Pelkoa päin

Taival kohti IVF:ää alkaa. En halua ja kuitenkin haluan. Välillä tekisi vielä mieli lykätä sitä vielä kuukaudella...Tai kahdella. Olen muutenkin juuri nyt niin uupunut. Rössööksis ja krätyynen. Miksi pitää olla uupunut aina väärään aikaan? Miksi unettomuus alkaa aina juuri sellaisena hetkenä, kun sen ei missään tapauksessa saisi alata. Typeriä kysymyksiä. Tiedän.

Välillä kiukuttelen, että vieläkin olen lähtöruudussa vaikka olisin voinut siirtyä eteenpäin jo elokuussa.Välillä jaksan palata kiukuttelemaan vieläkin kauemmas menneisyyteen. Ihan sinne hetkiin, kun vuoden yrityksen jälkeekin vain odottelin ja ajattelin, että ajatuksilla tai elämäntavoillani jotenkin estän raskauden.

Tämä on henkisesti niin raskas elämänvaihe ja pahimmillaan pitkä, joten en voi suositella kenellekään samaa polkua jonka itse kävin. Tutkimuksia vähän silloin tällöin, hoitoja silloin tällöin ja ennen kaikkea rutkasti odottelua ja järkeilyä siitä, miksei mikään onnistu. En todellakaan tajua itseäni. Mitä hittoa oikein olen puuhastellut, että yhtäkkiä on kulunut melkein vuosi edellisestä IVF:stä (no, vähän pyöristin dramatisoinnin nimissä..).

Toiveikkuutta ilmassa

Pari päivää sitten hätkähdin uudenlaiseen tunteeseen alavatsalla. Nopeaa sätimistä. Eilen tunsin  saman uudelleen...Yllätäen kesken lauseen lounaalla ollessani. En ollut ajatellut koko asiaa, enkä  kuulostellut mitään, sillä elämässä on ollut myllerrystä ihan toisella sektorilla. Ajatukset ovat olleet siinä niin tiiviisti, että jopa lapsettomuus on jäänyt taka-alalle.

Nyt tuo uusi tuntemus herätti toiveikkuuden. Jospa nyt...Ovulaatio oli viime viikon to-pe? Hetki sitten tarkistin ruumiinlämmöksi 36,8. Vaikka niinhän tuo lämpö on osoittanut aina ennenkin käyttäytyvänsä. Kai nämä on näitä ajatuksia joita tulee, kun eletään virallisesti viimeistä kiertoa ennen IVF:ää.

Ja se IVF, vaikken ensikertalainen olekaan, pelottaa. Hirvittää. Se tuntuu luonnottomalta. Hävettävältä. Mutta jos sittenkin saisin ilmoittaa, etten tulekaan hoitoihin...Äh.

Itsekö syypää?

Palaan joskus ajatuksissani talviin 2008-2009 ja 2009-2010. Aloin lämpöillä 2008 joulukuussa. Ruumiinlämpö pyöri 37-37.5. asteessa. Se jatkui viikosta toiseen. Ravasin työterveydessä tutkittavana. Mm. erilaisista allergiatesteissä ja kuvauksissa, lisäksi poissuljettiin reuma, astma ja häiriöt kilpirauhasen toiminnassa ym. Lopulta lääkäri sanoi, ettei minussa ole mitään vikaa, ja on täysin normaalia, että lämpö on korkeampi. 37,5, kun ei ole kuumetta. Ehkäpä joku virus on jäänyt kytemään.

Elelin tämän tiedon varassa täysin normaalisti. Hiihdin tuona talvena n. 2000 km ja raastoin itsestäni irti pari massahiihtoa. Enkä ole sellainen, että viivalle mennessä rauhakseen nautiskelisin, vaan latasin ladulle kaiken mitä kehosta irti sain. Lämpö pysyi korkealla n. 3-4 kk. Keväällä tilanne normalisoitui. Seuraavana talvena sama alkoi uudelleen. Lämpö nousi ja pysyi monta kuukautta normaalia korkeammalla, siis normaalia siihen nähden mitä se muulloin on. Jälleen elelin normaalisti, harrastelin paljon. Muutoin en ollut kipeä näinä talvina lainkaan. 

