Tyhmyri

Viime viikot ovat olleet itsesyytösten aikaa. Tuntuu etten pysty tekemään mitään ilman, että joutuisin jälkikäteen miettimään mitä tuli tehtyä. Miehelle olen valitellut, että olisipa hän se jolla on ihmisenalku kyydissä, kun hän ei varmaan tekisi samoja tyhmiä asioita kuin minä. Olen karehtinut muita rauhallisia ja järkeviä odottajia jotka eivät tee tyhmyyksiä. Ottavat rauhassa ja elävät terveellisesti. Tietävät tasan tarkkaan mitä tuli syötyä, eivätkä valvo öitään miettien pitäisikö mennä kaivamaan maitopurkkeja ja katsoa onko niissä meijerin tiedot.

Kuvittelin ennen raskautta, että sitten kun raskaus alkaa, jos se vain ikinä alkaa, olen onnellinen. Muistan olla onnellinen ja nautin siitä, koska tällä historialla voi olla, että nämä päivät ja viikot saadaan elää vain kertaalleen. Luulo ei ole tiedon väärti. Olen stressannut ihan p*rkeleesti. Tullut siihen tulokseen, että musta ei ole tähän. Miten kaikki muut on järkeviä ja minä päivästä toiseen teen idioottiratkaisuja? Yritän skarapata ja taas löydän itseni googlaamasta jotain ja valittamasta.

No, mitä sitten on tullut stressattua?
1. Söin salaatissa lämminsavulohta. Tajusin vasta jälkikäteen kysyä oliko se suoraan vakuumista. Oli se. Idioottina olin vain ajatellut, että sehän on kypsennettyä.

2. Satamaidon eipäs-joopas -listeriajupakka on kuohuttanut. Varsinkin siinä vaiheessa, kun tuotteet ensi kertaa vedettiin pois kaupoista ja miehellä sattui olemaan pari päivää samaan aikaan maha sekaisin. En ollut varma olinko käyttänyt satamaidon maitoa, kun aina ei lue muuta alkuperää kuin Suomi, ei siis meijeritunnistetta. Luulen, että listeriakammon vuoksi joudun jättämään kesälomalle suunnitellut reissun väliin. Se olisi todennäköisesti pelkkää stressiä.

3. Osallistuin tapahtumaan, jossa jouduin kisavietin valtaan. Alkuun etenin rauhassa, mutta sitten jokin naksahti päässä. Juoksin niin kuin ennen vanhaan. Juoksu ei tuntunut pahalta sillä hetkellä. Olen muutenkin vielä hölkötellyt ja tyhmänä ihmetellyt mistä sen voi tietää, koska täytyy lopettaa juokseminen. Nyt tiedän. Noin puoli tuntia suorituksen jälkeen alkoi alavatsassa kipu. Alkuun se paikallistui selvästi vasemmalle alas, myöhemmin nousi alimpiin kylkiluihin saakka. Kipu oli varsin voimakas. Kun olin 1,5 h odottanut kivun hellittämistä soitin kättärille ja vuodatin tyhmyyteni luuriin. Hoitaja arveli sen olevan kohdun kannatin lihaksen revähdys, joka heijastuu kylkeen. Luonnollisesti pelkäsin, että sittenkin keskenmenon voi itse aiheuttaa ja nyt kyytiläinen kuoli. Seuraavana päivänä, kun kipu oli vähän pienempää, eikä mitään muita oireita ilmennyt, keksin huolestua siitä, että aiheutinko sikiölle hapenpuutteen.

4. Kävin lounaalla paikassa, jossa käyn usein. Toisin kuin muilla kerroilla, valitsin ruokajuomaksi kotikaljaa. Aiemmin olin aina päätynyt veteen, kun tuon paikan kaljat ovat tunnetusti aika tujuja. Kun lähdin santsikierrokselle tajusin, että kalja nousi päähän tai enemminkin meni jalkoihin. Niinpä, syön luomuomenoita, koska epäluulo ei anna periksi syödä sellaisia 3 kk säilyviä ja sitten vastapainoksi ryystän liika käynyttä kotikaljaa.

Lähipiiri alkaa olla aika kyllästynyt tähän hysteriaan. Itsekin olen ja siksi päivittäin päätän, että nyt en varmasti laita suuhuni mitään, mitä joudun jälkikäteen miettimään tai jonka vuoksi pitää yönsä valvoa. Eikä mene kuin hetki, kun löydän uuden ahdistuksen aiheen.

