27.4.2015

Nallekarkkeja ja polttava tunne

Sen jälkeen kun varhaisultrassa sain vahvistuksen, että kyytiläinen on oikeassa paikassa ja sen sydän lyö, suhde lapsettomuuteen on muuttunut. Tai en tiedä voiko puhua suhteesta...Tuntuu, että tähän asti saatu hyvittää kaiken sen mitä tähän asti päästäkseen on joutunut kokemaan tai tuntemaan. Tämä kaikki on sen arvoista ja olen poikkeuksellisen onnekas. Joskus ajattelin, että lapsettomuus tulee aina olemaan iso osa minua. Että se tulisi aina olemaan tärkeimpiä asioita, jossa olen epäonnistunnut, jota tulen häpeämään ja peittelemään. Varmasti niinkin, mutta tällä hetkellä se osa on yllättävän paljon pienempi kuin odotin.

Jos lapsettomuuden ollessa akuuttina päällä tulin erittäin tutuiksi katkeruuden, vihan, kateuden ja epätoivon tunteiden kanssa, niin sittemmin olen tullut tutuksi syyllisyyden kanssa. Olen tuntenut syyllisyyttä muiden lapsettomien puolesta. Loppujen lopuksi mehän onnistuimme helposti. Oliko meillä edes oikeus? Monet kanssasisaret käyvät läpi paljon raskaampia asioita, paljon pidempään. Isompia pettymyksiä kerta toisensa jälkeen. Toiset tekevät paljon enemmän asioiden eteen, kuin itse koskaan tein. En esimerkiksi kokeillut vaihtoehtoisia hoitomuotoja, en kajonnut ruokavalioon, moni ihmeainekin jäi kokeilematta. Ja etenkin siksi tunnen syyllisyyttä, että kaikki eivät pääse koskaan tänne puolelle, missä itse nyt olen.

Tiedän, että mikään ei ole vielä kirkossa kuulutettua.  Ehkä tyyppi ei edes ole enää elossa. Ehkä raskaus keskeytyy. Tai emme saa tervettä lasta. Tässä voi tapahtua vielä yhtä ja toista. En tiedä miten siitä selviytyisi, jos tämän jälkeen joutuisi keskeytykseen. Emmekä ole pohtineet sitä, mitä teemme jos seulonnassa saadaan kurjia tuloksia. En osaa vielä ajatella asiaa, enkä edes halua. Mutta onhan tämä tähänkin saakka ollut voittokulkua, siihen toiseen vaihtoehtoon nähden.

Viikko sitten sain muistutuksen siitä, mitä tavallisille, hedelmällisille ihmisille voi käydä. Harrastuksen parista tuttu ystävä on raskaana, pari viikkoa edellä. Henkilö, jonka en koskaan ajatellut haluavan lapsia. Eikä kai itsekään ole vakavissaan ajatellut. Kuitenkin epämääräisen, lyhyen suhteen tuloksena on yllätysraskaus. Uutinen antoi hieman perspektiiviä siihen, miten asiat voivat mennä silloin, kun kaikki on lisääntymisterveyden suhteen kunnossa. Tällaiset tapaukset myös hieman helpottavat syyllisyyttä ja tunnetta, että olisi jotenkin helpolla selvinnyt ja poikkeuksellisen onnekas. Vaikka edelleen onnekkaana itseäni pidänkin. Ehkä sekin on omalla tavalla rankkaa, jos ei ole ajatellut saavansa omia lapsia, sitten sellainen ilmoittaa tulosta ja joutuu pohtimaan pitääkö lapsen vai tekeekö abortin. Mutta oman kokemuksen ja muiden kanssasisarten kamppailua seuranneena, en voi kyllä todeta muuta kuin: tasan ei ole menneet nallekarkit.