Toisinaan pelkään, että tuolloin vahingoitin hormonitoimintaani jotenkin ja itse aiheutin tämän lapsettomuuden. Jälkikäteen olen arvellut, että kehon kuormitus-palautumis suhde oli päin persettä ja olin ylirasittunut. Myöhemmin joku muu lääkäri sanoi oksidatiivinen stressi voi pitää lämmön korkealla ja liikunta sitä lisäämään. Noiden talvien jälkeen en ole lämpöillyt, mutta miehen kanssa yhteen muutto on toki muuttanut elämään muutenkin ainakin liikunnan määrä on ehkä hieman kohtuullistunut. Raaston taustalla aikoinaan oli kai monet sen hetken elämän ongelmat.

Menkat ovat olleet koko ajan normaalit, mutta se mikä muuttui, tosin en tiedostanut missä vaiheessa muutos tapahtui, on rintojen kipeytyminen kierron mukaan. Sen muistan, että opiskeluaikoina arkuutta oli joka kuukausi. Opiskelun lopetin asteittain 2008, mutten osaa sanoa milloin rinnat lakkasit kipeytymästä. Ensimmäisessä lapsettomuuteen liittyvässä ultrassa siihen havahduin, kun lääkäri kysyi. No, en tiedä haittaako se, ettei rinnat enää reagoi mihinkään, mutta jotenkin olen  ymmärtänyt, että ainakin se on hyvin yleistä.

Hidasta on

Jälkikäteen on helppo viisastella että olisikohan kannattanut kuitenkin ottaa lainaa ja jatkaa hoitoja jo elokuussa. Ehkä olisin jo eri tilanteessa tai ainakin tietäisin enemmän. Laskeskelin, että jos nenäsumuttelut alkavat tammikuun puolessa välissä, punktio osuu jonnekin helmikuun loppuun. Siihen on yli kaksi kuukautta. Jos se ei tuota tulosta...Hyi, niin kauas ei pidä edes ajatella.

Varasimme loman helmikuun alkuun,  jotta pääsisimme vähän tuulettumaan tästä pimeästä ja ankeasta kaupunkielosta (minulle kaupunkielo=ankeaa). Varatessa lentoja, arvoimme otetaanko peruutusturva. Arvelin, ettei tällaisissa tapauksissa hoitoja kuitenkaan kelpuutettaisi syyksi...Ja eihän hoito itse asiassa lentämistä estä, mutta jos pitää päästä ultraan tai verikokeisiin...No, päällekäin varmasti menevät. Kiva. Täytyy toivoa, että joku haluaa lunastaa meidät liput...Tosin matkustajan nimen muuttaminen on aika arvokasta itsessään. 

Suunnittelu on tässä elämäntilanteessa hemmetin hankalaa. Olen laskeskellut erinäisistä tapahtumia vuodesta 2011, ajatellen, etten varmasti sinne ja tänne mene/pääse, kun olen raskaana tai hoidoissa juuri silloin. Esimerkiksi erilaisia merkkipäiviä, ystävien häitä, ristiäisiä, lomareissuja ym. En tietysti kertaakaan ole ollut kumpaakaan, kaikkiin olen aina päässyt olematta raskaana (paitsi nyt). Puhumattakaan, jos pitää jollekin parisuhteen ulkopuoliselle luvata jotain, mitä jos lupaan ja en pääsekään. Entä jos kieltäytyy ja kuitenkin olisi päässyt. Silloin harmittaa vietävästi, menee elämä odotteluksi, ulkopuoliset luulevat ettei mua kiinnosta eikä kutsuja erinäisiin juttuihin sitten enää tulekaan :(

Toisinaan törmään myös siihen hämmentävää asiaan, että joku ikäiseni +/-2 v. toteaa haluavansa kyllä lapsia joskus..Siis viitaten ilmiselvästi tulevaisuuteen. Viimeksi viime viikolla törmäsin. Se on hämmentävää. Joku on niin optimistinen, että 30 hujakoilla kokee, että muutaman vuoden kuluttua voi olla sopiva hetki. Jostain syystä kyllä itsekin uskon näihin tapauksiin törmätessä, että kyllä he sen vauvansa aiottuna ajankohtana saavatkin. Menikö itsellä koko homma sen vuoksi päin persettä, kun aloin jo vuosia etukäteen miettiä lapsettomuutta. Sen vuoksi lopetin e-pilleritkin, arvelin normaalin hormonitoiminnan olevan itselleni parempi. Nyt jälkikäteen voikin miettiä, olisiko AMH korkeampi, jos olisin napostellut pillereitä esim. 5 vuotta ja en siten olisi ovuloinut 5 vuoteen. Olisiko silloin kaikki 5*12 munasolua vielä reservissä?

