Joitain uusia havaintoja viikonlopun ajalta.
1. Alkuraskauden väsymys on lamauttavaa. Siihen ei auta, että jää makoilemaan sohvalle. Kokeilin sitä lauantaina. Oli karmea olo ja väsymys vain yltyi. Sunnuntaina palasin liikunnan pariin ja se vaikuttaa toimivan paremmin. Normaalia enemmän vaatii kyllä itsekuria lähteä silmät puolitangossa liikkeelle.
Liikkumisen haittavaikutus on taas se, että piristyy ihan tarpeettomasti ja yöunet jää liian lyhyiksi. Ja siitä seuraa taas huoli, miten kädellinen katkarapu selviytyy, kun energiat on imetty tyhjiin liikunnan ja valvomisen yhdistelmällä.
2. Pahoinvointi on aaltomaista ja minulla se on jotenkin päin vastaista kuin ilmeisesti normaalisti. Kun aamulla herään, olo on hyvä. Kunnes syön jotain. Välittömästi aamupalan jälkeen olo on huono. Kylläisenä olo on kaikkein pahin. On se nälkäisenäkin vähän ällöttävä, muttei niin kamala kuin ruokailun jälkeen.
3. Alavatsa kipuilee nyt selvästi enemmän kuin viime viikolla.
4. Neuvolaan olla yhteydessä ajoissa. Minä en sitä tehnyt ja kun viimein sain aikaiseksi soittaa, oli jäljellä vain yksi aika, joka oli otettava. Eikä ollut ihan paras mahdollinen aika. Nyt täytyy vaivihkaa yrittää säätää kokouskutsua...
5. Luulen näkeväni raskaana olevia joka puolella. Olen kuvitellut erinäisten henkilöiden olevan raskaana, henkilöiden toiminta viittaa kuitenkin ihan muuhun.
6. Tekee mieli rasvaista ja suolaista ruokaa. Ennen ei ollut ongelma syödä terveellisesti. Ei se nytkään mikään iso ongelma ole, mutta terveellisen ruuan lisäksi tekee mieli vedellä kaikkea epäterveellistä kaksin käsin. Ennen ei esimerkiksi ollut ongelma kieltäytyä sipsitarjoilusta, nyt juutuin lasten kemuissa sipsikulhon ääreen. Sipseissä on akryyliamidia, mutta eipä tuo tieto halua hillitse. Kaupassa himiöin eineslihapullia, lihapiirakkaa, nakkeja. Mies onneksi on kovan luokan terveysintoilija eli toistaikseksi on joku joka hillitsee, kun itse en siihen pysty. Valitettava haittapuoli on se, että söpö raskausmahan sijaan taitaa minulla kohta näkyä läskimaha.
7. Kahvi on välttämättömyys hyödyke. Olen yrittänyt vähentää määrää. Huonolla tuloksella.
8. Luumuista on apua ummetukseen. Ei siitä sen enempää. Tuo roskaruokahimo, ei sovi kovin hyvin yhteen tämän ongelman kanssa.
30.3.2015
26.3.2015
Varhaisultra
Heräsin klo 5 yöllä enkä saanut enää nukuttua. Laskeskelin montako tuntia vielä ennen kuin saan tietoa tilanteessa. Yöllä sopivasti oikeaa munasarjaa kolotti. Epätoivoissani heitin ilmaan toiveen, että saisin edes jonkin merkin, jos siellä on "joku". Siis ei munasarjassa, vaan kohdussa.
Vastaanotolla olin niin jännittynyt etten oikein saanut sanaa suustani. Ihan kummajainen varmaan. Kerroin, ettei ole muita oireita kuin oikean puolen kolotus. Kun pääsin tutkimuspöydälle köllöttämään jännitys venyi niihin mittoihin, että väkisin pääsi itku.
Alkuun lääkäri oli pelottavan hiljaa. Juuri sen verran, että kun jännittyneenä ja kauhuissaan odottaa, niin ehtii aika monta asiaa käydä mielessä läpi. Sen jälkeen ruutu käännettiin meihin päin. Ruudulla näkyi hassun näköinen vaalea klöntti. Meille esiteltiin kumpi pää on pääpuoli, missä on ruskuaispussi ja miten syke näkyy. Mittaa sillä oli reilu 10 mm. Koko vastasi päiviä 7+1. On siinä ihmisen alussa samalla jotain niin liikuttavaa ja niin koomista. Olo on aika epäuskoinen. Tuolla jossain elää joku hassu klöntti, jolla on ihan oma syke. Ja jossain vaiheessa siitä tulee ihminen.
Oikean puolen munasarjan kipu johtuu kuulemma siitä, että munasarjat ovat vielä isot hoidon jäljiltä. n. 2 x normaalia isommat. Pomppimista kannattaisi edelleen välttää. Olen satunnaisesti tehnyt lyhyitä lenkkejä. Itseasiassa viimeksi eilen.
Olin niin keskittynyt itse tilanteeseen, etten huomannut seurata miehen reaktioita. Ja töihin täytyi palata sen päälle kiireen vilkkaan, ettei asiasta juuri ehditty puhua. Olisi ollut upeaa olla hetki rauhassa tuollaisen sykähdyttävän hetken jälkeen. Vielä klinikan käytävällä piti vielä sen verran itkeä, että muut vastaanotolle/labraan odottavat varmaan luulivat minun saaneen ihan toisenlaisia uutisia.
Saimme ohjeistuksen olla yhteydessä neuvolaan. Ja sain mukaan äitiyskortin! Tätä katsellessa olo on absurdi: minulla on äitiyskortti! Tarkoittaako se, että minustakin voi tulla äiti? Kortissa lukee laskettu aika: 11.11.2015.
Ehkei vielä kannata kuvitella liikoja, mutta kaksi mörköä on nyt selätetty: tuulimuna ja kohdunulkoinen! Pelättävänä on vielä ainakin keskenmeno, jokin häiriö kehityksessä, tautiperintö, joka aiheutta hirveyksiä ym. Lista varmaan täydentyy sitä myöten kun ehdin taas selailla. Nyt onneksi on aika vireä työtilanne, jota alankin hetimiten selättämään...