Sitten ihan muita juttuja. Olen viime öinä saanut kiusakseni uuden kiusallisen tunteen vai onko tämä nyt oire. Herään siihen, että alavatsaa polttaa. Se ei ole mitään menkkamaista kipua tai äkillistä vihlontaa, vaan ihan jonkin aikaa kestävä kihelmöivä ja polttava tunne. Ei varsinaisesti edes kipua, mutta sen verran epämiellyttävää, että siihen herää ja kyljellä ja vatsalla nukkuminen ovat poissuljettuja. Google ei osannut kertoa voiko kyse olla kohdun kasvusta vai kenties jostain tulehduksesta.

Vielä kiusallisemman kaverin olen saanut ummetuksesta. Hetken luulin jo senkin helpottaneen, mutta se tulikin takaisin entistä kamalampana. Kotikonstit alkaa olla loppuun kaluttu, on pakko varmaan hakea apua apteekista. Tämä on niitä asioita, joita en osannut odottaa raskauteen kuuluvan.

Nt-ultraa saan odottaa vielä viikon. En siis varannut aikaa yksityiselle, kun sain tuon ajan ja uskon tästä odottelusta selviäväni.

11+5

20.4.2015

Tunne

Tunteiden, luottamuksen ja mielikuvituksen vuoristoradassa syöksytään vaihteeksi alaspäin. 8 päivää ilman mitään. Siis ilman yhtään mitään nipistystä, vihlaisua, paineentunnetta, ei huonoa oloa lämpimän ruuan jälkeen tms. Turvotuskin on hellittänyt. Vallalla on pelko siitä, että kyytiläinen ei ole enää elossa. Tai enemminkin tunne siitä.


Olen kaksi kertaa kirjautunut yksityisen klinikan nettiajanvaraukseen, mutta aina jättänyt ajan varaamatta. En tiedä miksen vain varaa sitä ja mene, jotta tietäisin tilanteen. Eilen illalla oli vahvasti sellainen olo, että kaikki ei ole ok. Nukuin huonosti, eikä tarvinnut edes nousta jokaöiselle vessakäynnille, joka on ollut tapana jo ennen plussaa. Olen kuvitellut, että öinen vessakäynti on yhteydessä turvotukseen. Illalla olen ollut kuin turvonnut valas (siis en enää loppuviikosta ole ollut), maha yhtä pinkeää pötkylää. Maatessa kai nesteet jostain syystä lähtevät liikkeelle ja 4-5 välissä joudun raahautumaan vessaan. Aamuisin olenkin sitten herännyt normaalin kokoisena. Kun oireita ei ole ollut, olen hakenut luottamusta turvotuksesta. Nyt siihenkään ei voi luottaa. Viime yönä nukuin mahallani, joka on tähän asti ollut turvotuksen vuoksi epämiellyttävää.


10+5?

15.4.2015

1/4

Odotusaika, odottajat...Sitähän tämä kirjaimellisesti. Tänään pyörähti 10 viikkoa eli neljännes "odotusta" on täynnä. Toivottavasti pääsen myös "raskauteen" yhtä konkreettisesti. Tästä on ihan hirveän pitkä vielä, toisaalta toiset tällaiset 10 viikkoa ja ollaan jo hyvässä puolivälissä. Ja muutama viikko, niin 1/3 on täynnä. Pitäisi muistaa elää jokainen päivä, onhan näitä odotettu ja on näistä haaveiltu. Edelleen "raskaana" kuulostaa vieraalta. Mitä? Minäkö?

Jonkinlainen luottamuksen henki on ottanut minusta vallan, enkä enää päivittäin kauhistele oireita tai oireettomuutta. Saatan väittää kyllä miehelle, etten usko kyytiläisen enää olevan hengissä kun on ollut niin hiljaista ja mahan turvotuskin alkoi hellittää, mutten itsekään täysin usko omiin väittämiini. Kovat alavatsakivut olivat viime viikon teema ja ne loppuivat lauantaihin. Jotain ihan pieniä tuntemuksia on tullut ja mennyt.