Oman äireen "viisauksia"

Sunnuntai-iltana päälle valui hipihiljaa salakavala synkkyys. Hermot olivat repeilleet viikonlopun mittaan milloin mistäkin olemattomasta, kuten ompelukoneen yhteistyökyvyttömyydestä, ateriavälien venymisestä, jonkun keittiökihvelin häviämisestä, liikaa soodalta maistuvasta piparitaikinasta jne. Siihen ei päälle tarvita kuin se, että rillit häviää enkä löydä niitä. En oikeastaan näe kovin edes kunnolla etsiä niitä, eikä hermot äärimmillään siitä tule muutenkaan mitään. Paitsi iso parku.

Tässä mielentilassa, ensin miehen mielen pahoittuani, otan puhelun omalle äireelleni. Ja saan osakseni oman äireen koottuja viisauksia. "Eihän tuossa mielentilassa, voi kukaan raskautua". "Se on sun luonteesta kiinni". "Ei lapsi ole mikään ratkaisu, siihen jos elämässä ei ole mitään sisältöä". "Mitä siitäkin tulee, jos molemmat on masentuneita. Ruokitte toinen toistanne". "Silloin, kun olit yksin, niin olit ihan erilainen". "Kyllä jos minäkin alkaisin kaikkea miettimään...". "Mitä jos nyt muuttaisit asennetta"...

Kannustavaa eikö totta? Voi helevetti. Miten voi olla noin kannustava? Tämä "mielentila" ei ole ollut läsnä aina, se ei välttämättä ole masennusta. Ja vaikka olisikin, niin on todellakin väärä hetki ruveta kyseenalaistamaan ja kylvämään surulliseen mieleen epäilyksen siementä, että mitäs jos mies onkin väärä. Ja jos muinoin oli 24 v. ja huoleton, sitä ei voi verrata nykyiseen elämäntilanteeseen. Se on ihan eri kuin nykytilanne, jossa täytyy valmistautua kohtaamaan se asia, ettei musta ehkä koskaan tule äitiä. Se mikä on ollut itselle tärkein ja tavoittelemisen arvoinen (tavallinen perhe-elämä) ei ole ehkä ole koskaan mahdollista. Se mikä onnistuu yhdeltä jos toiselta, ei onnistu minulta. Että koen olevani viallinen ja vihaan kehoani.

Ja mitä elämän sisältöön ja sisällöttömyyteen tulee...Sitä en oikein edes osaa käsitellä. Se on typerä. Että elämä koostuu erilaisista sisällöistä? No totta hitossa, jos perhe on sisältö niin sitten on, miksi se ei olisi surun arvoinen?

Sitten lopuksi jo tutuksi muodostunut.."minulla ei sinun ikäisenä ollut aikaa tuollaisia miettiä, oli työ, 3 lasta, opiskelut, kotityöt".."Mutta jos nyt oikein alkaa miettimään..." Miten reilua on rinnastaa suruissaan soittavan tyttären lapsettomuus ja huonouden tunne, siihen, että itsellä oli niin paljon kaikkea, ettei ehtinyt ajatella. En mikäkään itse halunnut tätä "aikaa miettiä" ja enkä tuntea näitä tunteita, mitä tähän asiaan liittyy. Sukupolvien välinen kuilu. Erilainen maailma. Erilaiset arvot. Silloin oli ykkösenä työ ja edelleenkin vain ahkeruus on ihailtavaa.

Note to self: älä puhu omista asioista äidille: aina tulee paha mieli. Pitäydy mieluummin säässä.

Kai viime viikon käynti klinikalla nosti surun ja pelon pintaan. Ehkä myös keskustelut tulevasta Joulun vietosta. Kuinka mones Joulu onkaan, kun toivon että voisi olla kotona oman perheen kanssa? Neljäs tai viides? Me pakataan laukut ja ajetaan perse puuduksissa perheiden Jouluista toiseen.

Ensi kosketus julkiseen

Ensikäynti takana. En ollut asettanut mitään ennakko-odotuksia. Tähän saakka olen ollut tyytyväinen niihin vähiin julkisen terveydenhuollon palveluihin joita olen käyttänyt. Eli yhteen lääkärikäyntiin Helsingin puolella ja yhteen suuhygiesnisti- ja hammaslääkärikäyntiin Vantaalla.