Vastaanotolla olin niin jännittynyt etten oikein saanut sanaa suustani. Ihan kummajainen varmaan. Kerroin, ettei ole muita oireita kuin oikean puolen kolotus. Kun pääsin tutkimuspöydälle köllöttämään jännitys venyi niihin mittoihin, että väkisin pääsi itku.
Alkuun lääkäri oli pelottavan hiljaa. Juuri sen verran, että kun jännittyneenä ja kauhuissaan odottaa, niin ehtii aika monta asiaa käydä mielessä läpi. Sen jälkeen ruutu käännettiin meihin päin. Ruudulla näkyi hassun näköinen vaalea klöntti. Meille esiteltiin kumpi pää on pääpuoli, missä on ruskuaispussi ja miten syke näkyy. Mittaa sillä oli reilu 10 mm. Koko vastasi päiviä 7+1. On siinä ihmisen alussa samalla jotain niin liikuttavaa ja niin koomista. Olo on aika epäuskoinen. Tuolla jossain elää joku hassu klöntti, jolla on ihan oma syke. Ja jossain vaiheessa siitä tulee ihminen.
Oikean puolen munasarjan kipu johtuu kuulemma siitä, että munasarjat ovat vielä isot hoidon jäljiltä. n. 2 x normaalia isommat. Pomppimista kannattaisi edelleen välttää. Olen satunnaisesti tehnyt lyhyitä lenkkejä. Itseasiassa viimeksi eilen.
Olin niin keskittynyt itse tilanteeseen, etten huomannut seurata miehen reaktioita. Ja töihin täytyi palata sen päälle kiireen vilkkaan, ettei asiasta juuri ehditty puhua. Olisi ollut upeaa olla hetki rauhassa tuollaisen sykähdyttävän hetken jälkeen. Vielä klinikan käytävällä piti vielä sen verran itkeä, että muut vastaanotolle/labraan odottavat varmaan luulivat minun saaneen ihan toisenlaisia uutisia.
Saimme ohjeistuksen olla yhteydessä neuvolaan. Ja sain mukaan äitiyskortin! Tätä katsellessa olo on absurdi: minulla on äitiyskortti! Tarkoittaako se, että minustakin voi tulla äiti? Kortissa lukee laskettu aika: 11.11.2015.
 |
| Toivottavasti tämä saa täydennystä. |
23.3.2015
Niitä näitä
Ei tainnut aika madella näin hitaasti edes silloin ala-asteikäisenä kesäloman sadepäivinä.
En voi varmuudella väittää, että oirehtisin vieläkään. Joku epämiellyttävä olo tulee ja menee, mutta voi olla muutakin kuin raskausoire. Jopa ihan mielikuvituksen tuotetta, kun oikein alkaa kuulostella. Luulen, että jos voisin pahoin, niin epäilykselle ei olisi sijaa. Edelleen nukun kyllä hyvin ja palelen läpi vuorokauden, mutta nekin voivat olla jostain muusta johtuvaa.
Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin oikean puolen munasarjan viiltelevään äkilliseen kipuun. Kipu tuli muutaman kerran. En voi olla ajattelematta, että sinnekö se nyt on mennyt kiinnittymään. Paniikkimielialassa ajattelin jo hyökätä heti maanantaina ultraan, jos vain jostain vapaa aika löytyisi. Tuon jälkeen ei kipua ole kuitenkaan ollut ja nyt tuntuu, että kyllä tässä selvitään torstaihin saakka. Ehkä.
Näin viime yönä painajaisen. Olin ultrassa ja ultraajana oli vanhempi nainen. Aluksi koko paikassa oli sähkökatko ja näytti siltä, ettei koko ultraa edes saada tehtyä. Sitten sähköt palautuivat. Ruudulla muka näkyi, että alkio killui ihan oikeassa paikassa. Se näytti oikeasti siltä, että katkarapu roikkui jostain narusta. Tämä nainen ei kuitenkaan uskaltanut sanoa oikein mitään, haki aina uusia ihmisiä ihmettelemään alkiota ja kysyi heidän mielipidettään. Lopulta hän sanoi minulle, että alkio on oikeassa paikassa, mutta sen nenänrei'ät ovat liian suuret. Ja niitä reikiä se sitten pyysi muitakin ihmettelemään. Lopulta siihen tuli vanha mies, sellainen arvoylppömäinen, joka vilkaisi ruutua kaksi sekuntia ja totesi, että normaalisti alkanut raskaus. Siihen minä kävin inttämään, että ei ole kun IVF:stä..Ja heräsin.
Olen ajatellut myös mukavia asioita. Tutkinut vaunumarkkinoita, tutustunut kaukaloihin, lukenut listoja tarpeellisista ja tarpeettomista hankinnoista. Selannut äitiysvaatetarjontaa. Lauantaina juutuin kaupassa sen hyllyn eteen, jossa oli kaikkea vauvakamaa. Puhdistuliinoja, erikokoisia tutteja, tuttipulloja ym. Erityisesti pikkuniistäjä sai herkistymään.
Olen myös miettinyt liikuntaa. Raskaus mahdollistaa uudenlaisen tavan liikkua, siis minulle henkisellä tasolla uudenlaisen. Raskauden aikana saisi liikkua liikkumisen ilon ja hyvän olon vuoksi. Ei tarvitsisi pyrkiä hyvään kuntoon, mennä epämukavuusalueelle, parantaa kuntoa ja suorituskykyä. Toki voihan se olla, että syystä tai toisesta en pystykään liikkumaan niin kuin nyt luulen ja tässä on vielä yhtä sun toista yllätystä luvassa.
Vaikka hetkittäin erehdyn tällaiseen optimismiin, pelkään että onnea vain "vilautetaan" meille jossain nurkan takana, niin että sen voi nähdä ja kuvitella saavuttavansa. Sitten se otetaan pois ulottuvilta, laitetaan jonnekin piiloon.
6+4
En voi varmuudella väittää, että oirehtisin vieläkään. Joku epämiellyttävä olo tulee ja menee, mutta voi olla muutakin kuin raskausoire. Jopa ihan mielikuvituksen tuotetta, kun oikein alkaa kuulostella. Luulen, että jos voisin pahoin, niin epäilykselle ei olisi sijaa. Edelleen nukun kyllä hyvin ja palelen läpi vuorokauden, mutta nekin voivat olla jostain muusta johtuvaa.
Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin oikean puolen munasarjan viiltelevään äkilliseen kipuun. Kipu tuli muutaman kerran. En voi olla ajattelematta, että sinnekö se nyt on mennyt kiinnittymään. Paniikkimielialassa ajattelin jo hyökätä heti maanantaina ultraan, jos vain jostain vapaa aika löytyisi. Tuon jälkeen ei kipua ole kuitenkaan ollut ja nyt tuntuu, että kyllä tässä selvitään torstaihin saakka. Ehkä.
Näin viime yönä painajaisen. Olin ultrassa ja ultraajana oli vanhempi nainen. Aluksi koko paikassa oli sähkökatko ja näytti siltä, ettei koko ultraa edes saada tehtyä. Sitten sähköt palautuivat. Ruudulla muka näkyi, että alkio killui ihan oikeassa paikassa. Se näytti oikeasti siltä, että katkarapu roikkui jostain narusta. Tämä nainen ei kuitenkaan uskaltanut sanoa oikein mitään, haki aina uusia ihmisiä ihmettelemään alkiota ja kysyi heidän mielipidettään. Lopulta hän sanoi minulle, että alkio on oikeassa paikassa, mutta sen nenänrei'ät ovat liian suuret. Ja niitä reikiä se sitten pyysi muitakin ihmettelemään. Lopulta siihen tuli vanha mies, sellainen arvoylppömäinen, joka vilkaisi ruutua kaksi sekuntia ja totesi, että normaalisti alkanut raskaus. Siihen minä kävin inttämään, että ei ole kun IVF:stä..Ja heräsin.
Olen ajatellut myös mukavia asioita. Tutkinut vaunumarkkinoita, tutustunut kaukaloihin, lukenut listoja tarpeellisista ja tarpeettomista hankinnoista. Selannut äitiysvaatetarjontaa. Lauantaina juutuin kaupassa sen hyllyn eteen, jossa oli kaikkea vauvakamaa. Puhdistuliinoja, erikokoisia tutteja, tuttipulloja ym. Erityisesti pikkuniistäjä sai herkistymään.
Olen myös miettinyt liikuntaa. Raskaus mahdollistaa uudenlaisen tavan liikkua, siis minulle henkisellä tasolla uudenlaisen. Raskauden aikana saisi liikkua liikkumisen ilon ja hyvän olon vuoksi. Ei tarvitsisi pyrkiä hyvään kuntoon, mennä epämukavuusalueelle, parantaa kuntoa ja suorituskykyä. Toki voihan se olla, että syystä tai toisesta en pystykään liikkumaan niin kuin nyt luulen ja tässä on vielä yhtä sun toista yllätystä luvassa.
Vaikka hetkittäin erehdyn tällaiseen optimismiin, pelkään että onnea vain "vilautetaan" meille jossain nurkan takana, niin että sen voi nähdä ja kuvitella saavuttavansa. Sitten se otetaan pois ulottuvilta, laitetaan jonnekin piiloon.
6+4
19.3.2015
Vaaroja pullollaan
Käyn töissä päivittäin syömässä "ulkona" eli lounareilla lounastamassa erilaissa paikoissa. En koskaan ole saanut lounaspaikoista mitään tautia, ehkä peruslentsuja lukuuunottamatta, enkä tiedä kenenkään muunkaan saaneen. Esimerkiksi listeriaa, jonka olen varsinaisessa merkityksessään vasta viikko sitten rekisteröinyt, en ole kuullut kenenkään saaneen. Kuitenkin Eviran mukaan listerioositapausten esiintyvyys on Suomessa EU-maiden korkeimpia, 20-45 tapausta vuosittain.
Koska olen selvästi neuroottinen erilaisten ruoka-aineiden soveltuvuudesta, olen päivittäin joutunut googlaamaan jotain ruoka-ainetta ja sen sopivuutta. Ja aihetta onkin siunaantunut tälle viikolle.
Koska olen selvästi neuroottinen erilaisten ruoka-aineiden soveltuvuudesta, olen päivittäin joutunut googlaamaan jotain ruoka-ainetta ja sen sopivuutta. Ja aihetta onkin siunaantunut tälle viikolle.
- Maanantaina söin lohta, buffasta. Lohi ei ollut ollut uunissa niin kauan kuin se yleensä kotona ollessa on. Se oli irtonaista, mutta selvästi vähemmän paistunutta, voimakkaamman oranssia kuin normaalisti paistettu. Tätä on ollut joskus ennenkin ko. lounaspaikassa. Huolestuminen.
- Tiistaina kävin kaupassa, jossa en yleensä käy. Ja ehkä juuri siitä syystä mukaan tarttui luumu-pellavansiemen jugurtti, yleensä syön maustamatonta omien marjojen kanssa, enkä muista koska olisin maistettuja ostanut. Nälkäisenä hairahdin. Muistin ennen syömistä, että pellavaan liittyi jotain. Jugurtista luumupellavansiemen sekoitetta oli 13 % ja pellavansiemenen osuus 5 %. Tällä kertaa ei suurta huolta syntynyt, sillä muistin asian ennen kuin söin sitä.
- Eilen erehdyin lounaalle japanilaiseen...Muistelin, että merilevään liittyi jotain ja lounasaterian yhteydessä on pieni annos jotain leväsalaattia. Otin salaattia ihan vähän. Myös alkuun tarjotto Miso-keitto herätti epäilykset, se hapatetaan jonkin homeen avulla. Muutoin lounas oli siis naudanlihaa ja riisiä. Siis taas kärvistelyä ahdistuneena loppuiltapäivän. Mitä tuli tehtyä? Vaivalla päästy tähän saakka ja sitten syön mitä sattuu.
- Tänään jatkoin samalla linjalla. Lounaassa ei ollut itsessään mitään arveluttavaa. Yllärinä meille tarjottiin kuitenkin jälkiruoka. Ei siis kuulu normaaliin lounasannokseen, oli kai jäänyt jostain yli tai sitten halusivat yllättää positiivisesti. Särvin siinä osan jälkkäristä, kunnes tajusin, että annoksen päällä oli 2 boysenmarjaa. Toisen niistä ehdin kiskoa kitusiini. Ääh. Mikä todennäköisyys on, että juuri siinä marjassa oli jotain mikä ottaa alkion hengiltä?