Vatsa toimii paljon paremmin, mistä iloitsen melko lailla. Kuivatut luumut on pidemmän päälle aika ällöttäviä. Edelleen turvottaa aina lounaasta eteenpäin ja iltaisin syömisen kanssa saa olla tarkka, koska ruoka ei tunnu yöllä liikkuvan mahalaukusta eteenpäin lainkaan. Välillä nimenomaan yöllä herää tukalaan ja kiristävää oloon. Maha on ihan konkreettisesti välillä kipeä.

Ensimmäinen neuvolakäynti oli lähinnä hämmentävä ja jokseenkin sisällöllisesti aika turha. Aika oli reilusti myöhässä vaikka olin päivän ensimmäinen. Terveydenhoitaja pomppi aiheesta toiseen, saattoi yhtäkkiä saada jonkin asian päähänsä, nappasi jonkun lapun ilmoitustaulultaan ja laittoi sen minun pinoon. Saattoi unohtaa sitten mistä oli sitä ennen ollut puhumassa. Monia asioita tuntui putkahtelevan hänen mieleensä siitä, että minä kerroin jotain olostani tai työstä tms. Lopulta, kun oli jo ulko-ovella hän juoksi perään. Oli unohtanut kertoa, että jatkossa täytyy sitten aina käydä tekemässä pissatesti ennen th:ta tai lääkäriä. Tänään minulta kysyttiin labrassa, enkö saanut jotain seulontasuostumuslomaketta (?) neuvolasta mukaani. Ei tuossa nyt mitään vakavaa tapahtunut, mutta hieman epäluottamusta herättävä kokemus. Seuraava aika on "omalle terveydenhoitajalle".

10.4.2015

Uutta oireettomuus rintamalla

Ehdinpäs kirjoittaa tiistaina oireettomuudesta. Samana iltana sain alavatsakivun ja onhan tämä nyt pöljää. Ei tiedä luottaisiko, että oireet on ok ja johtuu  kohdun kasvupyrähdyksestä vai pelkäisikö keskenmenoa tai jotain kamalaa kuolettavaa tulehdusta.

Olin tiistaina kevyellä lenkillä. Viime aikoina lenkit ovat ollaan pääasiassa sellaisia hölkkä-kävely-hölkkä -lenkkejä. Nyt tuli ensimmäisen kerran ajatus, että ehkä olisi parempi lopettaa juoksut tähän. Illalla nimittäin alkoi alavatsa kipuilla oikein kunnolla. En tiedä oliko vain sattumaa. On aika vaikeaa päätellä miltä se tuntuu, kun joku mitä tekee ei ole hyväksi ja kun ei tiedä johtuuko se edes siitä mitä on puuhaillut. "Fiiliksen mukaan ja omaa kehoa kuunnellen" ei ole  minusta mikään yksiselitteinen ohjenuora. Luulisi, että jos joku ei ole hyvästä, se tuntuisi pahalta myös sillä hetkellä kun sitä jotakin tekee tai sen jälkeen, muttei ehkä enää seuraavina päivinä. Ja voisi kai olla niinkin, että jos lepäilisin kokonaan laakereilla (on muuten typerä sanonta, kuvitelkaapas makoilevanne laakerien päällä. Ei kuulosta rauhalliselta) olisin enemmän kipeä. Mutta enhän minä mistään mitään tiedä. Luulin tosiaan, että keho osaa ilmoittaa, jos joku ei sille sovi.

Yöllä ja seuraavana aamulla oli taas normaalia, mutta iltapäivällä alkoi kipuilu taas. Olin menossa pumppiin ja ehdin moneen kertaa muuttamaan mieleni: menen, en mene, menen, en mene. Menin. Liikkumisen ajan olo oli normaali. Illalla taas kipuilin.