En yllättynyt, että ajat olivat n. puoli tuntia myöhässä, odotustila oli ankea ja tutkimuspöydällä maatessa en voinut olla huomaamatta, että kattolamppu näytti siltä, että tipahtaa päälle hetkenä minä hyvänsä. (Njoo...Tuosta lampusta kyllä yllätyin). Oli ehkä joskus tipahtanutkin, jotenkin tökerösti sitä oli korjailtu. Jotain liikuttavaa ja kiehtovaa noissa vanhoissa elämää nähneissä sairaaloissa on. Ja ihanaa, että on olemassa lääkäreitä, jotka haluavat (?) työskennellä tai ainakin työskentelevät julkisella.

Lääkäri oli asiallisen ystävällinen ja varmisteli pariinkin otteeseen, onko vielä jotain mitä haluaisin kysyä tai mielessä. Kiire/aikataulun laahaminen jäljessä oli aistittavissa ja selvisimme käynnistä rivakasti. Eipä se häirinnyt, kun asiat olivat jo entuudestaan tuttuja.

Olen tyytyväinen, että kysymys "jos polyyppi olisi, voiko olla varma ettei siitä ole mitään haittaa" otettiin vakavasti. Ei voi olla varma, ettei se haittaisi, joten asia tarkistetaan ensi viikolla. Saattaa tulla syyllinen olo, jos mitään ei löydy...Vähiä resursseja menee hukkaan.

Ymmärrän kyllä miksi on normaalimpaa edetä toisin päin. Ensin julkiselle, sitten yksityiselle. Toisaalta hienoa, ehkä vähän uskomatontakin, että apua lapsettomuuteen on saatavilla julkiselta. Illalla tosin mietin sitä, että lääkäri sanoi, että usein miten IVF:ssä käytetään pitkää kaavaa siksi, että siinä on helpompi sovitella aikatauluja, kun potilaita on paljon. Ja ylimääräisille ultrille ei ole olemassa "aikoja", ne vain laitetaan johonkin väliin. Se pisti korvaa, että sekä nyt että VL:ssä sanottiin, että pitkä ja lyhyt kaava ovat ihan yhtä hyviä, mutta pitkässä munasolut kypsyvät tasaisemmin ja usein saadaan enemmän pakkaseenkin. Eikö se ole vähän sama asia kuin, että pitkä kaava on hitusen parempi?

En tiedä vielä kumpaan päädytään, ensi viikolla kuulen. Alustavasti lääkäri arveli, että lyhyttä kannattaisi kokeilla eri lääkkeellä, kun amh oli kuitenkin "kohtalainen". 3,9. Kuulostaa mielestäni huonolta. Hoitoon voimme ilmoittautua aikaisintaan joulukuun kierrosta.

Valivali

"Lieväasteisena näitä oireita esiintyy useimmilla PMS-oireista kärsivillä naisilla. Vaikeammassa muodossa masennusoireet aiheuttavat työ- ja toimintakyvyttömyyttä sekä ongelmia perhesuhteisiin. Tyypillisiä oireita ovat tällöin mm. vihanpuuskat, itkukohtaukset, arviointikyvyn häiriöt, paniikkikohtaukset ja ahdistuneisuus. Muita oireita ovat mm. sekavuus, keskittymiskyvyttömyys, syyllisyyden- ja alemmuudentunne, sukupuolihalun muutokset, uupumus ja pelkotilat."

Lähde: täällä

Kävin eilen syvällä viha-, itku-, syyllisyys-, masennus-, alemmuus- ja pelkosektorilla. Järkytin parisuhteen hiljaista ja etäistä arkea. Menkkakivut alkoivat perjantaina ja kp1 siintää loppuviikossa, eli menkkajuilintaa viikko ennen menkkoja ja viikko menkkojen ajan. Onneksi tätä edeltävä kipuilu ei ole samaa tasoa kuin kivut vuodon alettua.

Alkukierrosta jaksoin vielä iloisin mielin odottaa ensikäyntiä, joka siis on tällä viikolla, tällä hetkellä lähinnä pelkään miten jaksaminen riittää. Eikö elämä voisi jakaa vastoinkäymisiä tasaisemmin ja joskus myös sellaisille ihmisille joilla olisi iloista luontoa ja voimavaroja niitä paremmin käsitellä? Yksi huoli yhdelle, toinen toiselle ja kolmas kolmannelle? Tasa-arvoa.

