Tunne

Tunteiden, luottamuksen ja mielikuvituksen vuoristoradassa syöksytään vaihteeksi alaspäin. 8 päivää ilman mitään. Siis ilman yhtään mitään nipistystä, vihlaisua, paineentunnetta, ei huonoa oloa lämpimän ruuan jälkeen tms. Turvotuskin on hellittänyt. Vallalla on pelko siitä, että kyytiläinen ei ole enää elossa. Tai enemminkin tunne siitä.


Olen kaksi kertaa kirjautunut yksityisen klinikan nettiajanvaraukseen, mutta aina jättänyt ajan varaamatta. En tiedä miksen vain varaa sitä ja mene, jotta tietäisin tilanteen. Eilen illalla oli vahvasti sellainen olo, että kaikki ei ole ok. Nukuin huonosti, eikä tarvinnut edes nousta jokaöiselle vessakäynnille, joka on ollut tapana jo ennen plussaa. Olen kuvitellut, että öinen vessakäynti on yhteydessä turvotukseen. Illalla olen ollut kuin turvonnut valas (siis en enää loppuviikosta ole ollut), maha yhtä pinkeää pötkylää. Maatessa kai nesteet jostain syystä lähtevät liikkeelle ja 4-5 välissä joudun raahautumaan vessaan. Aamuisin olenkin sitten herännyt normaalin kokoisena. Kun oireita ei ole ollut, olen hakenut luottamusta turvotuksesta. Nyt siihenkään ei voi luottaa. Viime yönä nukuin mahallani, joka on tähän asti ollut turvotuksen vuoksi epämiellyttävää.


10+5?

Ei tunnu miltään

Keskenmenon pelko on läsnä päivittäin. Erityisesti se iskee päälle iltaisin sängyssä, kun keskittyy miettimään oliko kuluneen päivän aikana mitään oireita...Ei ollut. Ei tuntunut alavatsassa miltään. Ei etonut. Ei oikein ole enää väsykään. Tällä viikolla kohdun olisi pitänyt kasvaa ja olisin voinut tuntea sen pistävänä kipuna. No, en ole tuntenut mitään.

Turvotus ja tukalo olo vatsan huonosta toiminnasta johtuen ovat oikeastaan ainoat oireet joita viime viikon aikana on ollut. Ja ällöttävät, isot finnit leuassa. Nyt nekin sitten katosivat. Olo on taas mitä normaalein. Nyyh.

Olen viime viikoina tehnyt huomion, että kukaan ei kysy mitä kuuluu. Olin päättänyt, että jos joku läheinen kysyisi mitä kuuluu, niin kertoisin. Jos ihmisiltä itseltään kysyy mitä kuuluu, niin siihenhän ei vastakysymystä tehdä. Tämä onkin johtanut siihen ajatukseen (jos luoja suo ja raskaus jatkuu) etten kerro kenellekään.

Tai en ala erikseen informoimaan ihmisiä. Sellaiset ihmiset joiden kanssa on tekemisissä saavat ajan myötä tietää. Sitten joskus kun/ uskaltaa kertoa. Ne jotka eivät pidä yhteyttä kuulevat sitten kun kuulevat. Mutta en ala kirjoittamalla asiasta kertomaan. Joko naamatusten tavatessa tai sitten puhelimessa, muttei mitään helvetin tekstiviestejä (lällällää, marraskuussa saamme uuden reissukaverin tms.), fb-viestejä, kuvat kertokoot puolestaan -juttuja. Kuvan laittaminen faceen tuntuu olevan erittäin yleinen tapa kertoa asiasta "suurelle yleisölle". Minusta on kai kuoritunut kriittinen ja kärttyinen akka, kun en keksi mitää syytä miksi suuren yleisön pitäisi tietää. Lisäksi olen itse pahoittanut mieleni niin monesti tässä vuosien varrella päätymällä faceen väärällä hetkellä tuijottamaan jonkun onnellisen ihmisen raskausmahaa.

Siskon perheelle ja veljille perheineen kerron kunhan kuukausi vielä vierähtää ja heitä näen. Kummejani menen tapaamaan joskus kesän aikana. Kavereille sitä mukaan, kun tapaan. TAI jos joku sattuu kysymään mitä kuuluu. Äitini varmasti hoitaa vähemmän yhteyttä pitävät sukulaiset. Ja mies saa hoitaa oman tonttinsa ja kertoa veljilleen sitten kun siltä tuntuu. Tällä hetkellä tuntuu, että aikaa marraskuuhun on niin paljon, ettei asialla ole kiirettä. Johan sen ehtii jo unohtaakin moneen otteeseen.