Välitila

En voi kehua tulleeni ulos kaapista, mutta sen verran kaapin ovea raotin, että jos kohtalonsisar sattui paikalle niin huomasi kyllä. Ainakin muutama uusi ihminen tajusi tilanteen.

Sunnuntaina luin "Hyvää äitien päivää kaikille äideille!" -toivotuksia. Mikä  siinä on, että naispuoleisten, lapsia saaneiden ihmisten pitää onnitella kaikkia muitakin yhtä onnekkaita? Lapsuudessani äitienpäivänä me onnittelimme äitiämme, isäni onnitteli myös meidän äitiä eli puolisoaan ja omaa äitiään, eikä äidin tarvinnut laittaa ruokaa. Mutta siinäpä se. Päivä muiden mukana. Nykyään pitää kaikkien äitien toivottaa kaikille äideille onnea, ja mitäs meille muille...Niin mitä? Paskaa päivää vai? Olisiko pitänyt itsekin toivottaa onnea kaikille äideille, kyllähän he sitä tarvitsevat?

Bogailin kaksi positiivistakin päivitystä, toisessa toivotettiin: hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja äidinmielisille (?). En ihan tunnista itseäni tuosta äidinmielisestäkään. Mutta siinä oli vähän yritystä. Toistaiseksi kuitenkin olen lapseton tytär, jolla on onneksi vielä ihana äiti."Äidinmielestä" en osaa olla oikein mitään mieltä.

Sitten luin päivityksen josta vallan innostuin. Tuttavani näkee paljon iäkkäitä ihmisiä työnsä kautta. Hän oli esittänyt mielipiteensä näin: Olen jo vuosia ollut sitä mieltä että äitien- ja isienpäivä pitäisi poistaa. Eilen tapasin kolme iäkästä lapsetonta leskeä ja puhe kävi kaivatuissa lapsissa. Sitten on äidittömiä lapsia tai lapsia jotka on sijoitettu jne. Tämä päivitys oli kerännyt kommentteja mm. ihmisiltä, jotka olivat muiden mukana askarrelleet sitä äitien- tai isänpäiväkorttia ja antaneet sen sitten jollekin sukulaiselle tai piilottaneet jonnekin. Ja ehdotuksia siitä, että äitienpäivä pitäisi sen traumaattisuuden vuoksi saada muiden liputuspäivien tasolle (kuten esimerkiksi tämä Snellmannin eli suomalaisuuden päivä tänään), sitä voisivat juhlia sellaiset jotka ovat siitä innostuneita, eikä muiden tarvitsisi kaataa suolaa haavoihin. Ei sitä ehkä edes muistaisi etukäteen pelätä, kun siitä ei tehtäisi niin isoa numeroa. Jo onhan äitienpäivästä tullut kauniin ajatuksen lisäksi vähän Joulun kaltainen markkinahumu-myydäänrojua-juhla.

Tänä vuonna en oikein tiedä kuinka olisin asiaan suhtautunut. Lauantaina tykättyäni jostain kipeästä lapsettomuuskertomuksesta pääsi itku, jossa oli paljon itsesääliä mukana. Toisaalta sunnuntaina äitiäni onniteltuani olin onnellinen, siitä että minulla on äiti ja siitä, että äiti ilostui onnitteluista.

Tämän raskauden suhteen olen jossain välitilassa. Olen raskaana, kai voi jo sanoa "melko turvallisesti", mutten kuitenkaan tunne olevani raskaana. Alkuraskaus oli vähäisten oireiden aikaa, nyt niitäkään ei enää ole. Maha on vähän ehkä isompi, eikä se enää yön aikana samalla tavalla pienene kuin pahimpien turvotusten aikaan. Se näyttää vain siltä, että olen syönyt vähän yli tarpeen. Omat housut mahtuu hyvin, ei ehkä ihan kaikki. Mutta sen verran on vaatteita ettei ole syytä mennä mammavaateostoksille. Muutenkin pystyn elämään aika normaalisti. Nukun pääasiassa hyvin, en ole väsynyt, harrastan liikuntaa, enkä ole lisääntyneiden puskapissareissujen lisäksi huomannut mitään tuntemuksia.