Tämä on tätä, "sivusta katsoen monien elämä voi näyttää helpolta, mutta koskaan ei voi tietää millaisia ongelmia ja huolia heillä todellisuudessa on"... MUTTA entä jos sivusta katsottuna yksinkertaisesti näyttää siltä, että yksi toisensa jälkeen ihmiset alkavat tekemään lapsia ja tulevat sitten raskaiksi? Ja, että huolet ovat luokkaa "ehtiikö tilattu äitiysmallin juhlamekko pikkujouluihin mennessä postitse"?

Ensi vuonna tähän aikaan tämä kaikki on ohi. Ajattelinko näin vuosi takaperin? En muista. Elämä opetti ettei noin voikaan ajatella. Silloin kun teki gradua tai vaihtoi työpaikkaa, se oli vielä mahdollista. Mutta nyt...Ensi vuonna tähän aikaan voin odottaa lahjamunasolua tai stressaan pysyykö se kiinni siirron jälkeen. Ensi vuonna tähän aikaan voi olla mennossa mitä tahansa ankeaa. En jaksa uskoa onnelliseen loppuun.

Täinä tervassa

Sama teema jatkuu. Olo vastaa otsikkoa. Kävin tänään verikokeissa otattamassa AMH:n, tai siis verikokeen, josta tutkitaan AMH. Jostain syystä sitä ei VL:ssä otettu. Lieko tämä lähinnä 15-vuotiasta vastaava olemus sumentanut lääkärin arviointikyvyn. No, nyt otettiin ja ensi viikolla tiedän siitä lisää.

Laskeskelin, että tänä vuonna ei varmasti ehdi tapahtua mitään. Tämä kierto päättyy kuun lopussa, joten viimeistään Joulu sen sitten siirtää. Tosin ei ole mitään käsitystä millä vauhdilla julkisella puolella ylipäätään laitetaan hihat heilumaan. Voihan tuo olla, että odotellaan vielä toiset puoli vuotta.

Paikallaan polkeminen

Ei uutta auringon alla. Jos noin voi sanoa tähän aikaan vuodesta. Pari viikkoa ensikäyntiin julkisella. Olo on melko tunteeton aiheen suhteen. Olen lueskellut kanssasisarten hoitojen ja kohtaloiden etemistä tai etenemättömyyttä pää viileänä. Tunnetaso on aika lailla yhtä viileä ja vakaa kuin uutisia lueskellessa. Huomattavasti suuremmalla tunnelatauksella olen lueskellut juoksupainotteisia treeniblogeja.

Hoitojen alkamista odotan mielenkiinnolla, mutten toiveikkaana (en nyt juuri jaksa tsempata itseeni toivoa) ja koen vain helpottavaksi, että tiedän pääseväni jossain vaiheessa eteenpäin. Eilen taisin sanoa miehelle, että on kiva päästä sinne käynnille ja kuulla mitä tuleman pitää. Kiva heittää vastuu jollekin muulle.

Ehkä olen ainakin hetkellisesti ylittänyt pahimmat tunnekuohut ja saavuttanut seesteisemmän vaiheen.  Vaikka edelleen tunnen itseni mädäksi. Koen, että olen vähän kuin velkaa elämälleni, että olen tällainen laiskiainen ja odotan vain, että jotain tapahtuu ja jokin muuttuu. Paljon olen miettynyt menneisyyttä ajatuksin "miksi ihmeessä en silloin sitä ja tätä tai vaihtoehtoisesti miksi tein niin, enkä niin" ja päätynyt sen päälle toteamaan, että samalla kaavalla menen tänä päivänäkin. Välttelen isoja siirtoja ja pysyttelen mukavuusalueella, elämäni sivusta seuraajana.

Oikeastaan välttelen kaikkia siirtoja tällä hetkellä. En viitsi hakea uutta työtä, en viitsi varata alppimatkaa, en viitsi lähteä yksin mihinkään, en viitsi edes panostaa nykyisessä työssä kehittyäkseni. Tämä paikallaan junnaava, yllätyksetön elämä on oikein oivallinen vaihe käydä läpi lapsettomuushoitoja. Vaarana tietysti on, että vuosia elämästä menee siinä samalla ohi.

Mätä

Tunnen olevani helvetin paska kaikessa. Katkera, kateellinen, pahansuoda, säälittävä ja jotenkin hitaalla käyvä. Kaikin tavoin vääränlainen, jähmeä ja kiukkuinen. Ehkä väsynyt. Pääasiassa vituttaa, vähän ehkä säälittää. Eniten kaikesta kuitenkin itkettää.

