ole. Mitä minä en ehkä koskaan ole. Poistin fb:n puhelimesta, etten tietäisi mitä kivaa "meidän x vuotias on keksinyt" tai "minkä nimen meidän toinen prinsessa tänään sai".

Olisin voinut olla muutaman päivän poissa linjoilta ja säästää itseäni. Osittain ärtyneisyyden ja itkupotkuraivarien  taustalla taisi olla se, että lapsettomuushoidot konkretisoituivat siihen pisteeseen, että piikitin eilen ensimmäisen annoksen Puregonia. Ja se pelottaa. Stressaa. Mitä jos se ei toimi? Miksi se toimisi? Solut kohtaavat toisensa luonnollisissakin oloissa, miksi maljalla kohtaaminen olisi tuloksellisempaa? Kuinka jaksan kesän, jos tulos on 0? Entä syksyn? Pelkään, etten jaksa olla vahva. Etten jaksa esittää, että kaikki on hyvin. Että juutun pohjamutiin lopullisesti (jalat ottaa jo pohjaan!).

Olen kai liian lapsettomuuskeskeinen. Nyt vajoan sinne kokonaan. Onhan elämässä paljon muutakin. Joo, ja se "paljon muutakin" voi  vain erittäin vähän täyttää sitä oman puuttuvan perheen ammottavaa aukkoa. Olen yrittänyt sitä  täyttää milloin milläkin, mutta tunnen itseni idiootiksi, joka ei koskaan kasva. Joka ei koskaan hyväksy itseään.

Treenaan jonnekin jonnin joutavaan, että olisi jotain mitä odottaa ja jotain mille omistaa elämä. Keksin retkiä sinne tänne, jotta voin vakuuttaa itselleni, että kyllä minä tätä elämää elän ja samalla tiedän, että valehtelen itselleni. Näitä asioita minä en halua sillä tavalla. Ne kuuluu elämään ja niillä on paikkansa, ja haluankin jossain mielessä. Mutta ilmankin pärjäsin. Ei niitä varten eletä. Ne voidaan vaihtaa vaihtoehtoiseen tai ne voivat muuttua elämän varrella.

Viimeisen vuoden aikana niissä kaikissa "paljon muissakin" on ollut voimakkaasti läsnä ajatus "sitten perheellä", "sitten lasten kanssa". En todellakaan elä hetkessä. En osaa hyväksyä tilannetta, joka kuitenkin on jossain vaiheessa ehkä pakko hyväksyä. Tai ehken vielä halua. Kai sekin on positiivista?

En enää tiedä olenko kateellinen vai katkera. Vai sekä että? Viime viikolla, sain itkuraivarit, kun siskoni muisteli esikoisensa syntymää. Eilen ystävän "lasten kanssa mummolaan päivityksestä + kuvista". Jotenkin näille asioille on nyt herkistynyt. Kai se on osa prosessia.

Pysyin kaapissa. Odotan parempaa hetkeä ja tämän hoidon tulosta ennen ulostautumista. Ta sitten pidän ovet visusti kiinni. Jotenkin tunnistin, että ulostuloni perimmäinen motiivi olisi ollut laittaa jauhot suuhun, kaikille niille "ihanan äitienpäivän viettäjille". Näpäyttää (katkerana ihmisenä) niitä, jotka ovat saaneet haluamansa. Ei se ehkä ole hyvä syy kertoa henkilökohtaisista ongelmista isolle ihmisjoukolle, jossa on mukana niitä näitä, kaukaisia tyyppejä elämän varrelta.

9.5.2014

Tuhruttelua

Aamulla alkoi tuhrutella lupaavasti ja huomisen voi laskea kp1:ksi. Mielialan kurssi painui nopeasti miinukselle, mutta alkoi myös nousta yhtä jyrkästi. Täh, minäkö optimisti?

Mietin eilen pitäiskö minun lauantaina tulla ulos kaapista. Jos vaikka päivittäisin että "meidän liputuspäivä", linkkaisin infon lapsettomien lauantaista tai tykkäisi lapsettomien lauantaista? Ehkä ensi vuonna sitten? Ja mitä sillä saavuttaisin? 

8.5.2014

Kärsimätön

Kp31. Dpo 15. Ilman vuotoa. Illalla ja yöllä menkkajuilintaa, eilen ja edellispäivänä pienen pieni verivivahdus valkovuodossa. Ärsyttävää. Tekeekö tämä odottamalla odottaminen, sen että ne oikein kiusallaan ovat alkamatta? Viime kierrossakin bongailin saman verensekaisen vuodon jota silloin kuvittelin kiinnittymisestä johtuvaksi. Muutama päivä sen jälkeen alkoi vuoto.

Tiedän. Liioittelen. Eletään vasta ensimmäistä päivää yli auringon tarkan kiertoaikataulun. Mutta viimeksi lokakuussa 2012 kierto venähti 4 päivällä. Tiedän niiden alkavan, mutten osaa estää itseäni ajattelemasta sitä toista, huomattavasti mielekkäämpää vaihtoehtoa. Ja kun antaa itselleen siihen luvan, niin kuvittelee myös kipuilun olevan erilaista. Välillä juilii toista puolta ja välillä toista. Ja tätä on jatkunut kohta viikon. Ehkä ikääntyminen on tuonut tällaisenkin mukanaan. Äh, nyt tarvittaisiin kiirettä töissä ja sosiaalisella rintamalla, jotta saisi huomion pois itsestä.

Iltaisin Nukku-Mattia odotellessa olen ajatellut munasolujen kasvattamisen aiheuttamaan painetta, ultrien ajankohtia. Ensimmäinen pitäisi olla kp4, kun pistoksia on takana 3 eli ensi viikolla alussa. Lisäksi olen miettinyt punkiota ja sen jälkeisiä päiviä. Ja sitä, mitä kaikkia menoja täytyy perua/siirtää tämän vuoksi vuoksi, potentiaalisia tekosyitä joita voisin kertoa. Mitä ilmoitan työantajalle, kun olen tällainen jänishousu enkä halua kertoa oikeaa syytä. Entä pitäisikö pyytää Venloihin joku muu tilalleni? Ei kai sillä oikeasti mitään merkitystä ole.

6.5.2014

Odotellessa

Tilanne ei ole edistynyt. Menkkajuilintaa on ollut jo useamman päivän, mutta vuoto antaa odottaa itseään...Jos noudatan normaalia kiertoaikataulua, kp1 on huomenna. Koska yleensä en etukäteen juuri kipuile, on tietenkin päässä käynyt ajatus jospa viimeinen kierto ennen totisia toimenpiteitä toisi plussan eikä IVF:ää tarvittaisikaan. Päästäkseni tästä ajatuksesta tein viime yönä raskaustestin. Ja pääsin eroon turhan toivon lietsonnasta.

En ole juurikaan murehtinut tulevaa (kiitos Vapun ja reissailujen) ja mieli on toistaiseksi pysynyt rauhallisena. Huomenna haen apteekista Puregonit ja samalla paukkuu lääkekatto.