16.3.2015
Outoa
Välillä tuntuu, ettei mikään ole muuttunut ja toisaalta kuitenkin kaikki on toisin. Olo on pöllämystynyt: tällaistako se sitten on, se raskaana oleminen? Näinkö nopeasti lopulta elämä voi muuttua? Ajatukset pyörii turhan tiiviisti asian ympärillä ja viikko sitten
jouduin toteamaan itselleni, ettei tällainen peli vetele. Tiedossa on
pitkä ja stressintäyteinen 8 kk, jos 90 % ajasta ajatukset pyörii tämän
tai sen liitännäisten ympärillä.
Tiesin, että tulisin stressamaan kaikkea mahdollista ja pelkoja toinen toisen jälkeen nousisi mieleen. Viikossa sekin on aika paljon vaihdellut. Viime viikolla googlailin aktiivisesti keskenmenon riskejä eri viikoilla, kohdunulkoisen raskauden oireita ym. Viikonloppuna Vastatuulessa blogin Jannan ajatukset, nosti uudelleen tuulimunan mahdollisuuden kaiheratamaan mieltä. Tällä hetkellä pidän jostain syystä, näistä vaihtoehdoista, kohdunulkoista kaikkein todennäköisimpänä.
Olen hetkittäin huolissani myös siitä, että oireita ei juurikaan ole. Rinnat eivät varsinaisesti ole arat, ennemminkin "jännät" eli kovemmat ja erituntuiset kuin ennen. Sängyssä kääntyillessä tai suihkussa saattaa jompi kumpi tuntua jotenkin arahkolta, mutta päivällä niitä ei "vaivaa mikään". En voi pahoin, en sitten yhtään. Välillä yritän oikein keskittyä ja kuulostella etoisiko nyt, mutta ei. En maista metallin makua suussa, en ole herkistynyt hajuille, enkä ravaa vessassa.
En myöskään ole väsynyt. Illalla väsy toki tulee aikaisemmin ja nukahdan heti nukkumaan mentyäni. Mutta muutosta aiempaa on puoli tuntia ja vastapainoksi sitten heräänkin aikaisemmin kuin ennen. Päivällä olo on taas ihan normaali. Olen myös nähnyt painajaisia siitä, kuinka vuoto alkaa.
Ennen plussaa alavatsaa juili useana päivänä. Nyt nekin ovat tosi harvassa ja hyvin hentoja, nopeita kolotuksia. Pääasiassa iltaan ajoittuvia. Liikkuessa kyllä huomaan, että olo on vetämätön. Syke nousee korkeammalle ja laskee normaalia hitaammin. Samalla tavalla kuin juuri ennen kuin kipeäksi tuloa.
Huolimatta möröistä ja oireettomuudesta, hetkittäin ajattelen täysin luottavaisestikin. En silti pistäisi pahaksi, vaikka saisin kunnon pahoinvoinnin eikä olo olisi ihan normaali.
Tiesin, että tulisin stressamaan kaikkea mahdollista ja pelkoja toinen toisen jälkeen nousisi mieleen. Viikossa sekin on aika paljon vaihdellut. Viime viikolla googlailin aktiivisesti keskenmenon riskejä eri viikoilla, kohdunulkoisen raskauden oireita ym. Viikonloppuna Vastatuulessa blogin Jannan ajatukset, nosti uudelleen tuulimunan mahdollisuuden kaiheratamaan mieltä. Tällä hetkellä pidän jostain syystä, näistä vaihtoehdoista, kohdunulkoista kaikkein todennäköisimpänä.
Olen hetkittäin huolissani myös siitä, että oireita ei juurikaan ole. Rinnat eivät varsinaisesti ole arat, ennemminkin "jännät" eli kovemmat ja erituntuiset kuin ennen. Sängyssä kääntyillessä tai suihkussa saattaa jompi kumpi tuntua jotenkin arahkolta, mutta päivällä niitä ei "vaivaa mikään". En voi pahoin, en sitten yhtään. Välillä yritän oikein keskittyä ja kuulostella etoisiko nyt, mutta ei. En maista metallin makua suussa, en ole herkistynyt hajuille, enkä ravaa vessassa.
En myöskään ole väsynyt. Illalla väsy toki tulee aikaisemmin ja nukahdan heti nukkumaan mentyäni. Mutta muutosta aiempaa on puoli tuntia ja vastapainoksi sitten heräänkin aikaisemmin kuin ennen. Päivällä olo on taas ihan normaali. Olen myös nähnyt painajaisia siitä, kuinka vuoto alkaa.
Ennen plussaa alavatsaa juili useana päivänä. Nyt nekin ovat tosi harvassa ja hyvin hentoja, nopeita kolotuksia. Pääasiassa iltaan ajoittuvia. Liikkuessa kyllä huomaan, että olo on vetämätön. Syke nousee korkeammalle ja laskee normaalia hitaammin. Samalla tavalla kuin juuri ennen kuin kipeäksi tuloa.
Huolimatta möröistä ja oireettomuudesta, hetkittäin ajattelen täysin luottavaisestikin. En silti pistäisi pahaksi, vaikka saisin kunnon pahoinvoinnin eikä olo olisi ihan normaali.
10.3.2015
Jatko?
Aloitin blogin paitsi purkaakseni lapsettomuuden tuskaa ja siihen liittyviä ajatuksia sekä jouduttaakseni raskautumista. Jostain syystä kuvittelin, että kun lapsettomuushoidoista ja lapsettomuudesta tekee oikein konkreettista ja niitä riittävästi pureskelee, niin samalla myös edistää etenemistä kohti toivottua tulosta.
Jollei muuta, niin on tässä nähtävissä jonkinlainen nyöryyden ja hyväksymisen kehittyminen. Siitä, ettei elämää voi suunnitella, ettei asiat mene sinne päinkään mitä toivoisi ja yrittäisi, että on kyvytön johonkin, joka toisille on itsestään selvää, että kokee katkeruutta, pelkoa ja vihaa. Miten pettymysten jälkeen ihmismieli kääntyy taas kohti uutta yritystä ja taistelumieliala nousee. Ja paljon muuta.