Viimeisen vuoden aikana olenkin onnistuneesti tehnyt lopun monesta asiasta. Olen tuhonnut mm. yhden tärkeimmistä ihmissuhteista, unohtanut perheeni, vihannut ihmisiä ympärillä, tuttuja ja tuntemattomia. Eniten kaikista olen vihannut itseäni. Päättänyt olla välittämättä ja kuitenkin vain välittänyt. Roikkunut jossain jota en voi muuttaa ja jolle aika on tehnyt tehtävänsä.

Lapsettomuudessakin olen jotenkin paljon paskempi kuin muut lapsettomat. En ansaitsekaan muuta. En halua jatkaa enää mitään. Tai en jaksa. Itsesääli kuristaa kurkkua, kun tajuan, miten helpottunut moni on ollut päästessään eroon minusta.

Still

Tänään tulee viimeisestä ultrasta laskettuna dpo 14. Menkat osoitteli jo sunnuntaina alkamisen merkkejä, mutta eivät ole muuttuneet tuhruttelua kummemmaksi. Ärsyttävä ilmiö. Miten voi ollakin, että joka toisessa kierrossa alkaa kunnolla ja joka toisessa tuhruttelee 2-3 päivää. Tällä kertaa on jostain syystä vahvasti tunne,  että jotain on vialla. Viime viikon loppupuolella oli paljon alavatsan kipuilua, nyt ei mitään. Miksei nyt, kun juuri pitäisi olla?

Lämpöilyn kanssa päädyin kotilääkäri googlen kanssa diagnoosiin keuhkoputkentulehdus. Koska rintalastan alla ahdistaa ja satunnaisesti yskittää. Lämpöily jatkuu, mutta se ei edelleenkään ole tasaista. Uutena vaivana sain ristiselän kipeäksi, joka sekin kuuluu kierron ensi päiviin.

Vielä 30 päivää julkisen ensikäyntiin. Välillä sekin tuntuu ikuisuudelta.

Sama jatkuu

Vedän lonkkaan jo 10. päivää sen vuoksi, että aina hetkittäin tuntuu siltä kuin olisin tulossa kipeäksi ja lämpö on vähän koholla. Kai tämä on jokin jälkitautien jälkitauti, jonka tarkoituksena on koulia musta oikea sohvaperuna ja vahvistaa mielipahaa. Eilen illalla lämpö laski normaaliksi, mutta tänään se on ollut vaihtelevasti 36,7-36,8. Väsy. Laiskottaa. Ärsyttää. Tylsää. Mutta ennen kaikkea ärsyttää. Onko liikaa pyydetty, että olisi joko a. kunnolla kipeä tai b. kunnolla terve?

Välillä viluttaa ja välillä on kuuma. Vaihdevuodetko? Alavatsassa tuntuu samalta kuin aina muutama päivä ennen kuukautisia. Olon perusteella saatan saada tädin kylään jo viikonloppuna.

Mieli synkistyy, kun ei pääse liikkeelle ja tekemään mielekkäitä juttuja. Tai pääsisin, mutten uskalla vielä, kun ajatteleen, että huomenna varmaan on jo ok olo, eikä kannata sitä riskeerata. En ole parin ratsastuskerran lisäksi viimeiseen pariin viikkoon liikkunut. Vähän kävellyt, kun mieli on muuttunut oikein synkäksi. Ratsastuksen jälkeenkin olin loppuillan reporankana töllön edessä, mikä viittaisi siihen, että kaikki ei ole kunnossa.

Tämä on tätä, hyvinvoivana, keho ja mieli tasapainossa hoitoihin -ajatus vaikuttaa ihan realistiselta, mutta toteutus kusee.

Yritän viikonlopun aikana kuluttaa kuumemittarista patterit, etten pääse mittailemaan ja voin kuvitella itseni terveeksi.

Just cheating

Itsensä huijaamiseen olisi taas tarjolla mitä herkullisimmat ainekset! Ruumiinlämpö tuntuu jumittuneen 36,8:n. Mikä on minulle selvästi yläkanttiin 0,5 astetta. Juu. Tiedetään, jonkin koulukunnan mukaan ruumiinlämmön pitäisi olla 37 ja jos se on 36,2 astetta, on jotain pielessä. Minä en luonnollisestikaan kuulu tuohon koulukuntaan.

Ensimmäisen kerran mittasin tämän lukeman viime viikon torstaina. Eilen, samoin kun tänään aamulla sain tauluun samat lukemat. Täytyy kyllä tunnustaa, että muistaakseni perjantaina lämpö taisi olla 36,4...(pitikin muistaa tuo). Muina päivinä en ole mittaillut.