Jos joku osaa kertoa, miksi kannattaisi kertoa sellaisille ihmisille joiden kanssa ei oikeasti ole tekemisissä, niin kertokaahan.

8+6

Niitä näitä

Ei tainnut aika madella näin hitaasti edes silloin ala-asteikäisenä kesäloman sadepäivinä.

En voi varmuudella väittää, että oirehtisin vieläkään. Joku epämiellyttävä olo tulee ja menee, mutta voi olla muutakin kuin raskausoire. Jopa ihan mielikuvituksen tuotetta, kun oikein alkaa kuulostella. Luulen, että jos voisin pahoin, niin epäilykselle ei olisi sijaa. Edelleen nukun kyllä hyvin ja palelen läpi vuorokauden, mutta nekin voivat olla jostain muusta johtuvaa.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin oikean puolen munasarjan viiltelevään äkilliseen kipuun. Kipu tuli muutaman kerran. En voi olla ajattelematta, että sinnekö se nyt on mennyt kiinnittymään. Paniikkimielialassa ajattelin jo hyökätä heti maanantaina ultraan, jos vain jostain vapaa aika löytyisi. Tuon jälkeen ei kipua ole kuitenkaan ollut ja nyt tuntuu, että kyllä tässä selvitään torstaihin saakka. Ehkä.

Näin viime yönä painajaisen. Olin ultrassa ja ultraajana oli vanhempi nainen. Aluksi koko paikassa oli sähkökatko ja näytti siltä, ettei koko ultraa edes saada tehtyä. Sitten sähköt palautuivat. Ruudulla muka näkyi, että alkio killui ihan oikeassa paikassa. Se näytti oikeasti siltä, että katkarapu roikkui jostain narusta. Tämä nainen ei kuitenkaan uskaltanut sanoa oikein mitään, haki aina uusia ihmisiä ihmettelemään alkiota ja kysyi heidän mielipidettään. Lopulta hän sanoi minulle, että alkio on oikeassa paikassa, mutta sen nenänrei'ät ovat liian suuret. Ja niitä reikiä se sitten pyysi muitakin ihmettelemään. Lopulta siihen tuli vanha mies, sellainen arvoylppömäinen, joka vilkaisi ruutua kaksi sekuntia ja totesi, että normaalisti alkanut raskaus. Siihen minä kävin inttämään, että ei ole kun IVF:stä..Ja heräsin.

Olen ajatellut myös mukavia asioita. Tutkinut vaunumarkkinoita, tutustunut kaukaloihin, lukenut listoja tarpeellisista ja tarpeettomista hankinnoista. Selannut äitiysvaatetarjontaa. Lauantaina juutuin kaupassa sen hyllyn eteen, jossa oli kaikkea vauvakamaa. Puhdistuliinoja, erikokoisia tutteja, tuttipulloja ym. Erityisesti pikkuniistäjä sai herkistymään.

Olen myös miettinyt liikuntaa. Raskaus mahdollistaa uudenlaisen tavan liikkua, siis minulle henkisellä tasolla uudenlaisen. Raskauden aikana saisi liikkua liikkumisen ilon ja hyvän olon vuoksi. Ei tarvitsisi pyrkiä hyvään kuntoon, mennä epämukavuusalueelle, parantaa kuntoa ja suorituskykyä. Toki voihan se olla, että syystä tai toisesta en pystykään liikkumaan niin kuin nyt luulen  ja tässä on vielä yhtä sun toista yllätystä luvassa.

Vaikka hetkittäin erehdyn tällaiseen optimismiin, pelkään että onnea vain "vilautetaan" meille jossain nurkan takana, niin että sen voi nähdä ja kuvitella saavuttavansa. Sitten se otetaan pois ulottuvilta, laitetaan jonnekin piiloon.

6+4

Outoa

Välillä tuntuu, ettei mikään ole muuttunut ja toisaalta kuitenkin kaikki on toisin. Olo on pöllämystynyt: tällaistako se sitten on, se raskaana oleminen? Näinkö nopeasti lopulta elämä voi muuttua? Ajatukset pyörii turhan tiiviisti asian ympärillä ja viikko sitten jouduin toteamaan itselleni, ettei tällainen peli vetele. Tiedossa on pitkä ja stressintäyteinen 8 kk, jos 90 % ajasta ajatukset pyörii tämän tai sen liitännäisten ympärillä.