Ajatelin, että joku viisaampi on joskus väittänyt ettei keskenmenoa pysty itse aiheuttamaan ja joku toinen viisas on väittänyt, että ensimmäisen kolmanneksen voi jatkaa normaalia liikkumista, kehoa kuunnellen. Olen jo keventänyt huomattavasti ja liikkunut ajallisesti lyhyemmin. Pumpissa lähinnä on nolottanut, kun  tangossa puolet siitä mitä kanssajumppaajat laittavat lämmittelypainoiksi silloin kun pitäisi olla tunnin isoimmat painot. Käyn kerran viikossa ja joka viikko mietin, onko sinne mitään järkeä edes mennä, kun kohta kuitenkin lopetan. Oikeastaan mieli tekisi jo nyt siirtyä

Eilen kipuilua oli pitkin päivää. Illalla katsoin hetken telkusta duudsonien säätöä, mutta kipeä alavasta ja hekottelu oli huono yhdistelmä.

7.4.2015

Ei tunnu miltään

Keskenmenon pelko on läsnä päivittäin. Erityisesti se iskee päälle iltaisin sängyssä, kun keskittyy miettimään oliko kuluneen päivän aikana mitään oireita...Ei ollut. Ei tuntunut alavatsassa miltään. Ei etonut. Ei oikein ole enää väsykään. Tällä viikolla kohdun olisi pitänyt kasvaa ja olisin voinut tuntea sen pistävänä kipuna. No, en ole tuntenut mitään.

Turvotus ja tukalo olo vatsan huonosta toiminnasta johtuen ovat oikeastaan ainoat oireet joita viime viikon aikana on ollut. Ja ällöttävät, isot finnit leuassa. Nyt nekin sitten katosivat. Olo on taas mitä normaalein. Nyyh.

Olen viime viikoina tehnyt huomion, että kukaan ei kysy mitä kuuluu. Olin päättänyt, että jos joku läheinen kysyisi mitä kuuluu, niin kertoisin. Jos ihmisiltä itseltään kysyy mitä kuuluu, niin siihenhän ei vastakysymystä tehdä. Tämä onkin johtanut siihen ajatukseen (jos luoja suo ja raskaus jatkuu) etten kerro kenellekään.

Tai en ala erikseen informoimaan ihmisiä. Sellaiset ihmiset joiden kanssa on tekemisissä saavat ajan myötä tietää. Sitten joskus kun/ uskaltaa kertoa. Ne jotka eivät pidä yhteyttä kuulevat sitten kun kuulevat. Mutta en ala kirjoittamalla asiasta kertomaan. Joko naamatusten tavatessa tai sitten puhelimessa, muttei mitään helvetin tekstiviestejä (lällällää, marraskuussa saamme uuden reissukaverin tms.), fb-viestejä, kuvat kertokoot puolestaan -juttuja. Kuvan laittaminen faceen tuntuu olevan erittäin yleinen tapa kertoa asiasta "suurelle yleisölle". Minusta on kai kuoritunut kriittinen ja kärttyinen akka, kun en keksi mitää syytä miksi suuren yleisön pitäisi tietää. Lisäksi olen itse pahoittanut mieleni niin monesti tässä vuosien varrella päätymällä faceen väärällä hetkellä tuijottamaan jonkun onnellisen ihmisen raskausmahaa.

Siskon perheelle ja veljille perheineen kerron kunhan kuukausi vielä vierähtää ja heitä näen. Kummejani menen tapaamaan joskus kesän aikana. Kavereille sitä mukaan, kun tapaan. TAI jos joku sattuu kysymään mitä kuuluu. Äitini varmasti hoitaa vähemmän yhteyttä pitävät sukulaiset. Ja mies saa hoitaa oman tonttinsa ja kertoa veljilleen sitten kun siltä tuntuu. Tällä hetkellä tuntuu, että aikaa marraskuuhun on niin paljon, ettei asialla ole kiirettä. Johan sen ehtii jo unohtaakin moneen otteeseen.

Jos joku osaa kertoa, miksi kannattaisi kertoa sellaisille ihmisille joiden kanssa ei oikeasti ole tekemisissä, niin kertokaahan.

8+6