No, mutta eihän koholla oleva ruumiinlämpö kerro mistään. Paitsi ehkä siitä, että pari viikkoa sitten sairastamani flu on jäänyt jotenkin kytemään, elimistön puollustuskoneisto on jostain syystä virittyneenä. (Joskus kyllä epäilen liekö minulla lainkaan mitään puollustusta. Ainakin kaikki tarjolla olevat taudit sen läpäisee ja saa jyllätä mielin määrin yleensä n. kk ajan). Eikä ruumiinlämpö ole muutenkaan minkään mittari, sanoisi lääkäri. Se nyt vaan vaihtelee. Mutta siis ilman tätä viime viikkojen flunssailua, tämä voisi viitata tärppiin. Siis etenkin, jos ei muistella sitä, että tässä kuussa ovulaatio ilmiintyi etuajassa, minkä vuoksi siittiöiden ja munasolun kohtaaminen on hyvin epätodennäköistä.

Eikä siinä kaikki: on väsyttänyt. Epänormaalin voimakkaasti. Ilmeisesti silminnähden, kun se näkyy työkavereillekin. Naamasta muka näkevät? Ja lisäksi olen palellut niin maan p*rkeleesti, etten ehkä koskaan...Paitsi nyt ehkä aina tähän aikaan vuodesta, kun ei ole vielä tottunut tähän kylmyyteen. Ja ehkä silläkin on jotain tekemistä asian kanssa, että meillä on kotona sopivasti lämmitys rikki. Korjaaja tulee ensi viikolla. Ehkä.

Noin. Kaikki tämä lätinä vain sen vuoksi, että voin kirjoittaa painavan, suorastaan ylevän, loppukaneetin: koska pidän neitseellistä raskautta epätodennäköisenä ja luomuraskautta ehkä vielä epätodennäköisempänä, pidättäydyn tällä kertaa totuudessa ja olen ihan vaan rehdisti jossain jälkitaudissa.

En yhtään ala kuvittelemaan mitään...Ehen.

Ei merkitystä

Kaivoin viime viikolla esille klinikalta saamamme paperit, joissa on kaikki tiedot tähän saakka tehdyistä hoidoista. Polyyppi on mainittu kaksi kertaa ultraäänitutkimuksen yhteydessä. Toisessa on teksti polyyppi? ja toisessa polyyppi 7 mm. ei merkitystä. En muista, että tuosta olisi sanottu minulle mitään. Ja toivon ettei ole merkitystä.

Mikäs ny o?

Uni maistuu. Ja voi pojat, että se maistuukin makoisalle! Olen nukkunut kohta puolitoista viikkoa niin, että joka yö unta on kertynyt vähintään 6 tuntia.  Se on kuulkaas paljon se, tällaiselle krooniselle valvojalle. Se on niin paljon, että minulla on aihetta olla onnellinen. Kippis sille!

Viime yönä tein ehkä uudet pohjat. Nukahdin heti sänkyyn raahauduttuani (n. klo 23) ja heräsin vasta klo 5.26, jonka jälkeen, tähän väliin ISO tuuletus, nukahdin uudelleen vartin sisällä. Se tekee yli 7 tuntia! Wau, voisiko minusta tulla taas tavallinen ihminen, joka nukahtaa silloin kun väsyttää/unta tarvitsee ja nukkuu yhtäjaksoisesti useita tunteja?

Pieni epäilys on, että tämä raastava, jopa nukkumiseen johtava väsymys saattaisi liittyä flunssanpoikaan joka tällä hetkellä on päällä. En ole kipeä, mutta jotain tässä teettelen. Väsymystä ja lämpö hitusen alle 37, kurkkutuntemuksia satunnaisesti. Harmittaa. Tekisi niin kovin mieli iltaisin lenkille. En tiedä, mikä näissä syysilloissa on, mutta jotenkin tuolla pimeässä, puolirapsakassa kelissä latautuu positiivista energiaa enemmän kuin muina vuodenaikoina.

Polyyppia olen tietenkin ajatellut. En usko siihen, mutta pitäähän sitä aina olla jotain aiheeseen liittyvää ajateltavaa. Luin eilen mm. artikkelin Do Uterus Polyps Affect Fertility, josta jäi päällimmäisenä mieleen, että tarkkaa syytä miksi polyyppi aiheuttaa lapsettomuutta ei tiedetä, mutta se saattaa liittyä kohdun limakalvon tulehdukseen. Keho alkaa puollustautumaan polyyppia vastaan, mikä nostaa tulehduksen ja vaikeuttaa alkion kiinnittymistä. Työterveyden gyne kirjoitti hoitotietoihini epäilyksen polyypista, jotta voin toimittaa sen klinikalle, sitten kun yliylipitkän ajan päästä sinne pääsen. Tällä hetkellä marraskuuhun tuntuu olevan järkyttävän pitkä aika.