Sitä en tiedä haluanko näihin kirjoituksiin palata. Luulenpa, että lapsettomuus on juurtunut niin lähtemättömästi osaksi identiteettiäni, että se on tavalla ja toisella aina jossain tuolla sisimmässä, enkä sitä yksityiskohtaisesti halua uudelleen elää. Tämä on ollut tähänastisen elämän merkittävin kasvuprosessi. Ilman tätä olisin jotain muuta. Ihan varmasti stressittömämpi, mutta ...Tässä kohtaa jouduin miettimään sopivaa sanaa pitkään...ihmisenä kevyempi, vähän enemmän höttöä, musta-valkoisempi? Tiedätte kyllä mitä tarkoitan.
Matkan varrella, tästä on tullut myös hyvä arkisto siitä missä vaiheessa mitäkin on tapahtunut ja mitä pöhköä on päässä kulloinkin liikkunut. Viikonloppuna aloitin ihan sellaisen tavallisen päiväkirjan, johon kirjoitan illalla lyhyesti päivän päällimmäiset oireet ja ajatukset. Ajattelin, että niihin ajatuksiin olisi kiva palata joskus.
Tällä hetkellä olen vahvasti lapsettoman identiteetissä ja on vaikea luottaa, että tästä eteenpäin kaikki menisi hyvin. Sen vuoksi jatkan kirjoittelua siihen saakka, että olen vähän varmemmilla vesillä ja on syytä uskoa, että tässä käy hyvin. Ainakin siis joitain viikkoja...
Varsinaiseksi odotusblogiksi en usko tämän muuttuvan. Olen mennyt niin laput silmillä kohti plussaa, etten oikein edes tiedä mistään mitään. En ole tietoisesti halunnutkaan tässä lapsettomuusputkessa lukea asioista, jotka herättää ehkä vain lisää pelkoa, katkeruutta ja unelmia, jotka ei koskaan toteudu. Kun plussa on pitkään ollut pelkkä haave, on aika vaikea yhtäkkiä ymmärtääkään millaisen, kokonaan uuden maailman se avaa. En myöskään pidä itseäni sen tason kirjoittajana, että kuvittelisin itselläni olevan jotain annettavaa.
Jollei muuta, niin on tässä nähtävissä jonkinlainen nyöryyden ja hyväksymisen kehittyminen. Siitä, ettei elämää voi suunnitella, ettei asiat mene sinne päinkään mitä toivoisi ja yrittäisi, että on kyvytön johonkin, joka toisille on itsestään selvää, että kokee katkeruutta, pelkoa ja vihaa. Miten pettymysten jälkeen ihmismieli kääntyy taas kohti uutta yritystä ja taistelumieliala nousee. Ja paljon muuta.
Sitä en tiedä haluanko näihin kirjoituksiin palata. Luulenpa, että lapsettomuus on juurtunut niin lähtemättömästi osaksi identiteettiäni, että se on tavalla ja toisella aina jossain tuolla sisimmässä, enkä sitä yksityiskohtaisesti halua uudelleen elää. Tämä on ollut tähänastisen elämän merkittävin kasvuprosessi. Ilman tätä olisin jotain muuta. Ihan varmasti stressittömämpi, mutta ...Tässä kohtaa jouduin miettimään sopivaa sanaa pitkään...ihmisenä kevyempi, vähän enemmän höttöä, musta-valkoisempi? Tiedätte kyllä mitä tarkoitan.
Matkan varrella, tästä on tullut myös hyvä arkisto siitä missä vaiheessa mitäkin on tapahtunut ja mitä pöhköä on päässä kulloinkin liikkunut. Viikonloppuna aloitin ihan sellaisen tavallisen päiväkirjan, johon kirjoitan illalla lyhyesti päivän päällimmäiset oireet ja ajatukset. Ajattelin, että niihin ajatuksiin olisi kiva palata joskus.
Tällä hetkellä olen vahvasti lapsettoman identiteetissä ja on vaikea luottaa, että tästä eteenpäin kaikki menisi hyvin. Sen vuoksi jatkan kirjoittelua siihen saakka, että olen vähän varmemmilla vesillä ja on syytä uskoa, että tässä käy hyvin. Ainakin siis joitain viikkoja...
Varsinaiseksi odotusblogiksi en usko tämän muuttuvan. Olen mennyt niin laput silmillä kohti plussaa, etten oikein edes tiedä mistään mitään. En ole tietoisesti halunnutkaan tässä lapsettomuusputkessa lukea asioista, jotka herättää ehkä vain lisää pelkoa, katkeruutta ja unelmia, jotka ei koskaan toteudu. Kun plussa on pitkään ollut pelkkä haave, on aika vaikea yhtäkkiä ymmärtääkään millaisen, kokonaan uuden maailman se avaa. En myöskään pidä itseäni sen tason kirjoittajana, että kuvittelisin itselläni olevan jotain annettavaa.
9.3.2015
Vinkki raskautta toivoville
Täältä ei tule mitään "ripusta valkosipuleita sängynpäätyyn - kamaa", vaan relevantti asia, jonka olen tässä viikonlopun aikana tiedostanut. Ja joka saa minut ihmettelemään omaa tyhmyyttäni.
Jaanpa siis vinkin, jottei kukaan muu joutuisi ilon hetkellä, ison stressiaallon ja säryn uhriksi (en kyllä usko, että kukaan voi olla tässä asiassa yhtä idiootti kuin minä..). Eli varteen otettavaksi: kannattaa hoitaa hampaat kuntoon "hyvissä ajoin". Jollei ne siis satu olemaan. Etenkin, jos on tiedossa, että suussa saattaa olla vaikeassa asennossa odottelevia, vähän puhjenneita/pilkottavia viisaudenhampaita.