Tiesin, että tulisin stressamaan kaikkea mahdollista ja  pelkoja toinen toisen jälkeen nousisi mieleen. Viikossa sekin on aika paljon vaihdellut. Viime viikolla googlailin aktiivisesti keskenmenon riskejä eri viikoilla, kohdunulkoisen raskauden oireita ym. Viikonloppuna Vastatuulessa blogin Jannan ajatukset, nosti uudelleen tuulimunan mahdollisuuden kaiheratamaan mieltä. Tällä hetkellä pidän jostain syystä, näistä vaihtoehdoista, kohdunulkoista kaikkein todennäköisimpänä.

Olen hetkittäin huolissani myös siitä, että oireita ei juurikaan ole. Rinnat eivät varsinaisesti ole arat, ennemminkin "jännät" eli kovemmat ja erituntuiset kuin ennen. Sängyssä kääntyillessä  tai suihkussa saattaa jompi kumpi tuntua jotenkin arahkolta, mutta päivällä niitä ei "vaivaa mikään". En voi pahoin, en sitten yhtään. Välillä yritän oikein keskittyä ja kuulostella etoisiko nyt, mutta ei. En maista metallin makua suussa, en ole herkistynyt hajuille, enkä ravaa vessassa.

En myöskään ole väsynyt. Illalla väsy toki tulee aikaisemmin ja nukahdan heti nukkumaan mentyäni. Mutta muutosta aiempaa on puoli tuntia ja vastapainoksi sitten heräänkin aikaisemmin kuin ennen. Päivällä olo on taas ihan normaali. Olen myös nähnyt painajaisia siitä, kuinka vuoto alkaa.

Ennen plussaa alavatsaa juili useana päivänä. Nyt nekin ovat tosi harvassa ja hyvin hentoja, nopeita kolotuksia. Pääasiassa iltaan ajoittuvia. Liikkuessa kyllä huomaan, että olo on vetämätön. Syke nousee korkeammalle ja laskee normaalia hitaammin. Samalla tavalla kuin juuri ennen kuin kipeäksi tuloa.

Huolimatta möröistä ja oireettomuudesta, hetkittäin ajattelen täysin luottavaisestikin. En silti pistäisi pahaksi, vaikka saisin kunnon pahoinvoinnin eikä olo olisi ihan normaali.

Kuohuntaa

PP13. Eilen illalla menkkakivut hieman laantuivat ja yhtäkkiä tunsin kuinka jotain vuoti ulos. Olin sillä hetkellä kokouksessa. Yritin pinnistellä sitten loppuun saakka, vaikka en käytännössä kuullut mitään, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Päässä vain humisi, nyt ne alkaa, ei onnistunut, pas:iin mennään, ei koskaan meille. Rynnin kokouksen päälle vessaan. Ei ne alkanutkaan. Myöhemmin illalla kipuilu taas jatkui.

*********************************************************

VAROITUS!

Tästä alkaa se teksti. Heräsin tänään kuudelta ja päätin, että kokeilen nyt testata, että kestän sitten töissä ne uutiset mitä tänään kuulen. Tein testin ja totesin: ei mitään. Kävin juomassa vettä ja katsoin tikkua uudestaan. Kun oikein kääntelin ja vääntelin. Siinä näkyi toinen viiva. Se oli niin hento, että ensi kuvittelin sen olevan vain jokin viivan paikka. Pillahdin niin kovaääniseen itkuun, että mies heräsi ja luuli vuodon alkaneen. Menin esittelemään viivaa ja raivostuin, kun toinen ei heti nähnyt kahta viivaa! Lopulta viiva vahvistui sen verran, että mieskin näki. Tai ainakin päätti, että paras esittää näkevänsä.

Loogisesti vuosien pettymysten jälkeen, en uskaltanut vielä toivoa mitään. Järkeilin, että voihan kiinnittymisyritys näkyä plussana testissä. Ja viiva oli hentoakin hennompi haamujen haamu. Ja kun käytössä oli ns. "herkkä" testi ja päiviäkin on jo takana, niin olisi kai sen viivan pitänyt olla vahvempi. Itkeskellen söin aamupalan ja päätin, etten laita töihin edes ripsaria, jos joudun vetistelemään vielä useasti päivän aikana.

Ennen yhdeksää sain Hormonipoliklinikalta puhelun. Puhelu alkoi niin varovasti, että olin varma, että nyt arvo on niin matala, ettei toivoa ole. Kokovartalokipsissa kuuntelin "Mulla on sulle oikein hyviä uutisia. Verikokeen perusteella olet vahvasti raskaana" Itkin noin minuutin ennen kuin sain jotain sanottua. Hcg oli 120. Samalla sain tiedon, että pakkaseen oli selvinnyt kolme alkiota lisää eli siellä on nyt 7 ihmistainta odottamassa, varmuuden vuoksi.

