Pelkoa päin

Taival kohti IVF:ää alkaa. En halua ja kuitenkin haluan. Välillä tekisi vielä mieli lykätä sitä vielä kuukaudella...Tai kahdella. Olen muutenkin juuri nyt niin uupunut. Rössööksis ja krätyynen. Miksi pitää olla uupunut aina väärään aikaan? Miksi unettomuus alkaa aina juuri sellaisena hetkenä, kun sen ei missään tapauksessa saisi alata. Typeriä kysymyksiä. Tiedän.

Välillä kiukuttelen, että vieläkin olen lähtöruudussa vaikka olisin voinut siirtyä eteenpäin jo elokuussa.Välillä jaksan palata kiukuttelemaan vieläkin kauemmas menneisyyteen. Ihan sinne hetkiin, kun vuoden yrityksen jälkeekin vain odottelin ja ajattelin, että ajatuksilla tai elämäntavoillani jotenkin estän raskauden.

Tämä on henkisesti niin raskas elämänvaihe ja pahimmillaan pitkä, joten en voi suositella kenellekään samaa polkua jonka itse kävin. Tutkimuksia vähän silloin tällöin, hoitoja silloin tällöin ja ennen kaikkea rutkasti odottelua ja järkeilyä siitä, miksei mikään onnistu. En todellakaan tajua itseäni. Mitä hittoa oikein olen puuhastellut, että yhtäkkiä on kulunut melkein vuosi edellisestä IVF:stä (no, vähän pyöristin dramatisoinnin nimissä..).

Toiveikkuutta ilmassa

Pari päivää sitten hätkähdin uudenlaiseen tunteeseen alavatsalla. Nopeaa sätimistä. Eilen tunsin  saman uudelleen...Yllätäen kesken lauseen lounaalla ollessani. En ollut ajatellut koko asiaa, enkä  kuulostellut mitään, sillä elämässä on ollut myllerrystä ihan toisella sektorilla. Ajatukset ovat olleet siinä niin tiiviisti, että jopa lapsettomuus on jäänyt taka-alalle.

Nyt tuo uusi tuntemus herätti toiveikkuuden. Jospa nyt...Ovulaatio oli viime viikon to-pe? Hetki sitten tarkistin ruumiinlämmöksi 36,8. Vaikka niinhän tuo lämpö on osoittanut aina ennenkin käyttäytyvänsä. Kai nämä on näitä ajatuksia joita tulee, kun eletään virallisesti viimeistä kiertoa ennen IVF:ää.

Ja se IVF, vaikken ensikertalainen olekaan, pelottaa. Hirvittää. Se tuntuu luonnottomalta. Hävettävältä. Mutta jos sittenkin saisin ilmoittaa, etten tulekaan hoitoihin...Äh.

Itsekö syypää?

Palaan joskus ajatuksissani talviin 2008-2009 ja 2009-2010. Aloin lämpöillä 2008 joulukuussa. Ruumiinlämpö pyöri 37-37.5. asteessa. Se jatkui viikosta toiseen. Ravasin työterveydessä tutkittavana. Mm. erilaisista allergiatesteissä ja kuvauksissa, lisäksi poissuljettiin reuma, astma ja häiriöt kilpirauhasen toiminnassa ym. Lopulta lääkäri sanoi, ettei minussa ole mitään vikaa, ja on täysin normaalia, että lämpö on korkeampi. 37,5, kun ei ole kuumetta. Ehkäpä joku virus on jäänyt kytemään.

Elelin tämän tiedon varassa täysin normaalisti. Hiihdin tuona talvena n. 2000 km ja raastoin itsestäni irti pari massahiihtoa. Enkä ole sellainen, että viivalle mennessä rauhakseen nautiskelisin, vaan latasin ladulle kaiken mitä kehosta irti sain. Lämpö pysyi korkealla n. 3-4 kk. Keväällä tilanne normalisoitui. Seuraavana talvena sama alkoi uudelleen. Lämpö nousi ja pysyi monta kuukautta normaalia korkeammalla, siis normaalia siihen nähden mitä se muulloin on. Jälleen elelin normaalisti, harrastelin paljon. Muutoin en ollut kipeä näinä talvina lainkaan. 