Särky alkoi perjantaina ja on pahentunut päivä päivältä. En tiedä onko tällä yhteyttä muuttuneeseen tilanteeseen, vaan onko tämä vain paskaa mäihää. Hammas ei mahdu puhkeamaan tai se on tulehtunut. Ainakin se vuotaa vertaa pestessä ja tuntuu, että se kampeaa koko rivistöä. Suu ei aukea enää kokonaan.
En tajua miksen ole tehnyt asialle mitään aikaisemmin. En oikeastaan ole ajattellut koko asiaa. No nyt en ole viimeiseen 48 h juuri muuta sitten ajatellutkaan. Infernaalinen jomotus on pitänyt siitä huolen. Yöksi on ollut pakko ottaa puolikas panadol, jotta olen saanut edes vähän unta. Tämänkin tiedon kaivamisessa meni aikaa ja tuloksensa oli epätietoisen ahdistus. Mitä särkylääkettä nyt saa käyttää. Löysin paljon tietoa puolesta ja vastaan. Kun viimein päädyin panadoliin ja olin tabletin nielaissut, ahdistus kertaantui; nyt mä tapoin sen. Yhts:n sivuilta löytyi lopulta tieto, että parasetamol sopii kaikissa raskauden vaiheissa. Päätin lopettaa etsinnät siihen, että pääsisin ignooraamaan yhden huolen aiheen.
Öisin valvoessa olen ehtinyt koluamaan keskusteluketjuja hampaanpoistosta ja röntgenkuvien ottamisen riskeistä raskausaikana. Mukavaa pientä lisästressiä. Tuntuu mahdottomalta, että tästä tilanteesta voisi nauttia, olla seesteinen ja onnellinen. Mahahaava sen sijaan on ihan todennäköinen.
Viime yönä tuli voimakas tunne, ettei kyytiläinen ole enää edes hengissä. Pari viime päivää ovat olleet muutenkin huolestuttavan hiljaisia.
Jaanpa siis vinkin, jottei kukaan muu joutuisi ilon hetkellä, ison stressiaallon ja säryn uhriksi (en kyllä usko, että kukaan voi olla tässä asiassa yhtä idiootti kuin minä..). Eli varteen otettavaksi: kannattaa hoitaa hampaat kuntoon "hyvissä ajoin". Jollei ne siis satu olemaan. Etenkin, jos on tiedossa, että suussa saattaa olla vaikeassa asennossa odottelevia, vähän puhjenneita/pilkottavia viisaudenhampaita.
Särky alkoi perjantaina ja on pahentunut päivä päivältä. En tiedä onko tällä yhteyttä muuttuneeseen tilanteeseen, vaan onko tämä vain paskaa mäihää. Hammas ei mahdu puhkeamaan tai se on tulehtunut. Ainakin se vuotaa vertaa pestessä ja tuntuu, että se kampeaa koko rivistöä. Suu ei aukea enää kokonaan.
En tajua miksen ole tehnyt asialle mitään aikaisemmin. En oikeastaan ole ajattellut koko asiaa. No nyt en ole viimeiseen 48 h juuri muuta sitten ajatellutkaan. Infernaalinen jomotus on pitänyt siitä huolen. Yöksi on ollut pakko ottaa puolikas panadol, jotta olen saanut edes vähän unta. Tämänkin tiedon kaivamisessa meni aikaa ja tuloksensa oli epätietoisen ahdistus. Mitä särkylääkettä nyt saa käyttää. Löysin paljon tietoa puolesta ja vastaan. Kun viimein päädyin panadoliin ja olin tabletin nielaissut, ahdistus kertaantui; nyt mä tapoin sen. Yhts:n sivuilta löytyi lopulta tieto, että parasetamol sopii kaikissa raskauden vaiheissa. Päätin lopettaa etsinnät siihen, että pääsisin ignooraamaan yhden huolen aiheen.
Öisin valvoessa olen ehtinyt koluamaan keskusteluketjuja hampaanpoistosta ja röntgenkuvien ottamisen riskeistä raskausaikana. Mukavaa pientä lisästressiä. Tuntuu mahdottomalta, että tästä tilanteesta voisi nauttia, olla seesteinen ja onnellinen. Mahahaava sen sijaan on ihan todennäköinen.
Viime yönä tuli voimakas tunne, ettei kyytiläinen ole enää edes hengissä. Pari viime päivää ovat olleet muutenkin huolestuttavan hiljaisia.
5.3.2015
Kuohuntaa
PP13. Eilen illalla menkkakivut hieman laantuivat ja yhtäkkiä tunsin kuinka jotain vuoti ulos. Olin sillä hetkellä kokouksessa. Yritin pinnistellä sitten loppuun saakka, vaikka en käytännössä kuullut mitään, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Päässä vain humisi, nyt ne alkaa, ei onnistunut, pas:iin mennään, ei koskaan meille. Rynnin kokouksen päälle vessaan. Ei ne alkanutkaan. Myöhemmin illalla kipuilu taas jatkui.
*********************************************************
VAROITUS!
Tästä alkaa se teksti. Heräsin tänään kuudelta ja päätin, että kokeilen nyt testata, että kestän sitten töissä ne uutiset mitä tänään kuulen. Tein testin ja totesin: ei mitään. Kävin juomassa vettä ja katsoin tikkua uudestaan. Kun oikein kääntelin ja vääntelin. Siinä näkyi toinen viiva. Se oli niin hento, että ensi kuvittelin sen olevan vain jokin viivan paikka. Pillahdin niin kovaääniseen itkuun, että mies heräsi ja luuli vuodon alkaneen. Menin esittelemään viivaa ja raivostuin, kun toinen ei heti nähnyt kahta viivaa! Lopulta viiva vahvistui sen verran, että mieskin näki. Tai ainakin päätti, että paras esittää näkevänsä.
Loogisesti vuosien pettymysten jälkeen, en uskaltanut vielä toivoa mitään. Järkeilin, että voihan kiinnittymisyritys näkyä plussana testissä. Ja viiva oli hentoakin hennompi haamujen haamu. Ja kun käytössä oli ns. "herkkä" testi ja päiviäkin on jo takana, niin olisi kai sen viivan pitänyt olla vahvempi. Itkeskellen söin aamupalan ja päätin, etten laita töihin edes ripsaria, jos joudun vetistelemään vielä useasti päivän aikana.