Syömisiäni kyllä stressaan. Lähinnä sitä, että vähän väliä herkuttelen jollain epäterveellisellä. Tunnistan tilanteen täysin, mutta en vain saa mielitekojani haltuun. Jos tekee mieli kinkkiroskaa, niin sitten taistellaan monta päivää sitä mielitekoa vastaan. Se helpottaa pitkäksi aikaa, kun vain annan periksi ja käyn kiltisti syömässä yhden mättösetin. Sen jälkeen päähän juurtuu taas uusi mieliteko ja päässä alkaa uusi eipäs-joopas-kehä. En ole varmaan koskaan ajatellut yhtä paljon syömistä kuin nyt ja samalla syönyt yhtä paljon epäterveellistä kuin nyt.

Lauantaina ulos kaapista?

Olisiko tuleva lauantai sellainen, että uskaltautuisin ulos kaapista? Jaoin jo seinälläni Väestöliiton lapsettomuushoitoja käsittelevän videon, terävimmät voivat siitä vetää johtopäätöksensä. Ei lasta ja jakaa tuollaista, kun muuten on laiska facen käyttäjä.

Mikä siinä omassa epähedelmällisyydessä, kyvyttömyydessä tehdä jotain ikiaikaisen luonnollista onkin niin hävettävää? Masennuksen tunnustaminen olisi helpompaa. En toki ole sellaista joutunut kokemaan, mutta jotenkin tuntuu, että masennukselle on erilainen oikeutus ja hyväksyntä. Ainakin itse ajattelen niin. Johtuuko se siitä, että se on yleisempää? Vai onko se yleisempää vai onko se vain yleisemmin tunnustettu asia. Jokainen tietää varmasti jonkun joka on tai on ollut masentunut, työkaveri on jäänyt töistä pidemmälle sairaslomalle tai myöntänyt käyttäneensä lääkitystä. Tunnenko muita lapsettomuudesta kärsiviä? En enää. Tunsin yhden.  Mutta hänkin sai pitkän yrityksen jälkeen yllättäen luomusti lapsen. En tunne muita. Voin toki arvailla. Blogimaailma on tehnyt muiden lapsettomuuden itselleni näkyvemmäksi. On muitakin. Monia erilaisia. 

Samalla viivallahan niiden pitäisi olla. Kumpikaan masennus tai lapsettomuus ei ole itsestä johtuvaa. Tai jos jompi kumpi on, niin ennemmin masennus. Voit päätyä tekemään elämässä valintoja itseäsi vastaan, jotka heikentävät henkistä hyvinvointia ja nakertavat jaksamista. Tässä kohtaa täytyy  todeta, että masennus on aika monisäikäinen asia. Periaatteessa se, että asiat eivät ole hyvin, kokee jotain raskasta voi johtaa masennukseen eli se lähtee ajatusmaailmasta, mutta masennus pystytään kuitenkin liittämään ihmisen fysiikkaan ja välittäjäaineisiin. Nyt lähdin täysin sivu-urille.

Olen miettinyt olisiko minulla pokkaa sanoa julkisesti, että lapseni/raskauteni on koeputkihedelmöityksen tulos (jos sinne saakka päästään). En tiedä. Joskus kun lapsista tulee puhe mietin mielessäni, että sanoisin "jos minäkin olisin "saanut" lapsia, esikoiseni olisi kohta kolme vuotias".

Ehkä motiivini tulla ulos kaapista on  kyseenalainen. Minä tulisin ulos kaapista siksi, että vuosikausia olen seurannut ihmisten hehkutusta lapsien kanssa touhuamisesta ja perhe-elämän ihanuuksista ja hassuttelusta. Kiero mieleni lukee usein rivien välistä viestiä, "ettepä tiedä lapsettomat mitä menetätte, kun olette tuollaisia itsekkäitä itselle eläjiä". Ei sellaista viestiä ehkä oikeasti ole, mutta minä luen silti usein niin. Ja joskus niitä suoria lällällää -viestejäkin on.

