Mikä siinä omassa epähedelmällisyydessä, kyvyttömyydessä tehdä jotain ikiaikaisen luonnollista onkin niin hävettävää? Masennuksen tunnustaminen olisi helpompaa. En toki ole sellaista joutunut kokemaan, mutta jotenkin tuntuu, että masennukselle on erilainen oikeutus ja hyväksyntä. Ainakin itse ajattelen niin. Johtuuko se siitä, että se on yleisempää? Vai onko se yleisempää vai onko se vain yleisemmin tunnustettu asia. Jokainen tietää varmasti jonkun joka on tai on ollut masentunut, työkaveri on jäänyt töistä pidemmälle sairaslomalle tai myöntänyt käyttäneensä lääkitystä. Tunnenko muita lapsettomuudesta kärsiviä? En enää. Tunsin yhden. Mutta hänkin sai pitkän yrityksen jälkeen yllättäen luomusti lapsen. En tunne muita. Voin toki arvailla. Blogimaailma on tehnyt muiden lapsettomuuden itselleni näkyvemmäksi. On muitakin. Monia erilaisia.
Samalla viivallahan niiden pitäisi olla. Kumpikaan masennus tai lapsettomuus ei ole itsestä johtuvaa. Tai jos jompi kumpi on, niin ennemmin masennus. Voit päätyä tekemään elämässä valintoja itseäsi vastaan, jotka heikentävät henkistä hyvinvointia ja nakertavat jaksamista. Tässä kohtaa täytyy todeta, että masennus on aika monisäikäinen asia. Periaatteessa se, että asiat eivät ole hyvin, kokee jotain raskasta voi johtaa masennukseen eli se lähtee ajatusmaailmasta, mutta masennus pystytään kuitenkin liittämään ihmisen fysiikkaan ja välittäjäaineisiin. Nyt lähdin täysin sivu-urille.
Olen miettinyt olisiko minulla pokkaa sanoa julkisesti, että lapseni/raskauteni on koeputkihedelmöityksen tulos (jos sinne saakka päästään). En tiedä. Joskus kun lapsista tulee puhe mietin mielessäni, että sanoisin "jos minäkin olisin "saanut" lapsia, esikoiseni olisi kohta kolme vuotias".
Ehkä motiivini tulla ulos kaapista on kyseenalainen. Minä tulisin ulos kaapista siksi, että vuosikausia olen seurannut ihmisten hehkutusta lapsien kanssa touhuamisesta ja perhe-elämän ihanuuksista ja hassuttelusta. Kiero mieleni lukee usein rivien välistä viestiä, "ettepä tiedä lapsettomat mitä menetätte, kun olette tuollaisia itsekkäitä itselle eläjiä". Ei sellaista viestiä ehkä oikeasti ole, mutta minä luen silti usein niin. Ja joskus niitä suoria lällällää -viestejäkin on.
Kiukuttaa se, että jollekin "kaikki itsestään selvää -tyypille" ei tule mieleenkään, ettei tämä asia ole kaikkien kohdalla omista valinnoista kiinni. Ettei kaikki vain jätä lapsia tekemättä siksi, että haluavat uran, urheilla ja treenata, seikkailla maailmalla ja hakea rajojaan jossain muussa.
a. ajattelemattomia ihmisiä, jotka ei tajua
b. äitienpäivän hehkuttajia
Mutta kiukuttaako tämä laput silmillä -ihmisten ajattelu minua niin paljon, että uskaltaisin altistaa tähän astisen elämäni kipeimmän kokemuksen julksuuteen? Kehtaisinko olla niin haavoittuvainen? Kestäisikö mahdollisesti siitä seuraavia sääli- ja "minä tiedän miltä sinusta tuntuu -ajatuksia". En tiedä. Kestäisinkö sitä, että kuvittelisin muiden ajattelevan, että se x nyt oli aina niin laihakin, varmaan sen takia ei saanut lapsia, se urheili ihan liian monta kertaa viikossa, eikä varmaan siksi saanut lapsia. Eikä tämä ole täysin kuvitelmaa, tällaisia neuvoja olen saanut. Nosta vähän painoa, liiku vähän vähemmän. En pidä ajatuksesta, että sellaiset jotka eivät TAJUA, alkavat mielessään keksiä syitä.
Hetkittäin tunnen myös pientä ylemmyyden tunnetta siitä, mitä olen kokenut. Ajattelen, että olen henkisesti pykälän korkeammalla, kun tiedän miltä tämä tuntuu ja osaan tämän myötä nähdä muutakin elämää vähemmän musta-valkoisesti. Olen selvinnyt, jostain sellaisesta mitä on vaikea kuvitella. Toki lapsia helposti saanut voi kuvitella omalle kohdalleen, miltä tuntuisi jos lapsia ei noin vain olisikaan hankittua, mutta nimenomaan: kuvitella. Siinä on iso ero. Minä tiedän tästä elämästä vähän enemmän. Tämä on muuttanut minua ja tapaa ajatella, terävöittänyt arvojani, mutta valitettavasti kokemuksen mukana heränneet katkeruus ja kiukku eivät ole kadonneet. Lapsettomien päivän kynnyksellä kiukku kohdistuu tahtomattani siihen, että kaikki ei vaan voi tajuta. En tiedä miksi. En minä sääliä halua, vaan ymmärrystä. Mutta jos tiedän, ettei tätä koko tunnevyyhtiä voi täysin ymmärtää sitä kokematta, miksi haluan ymmärrystä?
