Mietteitä liikunnasta (taas)

Luin Enemmän kuin yhdeksän kuukautta blogin Pippurin listan siitä, mitä hän on tehnyt edesauttaakseen raskautumistaan (kunnioitettava lista). Tuolta jäi mieleen kytemään asia, jota jo kuukausia sitten täällä pyörittelin. Liikunta ja lapsettomuus.

Jossain vaiheessa ahmin tietoa aiheesta ja aloin kevennellä tietoisesti. Ja koittihan hoitava lääkärikin keskusteluissamme takoa järkeä päähäni. Liiallinen liikunta aiheuttaa keholle stressiä ja vaikuttaa hormonitasapainoon. Ei sillä, etteikö järkikin sanoisi, että liian rankka on liian rankkaa. Se mikä tuntuu mielessä hyvältä, tekee keholle pahaa.

Kesän myötä tehot ja määrät ovat taas lisääntyneet. Olen suonut itselleni luvan rääkkiin, sillä ajatuksella, että kun ei kerran lekkeriksi lyöminen tuota tulosta, niin teenpä ainakin kesän ja syksyn sellaisia juttuja mistä tykkään. Mielekäs harrastus pitää ajatukset pois ankeista asioista ja lievittää stressiä. Kun on tämä siirtymän suoma hoitotaukokin menossa...

Eilen rankan suorituksen jälkeen kieriskelin sängyssä ja tunsin syyllisyyttä, ja huolta. Miksi taas ajauduin tähän tilanteeseen, vaikka raskaus on äärettömän paljon tärkeämpää? Nyt kovatehoisia rypistyksiä on ollut noin 1/vko. Rankkuutta lisää vielä tuo puolen vuoden keventely. Peruskuntolenkit jäivät tekemättä. Nyt pyrin kuitenkin samaan vauhtiin heikommalla pohjalla.

Periaatteessa en usko, että liikunta on perimmäinen syy lapsettomuuteeni, mutta silti pelkään sitä. Ja toimin itseäni vastaan! V*tun tyhmää hä? Koska kehon tasapainottuminen vie aikansa, lupaan nyt keholle pyhästi ottaa itseäni niskasta ja keventää. Jotta olisin seesteisessä tilassa joulukuussa.

Konkreettisen avauksen seesteiseen suuntaan teen osallistumalla Mindfullness-kurssille. Toivon, että saisin sieltä apua unettomuuteen ja kehää kiertäviin yksitoikkoisiin ajatuksiin.

Siellä se jomottaa

Aina hetkittäin. Kypsyvä munasolu. Oikealla puolella. Ja taas aivan suotta. Jotain mielenkiintoistakin tässä on. Nimittäin se, että ennen ole oikean puolen oviksia tuntenut. Vasen puoli jomottelee irtoamispäivänä hyvinkin tuntuvasti. Sekin tosin vaihtelee. Toisessa kuussa saatan paisua, kasvattaa finnejä leukaan ja kipuilla. Ja seuraavassa kuussa ei tunnu miltään.

Ahdistin itseäni lukemalla jenkkitutkimuksia unettomuuden ja lapsettomuuden yhteydestä (taas). Arvatkaapa tuleeko uni paremmin, kun luen siitä, miten haitallista liian vähäinen uni on?

Niitä näitä

Aiheesta lapsettomuus ei ole kerrottavaa. Mitään ei tapahdu ennen marraskuuta ja sinne on pitkä aika. Toisaalta lyhyt. Hetkittäin mietin hermostuksissani pitäisikö jo syyskuussa mennä yksityiselle ja kokeilla siellä vielä kertaalleen yksi IVF. Sitten rauhoitun ja ajattelen, että syyskuusta marraskuuhun ei oikeasti ole pitkä aika. Ja ensimmäinenkään IVF ei ole vielä puoliksikaan maksettu.

Jokin on korjaantunut joko loman tai rauta- ja D-vitamiinikuurin ansiosta. Uupumus jota koin talven ja kevään ajan on kadonnut. Mielestäni se katosi jo ennen kesälomaa. Enää ei ole sitä tilannetta, että haluaisi tehdä kaikkea, mutta on vain niin uupunut ettei kerta kaikkiaan jaksa. Nyt on ennemminkin niin, että haluaisi tehdä, mutta laiskottaa niin hitokseen ettei viitsi. Töissäkin on huomattavasti helpompaa, kun pystyy taas keskittymään.