Kiukuttaa se, että jollekin "kaikki itsestään selvää -tyypille" ei tule mieleenkään, ettei tämä asia ole kaikkien kohdalla omista valinnoista kiinni. Ettei kaikki vain jätä lapsia tekemättä siksi, että haluavat  uran, urheilla ja treenata, seikkailla maailmalla ja hakea rajojaan jossain muussa. Minä jätän ne tekemättä, Minulta on jäänyt lapset "tekemättä" koska se tekeminen ei ole ollut jostain selittämättömästä syystä fyysisesti mahdollista. Motiivissani on siis kyse halusta näpäyttää

a. ajattelemattomia ihmisiä, jotka ei tajua
b. äitienpäivän hehkuttajia

Mutta kiukuttaako tämä laput silmillä -ihmisten ajattelu minua niin paljon, että uskaltaisin altistaa tähän astisen elämäni kipeimmän kokemuksen julksuuteen? Kehtaisinko olla niin haavoittuvainen? Kestäisikö mahdollisesti siitä seuraavia sääli- ja "minä tiedän miltä sinusta tuntuu -ajatuksia". En tiedä. Kestäisinkö sitä, että kuvittelisin muiden ajattelevan, että se x nyt oli aina niin laihakin, varmaan sen takia ei saanut lapsia, se urheili ihan liian monta kertaa viikossa, eikä varmaan siksi saanut lapsia. Eikä tämä ole täysin kuvitelmaa, tällaisia neuvoja olen saanut. Nosta vähän painoa, liiku vähän vähemmän. En pidä ajatuksesta, että sellaiset jotka eivät TAJUA, alkavat mielessään keksiä syitä.

Hetkittäin tunnen myös pientä ylemmyyden tunnetta siitä, mitä olen kokenut. Ajattelen, että olen henkisesti pykälän korkeammalla, kun tiedän miltä tämä tuntuu ja osaan tämän myötä nähdä muutakin elämää vähemmän musta-valkoisesti. Olen selvinnyt, jostain sellaisesta mitä on vaikea kuvitella. Toki lapsia helposti saanut voi kuvitella omalle kohdalleen, miltä tuntuisi jos lapsia ei noin vain olisikaan hankittua, mutta nimenomaan: kuvitella. Siinä on iso ero. Minä tiedän tästä elämästä vähän enemmän. Tämä on muuttanut minua ja tapaa ajatella, terävöittänyt arvojani, mutta valitettavasti kokemuksen mukana heränneet katkeruus ja kiukku eivät ole kadonneet. Lapsettomien päivän kynnyksellä kiukku kohdistuu tahtomattani siihen, että kaikki ei vaan voi tajuta. En tiedä miksi. En minä sääliä halua, vaan ymmärrystä. Mutta jos tiedän, ettei tätä koko tunnevyyhtiä voi täysin ymmärtää sitä kokematta, miksi haluan ymmärrystä?

Nt-ultrakuulumiset

Huijjee! Olin tänään nt-ultrassa ja kylläpä nyt hymyilyttää. Stressi heräsi selvästi viime viikon lopussa ja viime öinä olen heräillyt pyöriskelemään asian kanssa. Valveilla ollessa olo on ollut rauhallinen ja luottavainen, mutta ilmeisesti alitajunta on muunkinlaisia ajatuksia työstänyt. Ensi yönä pitäisi voida nukkua rauhallisin mielin.

Ensimmäisen kerran nyt ultrattiin mahan päältä. Aika hassulta se tuntuu, että tuosta läpi voi jo nähdä mitä kohdussa tapahtuu. Siellä se oli ja hengissä! Tällä kertaa en itkenyt liikutuksesta, vain hihittelin. Kätilö sanoikin, että toiset itkee ja toiset nauraa kun jännitys purkautuu. Ehkä siinä oli paljon helpostustakin mukana, mutta rehellisti....Kyllä se oli koomisen näköistä, kun 7 senttinen mötikkä nukkui pää alaspäin ja alkoi sitten potkia kipakasti  kun tuli herätetyksi.

Niskaturvotus oli 1 mm. Verikokeen tuloksia en vielä tiedä ja pidän peukkuja, etten tiedäkään ennen kuin kirje viikon kuluttua tulee. Jos jotain hälyttävää olisi saisin puhelun ehkä tänään tai huomenna. Koko oli ultran mukaan 12+6 ja kun nyt on 12+5, niin voi sanoa, että vastasi kokoaan.

Uskaltaisikohan sitä jo nauttia näistä ainutlaatuisista päivistä? Nt-ultra on takana. Samoin ensimmäinen kolmannes. Ainakin uskallan hakea postiin tulleen paketin, jossa on ekat mammavaatteet.