Toisinaan pelkään, että tuolloin vahingoitin hormonitoimintaani jotenkin ja itse aiheutin tämän lapsettomuuden. Jälkikäteen olen arvellut, että kehon kuormitus-palautumis suhde oli päin persettä ja olin ylirasittunut. Myöhemmin joku muu lääkäri sanoi oksidatiivinen stressi voi pitää lämmön korkealla ja liikunta sitä lisäämään. Noiden talvien jälkeen en ole lämpöillyt, mutta miehen kanssa yhteen muutto on toki muuttanut elämään muutenkin ainakin liikunnan määrä on ehkä hieman kohtuullistunut. Raaston taustalla aikoinaan oli kai monet sen hetken elämän ongelmat.

Menkat ovat olleet koko ajan normaalit, mutta se mikä muuttui, tosin en tiedostanut missä vaiheessa muutos tapahtui, on rintojen kipeytyminen kierron mukaan. Sen muistan, että opiskeluaikoina arkuutta oli joka kuukausi. Opiskelun lopetin asteittain 2008, mutten osaa sanoa milloin rinnat lakkasit kipeytymästä. Ensimmäisessä lapsettomuuteen liittyvässä ultrassa siihen havahduin, kun lääkäri kysyi. No, en tiedä haittaako se, ettei rinnat enää reagoi mihinkään, mutta jotenkin olen  ymmärtänyt, että ainakin se on hyvin yleistä.

Hidasta on

Jälkikäteen on helppo viisastella että olisikohan kannattanut kuitenkin ottaa lainaa ja jatkaa hoitoja jo elokuussa. Ehkä olisin jo eri tilanteessa tai ainakin tietäisin enemmän. Laskeskelin, että jos nenäsumuttelut alkavat tammikuun puolessa välissä, punktio osuu jonnekin helmikuun loppuun. Siihen on yli kaksi kuukautta. Jos se ei tuota tulosta...Hyi, niin kauas ei pidä edes ajatella.

Varasimme loman helmikuun alkuun,  jotta pääsisimme vähän tuulettumaan tästä pimeästä ja ankeasta kaupunkielosta (minulle kaupunkielo=ankeaa). Varatessa lentoja, arvoimme otetaanko peruutusturva. Arvelin, ettei tällaisissa tapauksissa hoitoja kuitenkaan kelpuutettaisi syyksi...Ja eihän hoito itse asiassa lentämistä estä, mutta jos pitää päästä ultraan tai verikokeisiin...No, päällekäin varmasti menevät. Kiva. Täytyy toivoa, että joku haluaa lunastaa meidät liput...Tosin matkustajan nimen muuttaminen on aika arvokasta itsessään. 

Suunnittelu on tässä elämäntilanteessa hemmetin hankalaa. Olen laskeskellut erinäisistä tapahtumia vuodesta 2011, ajatellen, etten varmasti sinne ja tänne mene/pääse, kun olen raskaana tai hoidoissa juuri silloin. Esimerkiksi erilaisia merkkipäiviä, ystävien häitä, ristiäisiä, lomareissuja ym. En tietysti kertaakaan ole ollut kumpaakaan, kaikkiin olen aina päässyt olematta raskaana (paitsi nyt). Puhumattakaan, jos pitää jollekin parisuhteen ulkopuoliselle luvata jotain, mitä jos lupaan ja en pääsekään. Entä jos kieltäytyy ja kuitenkin olisi päässyt. Silloin harmittaa vietävästi, menee elämä odotteluksi, ulkopuoliset luulevat ettei mua kiinnosta eikä kutsuja erinäisiin juttuihin sitten enää tulekaan :(

Toisinaan törmään myös siihen hämmentävää asiaan, että joku ikäiseni +/-2 v. toteaa haluavansa kyllä lapsia joskus..Siis viitaten ilmiselvästi tulevaisuuteen. Viimeksi viime viikolla törmäsin. Se on hämmentävää. Joku on niin optimistinen, että 30 hujakoilla kokee, että muutaman vuoden kuluttua voi olla sopiva hetki. Jostain syystä kyllä itsekin uskon näihin tapauksiin törmätessä, että kyllä he sen vauvansa aiottuna ajankohtana saavatkin. Menikö itsellä koko homma sen vuoksi päin persettä, kun aloin jo vuosia etukäteen miettiä lapsettomuutta. Sen vuoksi lopetin e-pilleritkin, arvelin normaalin hormonitoiminnan olevan itselleni parempi. Nyt jälkikäteen voikin miettiä, olisiko AMH korkeampi, jos olisin napostellut pillereitä esim. 5 vuotta ja en siten olisi ovuloinut 5 vuoteen. Olisiko silloin kaikki 5*12 munasolua vielä reservissä?