Ennen yhdeksää sain Hormonipoliklinikalta puhelun. Puhelu alkoi niin varovasti, että olin varma, että nyt arvo on niin matala, ettei toivoa ole. Kokovartalokipsissa kuuntelin "Mulla on sulle oikein hyviä uutisia. Verikokeen perusteella olet vahvasti raskaana" Itkin noin minuutin ennen kuin sain jotain sanottua. Hcg oli 120. Samalla sain tiedon, että pakkaseen oli selvinnyt kolme alkiota lisää eli siellä on nyt 7 ihmistainta odottamassa, varmuuden vuoksi.
Onko tällaistä tunnekuohuntaa koskaan koettu? Ei. Minä raskaana. Kuulostaa lattealta, mutta on tämä ihan uskomatonta. Asia, jota olen niin hartaasti toivonut ja joka on vuosien kuluessa muuttunut täysin epärealistikseksi haaveeksi, osoittaa toteutumisen merkkejä.
Eikä tällä historialla kai voi ottaa ilouutisiakaan vastaan, ilman että samantien tulee mieleen uusia mörköjä. Mitä jos se menee kesken? Jos se on kohdun ulkopuolinen? 1. ultraan pääsen maaliskuun lopussa, joten sinne asti pitää pystyä pitämään hermot kasassa.
*********************************************************
VAROITUS!
Tästä alkaa se teksti. Heräsin tänään kuudelta ja päätin, että kokeilen nyt testata, että kestän sitten töissä ne uutiset mitä tänään kuulen. Tein testin ja totesin: ei mitään. Kävin juomassa vettä ja katsoin tikkua uudestaan. Kun oikein kääntelin ja vääntelin. Siinä näkyi toinen viiva. Se oli niin hento, että ensi kuvittelin sen olevan vain jokin viivan paikka. Pillahdin niin kovaääniseen itkuun, että mies heräsi ja luuli vuodon alkaneen. Menin esittelemään viivaa ja raivostuin, kun toinen ei heti nähnyt kahta viivaa! Lopulta viiva vahvistui sen verran, että mieskin näki. Tai ainakin päätti, että paras esittää näkevänsä.
Loogisesti vuosien pettymysten jälkeen, en uskaltanut vielä toivoa mitään. Järkeilin, että voihan kiinnittymisyritys näkyä plussana testissä. Ja viiva oli hentoakin hennompi haamujen haamu. Ja kun käytössä oli ns. "herkkä" testi ja päiviäkin on jo takana, niin olisi kai sen viivan pitänyt olla vahvempi. Itkeskellen söin aamupalan ja päätin, etten laita töihin edes ripsaria, jos joudun vetistelemään vielä useasti päivän aikana.
Ennen yhdeksää sain Hormonipoliklinikalta puhelun. Puhelu alkoi niin varovasti, että olin varma, että nyt arvo on niin matala, ettei toivoa ole. Kokovartalokipsissa kuuntelin "Mulla on sulle oikein hyviä uutisia. Verikokeen perusteella olet vahvasti raskaana" Itkin noin minuutin ennen kuin sain jotain sanottua. Hcg oli 120. Samalla sain tiedon, että pakkaseen oli selvinnyt kolme alkiota lisää eli siellä on nyt 7 ihmistainta odottamassa, varmuuden vuoksi.
Onko tällaistä tunnekuohuntaa koskaan koettu? Ei. Minä raskaana. Kuulostaa lattealta, mutta on tämä ihan uskomatonta. Asia, jota olen niin hartaasti toivonut ja joka on vuosien kuluessa muuttunut täysin epärealistikseksi haaveeksi, osoittaa toteutumisen merkkejä.
Eikä tällä historialla kai voi ottaa ilouutisiakaan vastaan, ilman että samantien tulee mieleen uusia mörköjä. Mitä jos se menee kesken? Jos se on kohdun ulkopuolinen? 1. ultraan pääsen maaliskuun lopussa, joten sinne asti pitää pystyä pitämään hermot kasassa.
4.3.2015
Hermorauniona
PP12. Tunnit matelee, päivät matelee. Tällä menolla saan mahahaavan. Vaikka tässä kai on olemassa vielä pieni mahdollisuus positiiviseenkin tulokseen, skippaisin kernaasti tämän piinailun huomiseen puheluun, kun kuulen verikokeen tuloksen tai siihen hetkeen, että vuoto alkaa.
Vessaan on ollut pakko uskaltaa. Välillä olen mennyt sinne ihan sen vuoksi, kun kuvittelen nyt jotain valuu ja olen ihan varma, että nyt vuoto alkaa.
Testiä en aio enää tehdä. Yöllä testasin ensimmäisen negan ja aamulla olin poikkeuksellisen pahalla päällä. Eilisestä alkaen alavatsakipu on voimistunut, etenkin illalla oli oikein kunnon vääntöä. Epäilys kallistuu siihen suuntaan, että keholla menee vähän pidempään toipua hoidosta ja ehkä erilaisen hoidon takia Luget pitävätkin aiemmasta poiketen vuodon poissa. Alavatsakipuja on ollut sunnuntaista asti. Eilen ja tänään selvästi voimakkaampia.
Eilen pohdin vähän sitä mieluisampaakin vaihtoehtoa. Mutta vain lyhyesti, jotten pilaisi sillä mahdollisuuksia. Pientä toivon kipinää pitää tällä hetkellä yllä se, että vaikka lauantaina oli pientä vuotoa. Sen jälkeen ei ole ollut mitään. Sellaista ei ole koskaan ennen tapahtunut. Tuhruttelu on aina johtanut vuodon alkamiseen päivän tai parin sisällä. Nyt neljäs päivä siitä, eikä vuotoa. Toki enpä ole ennen ollut tässä tilanteessa, jossa munasarjat suihkutellaan tainnoksiin.
Vessaan on ollut pakko uskaltaa. Välillä olen mennyt sinne ihan sen vuoksi, kun kuvittelen nyt jotain valuu ja olen ihan varma, että nyt vuoto alkaa.