Onko tällaistä tunnekuohuntaa koskaan koettu? Ei. Minä raskaana. Kuulostaa lattealta, mutta on tämä ihan uskomatonta. Asia, jota olen niin hartaasti toivonut ja joka on vuosien kuluessa muuttunut täysin epärealistikseksi haaveeksi, osoittaa toteutumisen merkkejä.

Eikä tällä historialla kai voi ottaa ilouutisiakaan vastaan, ilman että samantien tulee mieleen uusia mörköjä. Mitä jos  se menee kesken? Jos se on kohdun ulkopuolinen? 1. ultraan pääsen maaliskuun lopussa, joten sinne asti pitää pystyä pitämään hermot kasassa.

Sittenkin testiin saakka?

Pääsenköhän? Tai pääsen minä sinne verikokeeseen joka tapauksessa, kun huomisaamulle on sellainen määrätty. Mutta jos pääsisin sinne saakka ilman vuotoa, se oli jotain ihan uutta ja vielä jos ehtisin/uskaltaisin aamulla tehdä testin sitä ennen kotona. Yhdessäkään inssissä tai ensimmäisessä IVF:ssä en ole päässyt testiä tekemään, kun vuoto on aina alkanut noin päivää ennen.

Nyt olo on alavatsassa sellainen, että hetkenä minä hyvänsä...Vessaan meneminen on stressaavaa! Pelkään, että nyt tämä odotus aiheuttaa vuodon viivästymisen. Kiusallaankin alkavat vähän myöhemmin.

Toiveikkuutta ilmassa

Pari päivää sitten hätkähdin uudenlaiseen tunteeseen alavatsalla. Nopeaa sätimistä. Eilen tunsin  saman uudelleen...Yllätäen kesken lauseen lounaalla ollessani. En ollut ajatellut koko asiaa, enkä  kuulostellut mitään, sillä elämässä on ollut myllerrystä ihan toisella sektorilla. Ajatukset ovat olleet siinä niin tiiviisti, että jopa lapsettomuus on jäänyt taka-alalle.

Nyt tuo uusi tuntemus herätti toiveikkuuden. Jospa nyt...Ovulaatio oli viime viikon to-pe? Hetki sitten tarkistin ruumiinlämmöksi 36,8. Vaikka niinhän tuo lämpö on osoittanut aina ennenkin käyttäytyvänsä. Kai nämä on näitä ajatuksia joita tulee, kun eletään virallisesti viimeistä kiertoa ennen IVF:ää.

Ja se IVF, vaikken ensikertalainen olekaan, pelottaa. Hirvittää. Se tuntuu luonnottomalta. Hävettävältä. Mutta jos sittenkin saisin ilmoittaa, etten tulekaan hoitoihin...Äh.

Nytkö se alkaa?

Se oireiden kuvittelu. Olen jo vähän ihmetellyt, kun tässä kierrossa ei ole ollut oikein minkäänlaista oiretta...Ennen eilistä. Sain energiapuuskan. Saattoi toki olla endorfiiniperäistä, sillä huhkin ladulla vk-vauhtisen lenkin. Hiihdon päälle tunsin oloni niin energiseksi, että oksat pois ja pala larvaa! Siivosin tukka putkella puoli kymmeneen asti ja tunsin vielä lopettaessani pursuavani energiaa. No, eihän tämä mikään oire ole, mutta poikkeuksellista tavallisina arki-iltoina. Olin myöskin hyväntuulinen, mitä en yleensä koskaan siivotessani ole.

Toinen oikeampi oire tuli, kun köllötin jo sängyssä. Mies oli juuri ehtinyt kysyä eikö ole tuntunut miltään ja olin kertonut, että ei ole tuntunut yhtikäs miltään. Mikä on aika kummallista sillä odotin, että viimeistään Lugesteronista alkaa ärsyttävät alavatsakolotukset, finnit ja turvotus. Mutta ei.

Pian tuon keskustelun jälkeen tunsin pistävää kipua oikealla puolella alavatsassa. Jännityin  kuulostelemaan nytkö siellä joku kaivautui kohdun limakalvoon. Hetken tauko ja sitten uudelleen. Tässä siis tämän kierron inssin jälkeiset oireet. Viime iltaisen jälkeen virittäydyin varmaan ihan eri taajuudelle oireiden kuulostelussa ja itsensä huijaaminen alkaa taas.