Oman äireen "viisauksia"

Sunnuntai-iltana päälle valui hipihiljaa salakavala synkkyys. Hermot olivat repeilleet viikonlopun mittaan milloin mistäkin olemattomasta, kuten ompelukoneen yhteistyökyvyttömyydestä, ateriavälien venymisestä, jonkun keittiökihvelin häviämisestä, liikaa soodalta maistuvasta piparitaikinasta jne. Siihen ei päälle tarvita kuin se, että rillit häviää enkä löydä niitä. En oikeastaan näe kovin edes kunnolla etsiä niitä, eikä hermot äärimmillään siitä tule muutenkaan mitään. Paitsi iso parku.

Tässä mielentilassa, ensin miehen mielen pahoittuani, otan puhelun omalle äireelleni. Ja saan osakseni oman äireen koottuja viisauksia. "Eihän tuossa mielentilassa, voi kukaan raskautua". "Se on sun luonteesta kiinni". "Ei lapsi ole mikään ratkaisu, siihen jos elämässä ei ole mitään sisältöä". "Mitä siitäkin tulee, jos molemmat on masentuneita. Ruokitte toinen toistanne". "Silloin, kun olit yksin, niin olit ihan erilainen". "Kyllä jos minäkin alkaisin kaikkea miettimään...". "Mitä jos nyt muuttaisit asennetta"...

Kannustavaa eikö totta? Voi helevetti. Miten voi olla noin kannustava? Tämä "mielentila" ei ole ollut läsnä aina, se ei välttämättä ole masennusta. Ja vaikka olisikin, niin on todellakin väärä hetki ruveta kyseenalaistamaan ja kylvämään surulliseen mieleen epäilyksen siementä, että mitäs jos mies onkin väärä. Ja jos muinoin oli 24 v. ja huoleton, sitä ei voi verrata nykyiseen elämäntilanteeseen. Se on ihan eri kuin nykytilanne, jossa täytyy valmistautua kohtaamaan se asia, ettei musta ehkä koskaan tule äitiä. Se mikä on ollut itselle tärkein ja tavoittelemisen arvoinen (tavallinen perhe-elämä) ei ole ehkä ole koskaan mahdollista. Se mikä onnistuu yhdeltä jos toiselta, ei onnistu minulta. Että koen olevani viallinen ja vihaan kehoani.

Ja mitä elämän sisältöön ja sisällöttömyyteen tulee...Sitä en oikein edes osaa käsitellä. Se on typerä. Että elämä koostuu erilaisista sisällöistä? No totta hitossa, jos perhe on sisältö niin sitten on, miksi se ei olisi surun arvoinen?

Sitten lopuksi jo tutuksi muodostunut.."minulla ei sinun ikäisenä ollut aikaa tuollaisia miettiä, oli työ, 3 lasta, opiskelut, kotityöt".."Mutta jos nyt oikein alkaa miettimään..." Miten reilua on rinnastaa suruissaan soittavan tyttären lapsettomuus ja huonouden tunne, siihen, että itsellä oli niin paljon kaikkea, ettei ehtinyt ajatella. En mikäkään itse halunnut tätä "aikaa miettiä" ja enkä tuntea näitä tunteita, mitä tähän asiaan liittyy. Sukupolvien välinen kuilu. Erilainen maailma. Erilaiset arvot. Silloin oli ykkösenä työ ja edelleenkin vain ahkeruus on ihailtavaa.

Note to self: älä puhu omista asioista äidille: aina tulee paha mieli. Pitäydy mieluummin säässä.

Kai viime viikon käynti klinikalla nosti surun ja pelon pintaan. Ehkä myös keskustelut tulevasta Joulun vietosta. Kuinka mones Joulu onkaan, kun toivon että voisi olla kotona oman perheen kanssa? Neljäs tai viides? Me pakataan laukut ja ajetaan perse puuduksissa perheiden Jouluista toiseen.