Testiä en aio enää tehdä. Yöllä testasin ensimmäisen negan ja aamulla olin poikkeuksellisen pahalla päällä. Eilisestä alkaen alavatsakipu on voimistunut, etenkin illalla oli oikein kunnon vääntöä. Epäilys kallistuu siihen suuntaan, että keholla menee vähän pidempään toipua hoidosta ja ehkä erilaisen hoidon takia Luget pitävätkin aiemmasta poiketen vuodon poissa. Alavatsakipuja on ollut sunnuntaista asti. Eilen ja tänään selvästi voimakkaampia.
Eilen pohdin vähän sitä mieluisampaakin vaihtoehtoa. Mutta vain lyhyesti, jotten pilaisi sillä mahdollisuuksia. Pientä toivon kipinää pitää tällä hetkellä yllä se, että vaikka lauantaina oli pientä vuotoa. Sen jälkeen ei ole ollut mitään. Sellaista ei ole koskaan ennen tapahtunut. Tuhruttelu on aina johtanut vuodon alkamiseen päivän tai parin sisällä. Nyt neljäs päivä siitä, eikä vuotoa. Toki enpä ole ennen ollut tässä tilanteessa, jossa munasarjat suihkutellaan tainnoksiin.
3.3.2015
Sittenkin testiin saakka?
Pääsenköhän? Tai pääsen minä sinne verikokeeseen joka tapauksessa, kun huomisaamulle on sellainen määrätty. Mutta jos pääsisin sinne saakka ilman vuotoa, se oli jotain ihan uutta ja vielä jos ehtisin/uskaltaisin aamulla tehdä testin sitä ennen kotona. Yhdessäkään inssissä tai ensimmäisessä IVF:ssä en ole päässyt testiä tekemään, kun vuoto on aina alkanut noin päivää ennen.
Nyt olo on alavatsassa sellainen, että hetkenä minä hyvänsä...Vessaan meneminen on stressaavaa! Pelkään, että nyt tämä odotus aiheuttaa vuodon viivästymisen. Kiusallaankin alkavat vähän myöhemmin.
Nyt olo on alavatsassa sellainen, että hetkenä minä hyvänsä...Vessaan meneminen on stressaavaa! Pelkään, että nyt tämä odotus aiheuttaa vuodon viivästymisen. Kiusallaankin alkavat vähän myöhemmin.
2.3.2015
PP10
Jos siirto päivä on pp0, niin tänään on pp10, mutta hedelmöittyminen tapahtui kaiketi jo punktio päivänä ja silloin, jos laskettaisiin day past ovulation, nyt olisi dpo 12. Vuodon odotan alkavan ti-ke.
Viime viikon puolessa välissä oli menkkamaisia jomotuksia, mutta nyt niitä ei enää ole ollut. Välillä on jotain pientä samanlaista tunnetta kuin ennen kuukautisia, pääasiassa aika hiljaista kuitenkin. Viime yön nukuin huonosti. Ennen menkkoja nukun yleensä yhden yön huonosti. Sekin viittaa kp1:een.
Ei ole uskoa eikä toiveita, mutten ryve missään epätoivon pohjamudissakaan, kiitos sinne pakastettujen suuntaan. Viikonloppuna tuli jo vuodatettua pettymyksen kyyneleet, kun lauantaina tuli hentoa vuotoa. Se tuli niin odottamattoman aikaisin, että kolautti enemmän kuin osasin odottaakaan. Sunnuntaina vuotoa ei enää ollut. Onneksi ystävän uutiset kolmennesta lapsesta tulivat perjantai-illlalla, kun olin vielä autuaan tietämätön vuotelusta. Lauantaina en olisi siitä puhelusta ilman parkua selvinnyt.
Lauantaina vuodon havaittuani olisin halunnut mennä yksin jonnekin pimeään asiaa parkumaan. Se ei onnistunut, sillä meillä oli talvilomalaisia yökylässä. Voin kertoa, että aika moneen kertaan illan aikana ehdin toivoa, että he keksivät jostain syystä lähteä pois, jotta pääsisin rauhassa suremaan. Oli vaikea keskittyä kuuntelemaan muiden juttuja ja esittää ehtoista emäntää, kun päässä pyöri "me ei saada ikinä lasta", "me ollaan niitä jotka jää ilman". Ilman julkista repeämistä en illasta selvinnyt, mutta samapa tuo.
Elimistö on hakeutunut jo täysin normaaliin olotilaan ja olen myös siirtynyt elämään sen mukaan.
Viime viikon puolessa välissä oli menkkamaisia jomotuksia, mutta nyt niitä ei enää ole ollut. Välillä on jotain pientä samanlaista tunnetta kuin ennen kuukautisia, pääasiassa aika hiljaista kuitenkin. Viime yön nukuin huonosti. Ennen menkkoja nukun yleensä yhden yön huonosti. Sekin viittaa kp1:een.
Ei ole uskoa eikä toiveita, mutten ryve missään epätoivon pohjamudissakaan, kiitos sinne pakastettujen suuntaan. Viikonloppuna tuli jo vuodatettua pettymyksen kyyneleet, kun lauantaina tuli hentoa vuotoa. Se tuli niin odottamattoman aikaisin, että kolautti enemmän kuin osasin odottaakaan. Sunnuntaina vuotoa ei enää ollut. Onneksi ystävän uutiset kolmennesta lapsesta tulivat perjantai-illlalla, kun olin vielä autuaan tietämätön vuotelusta. Lauantaina en olisi siitä puhelusta ilman parkua selvinnyt.
Lauantaina vuodon havaittuani olisin halunnut mennä yksin jonnekin pimeään asiaa parkumaan. Se ei onnistunut, sillä meillä oli talvilomalaisia yökylässä. Voin kertoa, että aika moneen kertaan illan aikana ehdin toivoa, että he keksivät jostain syystä lähteä pois, jotta pääsisin rauhassa suremaan. Oli vaikea keskittyä kuuntelemaan muiden juttuja ja esittää ehtoista emäntää, kun päässä pyöri "me ei saada ikinä lasta", "me ollaan niitä jotka jää ilman". Ilman julkista repeämistä en illasta selvinnyt, mutta samapa tuo.
Elimistö on hakeutunut jo täysin normaaliin olotilaan ja olen myös siirtynyt elämään sen mukaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)