Paremman voinnin/virkeämmän olon myötä ajatus "normaalista elämästä" vaikuttaa pitkästä aikaa ihan mahdolliselta. Toki päässä pyörii ne samat ikiaikaiset ajatukset. Tuntuu, että vuodesta toiseen ajatuksen junnaa paikallaan. Ei mitään uutta syötettä...Sitten kun, sitten kun....Tyhjä pää. Tyhmä pää.

Tiedän, että ovuloin perjantaina tai lauantaina. Seksi vaan ei maistu. Ei kerta kaikkiaan huvita, eikä minusta johtuen onnistukaan ovislimojen ulkopuolisella kaudella. Siis kun ei huvita. Haluta. Tai varmaan haluttaa, kun harva se yö katselen levottomia unia...? Kai tämäkin on ihan normaalia näissä jutuissa? Onhan?

Yritän elää tätä hoidotonta jaksoa mahdollisimman normaalisti, suunnittelemalla kaikkea muuta. Innokkaalle penkkiurheilijalle EM-kisat on pelastus. Olen myös itse käynyt kisoissa ja ilmoittautunut tuleville viikoille muutamiin. Tämä lapsen hankkimisprosessi on tosin johtanut tietoiseen liikkumisen keventelyyn ja sen tuntee. Lisäksi laitoin työhakemuksen ja kohta lähden viikoksi muille maille vierahille.

Sisko lähetti rukousnauhan saatteella: anovalle annetaan, kolkuttavalle avataan. Iltarukousta kehiin.

Pitäisi luovuttaa

Viime viikon loppupuoli oli karmiva. Aloin itkeskelyn pari yötä ennen kuin menkat alkoivat. Olin yksin, istuin sängyllä ja itkin. ISOON ääneen. Ei. Ihan oikeasti meille ei tule koskaan lasta. Me kuulumme siihen 20 %:n jotka eivät hoitojen avullakaan saa lasta.

Yksinollessa itku tuntui vielä lohduttomammalta kuin normaaleissa turhissa kierroissa. Möyrin pohjamudissa keskiviikosta lauantaihin ja itkeskelin. Aiemmin en ole ihan noin monta päivää ollut tippa linssissä. Siinä masennustilassa pilasin tärkeää ja harvinaista aikaa läheisten kanssa. Sen huomasin kp 2, kun olin jo palannut kotiin.

Jotain pitäisi tehdä, jotta päästäisiin pois tästä sisintä kalvavasta, hiljaa riuduttavasta elämäntilanteesta. Toisaalta en haluaisi tietää, ettei meille koskaan tule lasta. Toisaalta en jaksa elää elämää alkukierto-ovulaatio-piinapäivät-suvanto-jaloilleen kapuaminen -jaksotuksella. Joka kierto tuntuu hieman toivottomammalta. Vaikka sitä kierron alusta jotenkin toipuu ja saa taas ajatukset suunnattua huomiseen, paine on kerta kerralla pahempi. Se syö ihmistä.

Lomalla olen joutunut kohtaamaan myös sen asian, että elämäni ei ole kunnossa. Kaksi viikkoa loman alusta nukuin, kolmannen eli viimeisen lomaviikon valvoin. Jokin sisimmässä ahdistaa ja valvottaa, mutten osaa enää sanoa onko se työ, parisuhde vai tämä lapsettomuus. Ehkä kokonaisuus. Tiedä tuosta, mutta järki sanoo, että tässä tilassa raskaudesta haaveilu edes hoitojen avulla ei ole järkevää. Pitäisi saada palikat paikalleen. Elämä raiteilleen. Onko järkeä jatkaa hoitoja, jos on valmiiksi rauniona?

Puhuttiin pitäisikö luopua kokonaan yrittämisestä. Tai minä puhuin, että haluaisin lopettaa yrittämisen. Yrittää tästä kierrosta alkaen sopeutua ajatukseen, että lasta ei tule. En rehellisesti tiedä onnistuisiko. Voisin ehkä hehkuttaa lomaa lapsettomuudesta ja hoidoista, mutta oikeasti huijaisin itseäni. Silti toivoisin, haluaisin, kyttäisin ovulaatiota jne. Haluaisin sinne päätepysäkille heti, mutten kuitenkaan halua.

Eilen postitin ystävälle vauva-lahjan. Miksi tuntuu, että valtaosalla ihmisistä perusasiat on kunnossa ja itsellä ei mikään? Onko jotenkin huonot kortit vai enkö vain osaa pelata? Kun mietin esimerkiksi ystäviäni tai miehen veljiä, kyllä heillä pieniä/normaaleja huolia on, muttei sellaista johon vastattaessa kysymykseen "mitä se pahimmillaan tarkoittaisi", tulisi sellainen tunne mikä itselle tulee kun vastaan: ei koskaan lasta.