Äly ja väläys

Idiootin seikkailut jatkuvat. Viime yönä taas heräsin inhaan alavatsan poltteluun ja päätin siltä makaamalta varalta ajan gynelle. Sainkin ajan heti täksi päiväksi. No, sitten alkaa jänskä osuus. Lyhyen kysymyspatterin jälkeen minut ultrattiin. Ja lääkäri totesi, että limakalvo on 14 mm eli loppukierrossa ollaan.

Täh! Miten voi olla loppukierto, kun on kierron puoliväli? Kp14/30. En ole kertaakaan tässä männä vuonna saanut tikkua viivaan ennen kp15:sta. Nyt ovis olisi tapahtunut jo ennen kp14:sta. Yleensä kipuilut ja kolotukset ovat olleet kp16. Mutta pakko se oli hyväksyä. Vatsaontelossa näkyi selvästi nestettä, mikä selittää sen, että eilisen urheilun päälle oli alavatsa arka. Keltarauhanen näkyi vasemmalla puolella ja oikealla muutama pieni rakkula.

Minä kun luulin tuntevani itseni läpikotaisin. En sentään ehtinyt kertoa, että tikkujen perusteella, ovis tapahtuu aikaisintaan tänään. No, eipä siinä kaikki. Myös lääkäri ihmetteli limakalvon paksuutta kiertopäiviin nähden ja sanoi, että ultrassa näkyi jotain joka voisi olla polyyppi. Kerroin, että kertaalleen hoitojen aikana minut ultrasi joku ei-oma-lääkäri, joka ihmetteli samaa. Ehkä toisen tai kolmannen inssin yhteydessä? Alkukiertojen ultrassa sen kuulemma voisi varmistaa. Että onko vai eikö. No, onhan niitä alkukierron ultrauksiakin tehty, muttei koskaan niiden yhteydessä ole ollut mitään polyyppipuheita. On sellainen voinut tietysti olla ja mennä, mutta kiinnostavaa olisi, jos sellainen olisi (miten niin?). En tosin usko, että sillä omalla kohdallani olisi yhteyttä lapsettomuuteen, enkä jaksa uskoa, että sellainen olisi ollut koko yrityshistorian ajan.

Jää tässä kierrossa piinailut väliin, kun (köhköh) eilen olin tosiaani niin kipeä, ettei seksi tullut kuuloonkaan ja ehdotin, että siirretäänpä seuraavaan päivää. Kun ei tuon oviksen puolestakaan ole kiirusta. Omat koirat purivat...

Alavatsakipuilua

Alavasta kipeytyy seksin jälkeen. Ei pahasti. Kuin pientä menkkajomotusta. Ahkerasta googlailusta huolimatta, en löytänyt sopivaa selitystä. Löysin tietenkin yhden kauhutarinan kohdunkaulan syövän esiasteesta. Koska minulta on sellainen vuosia sitten poistettu, aloin miettiä olisiko hoitojen hormoniröykytys voinut saada aikaan jotain sellaista miksi se uusisi. Hain varmuuden vuoksi canestenia. Idiootti kun olen.

Yöllä heräsin siihen, että alavatsaa poltteli. Otin 3 tabletin pakkauksen, mutta järkiinnyin poltteen myötä sen verran, että jätän loput käyttämättä. Eihän tuossa ollut mitään tolkkua; lääkitä nyt hiivana jotain olotilaa, joka tulee seksin jälkeen. Hiiva oireilisi muulloinkin. Kipuilen siis siis ko. yhdyntäpäivänä ja seuraavana päivänä. Lauantaina kolotti ristiselkääkin.

Pitäisi kai varata aika gynelle, mutta enhän minä ole joutunut sellaisella käymään aikoihin. Kätilöopistolla papa-kontrolleissa ja lapsettomuus klinikalla. Mitenkä sellainen taas toimiikaan. Googlataan gynen nimi ja käydään tutkittavana? Vai mennäkö työterveyteen valittamaan ja toivomana lähetettä? Miten ei voi osata edes näitä asioita. Aikane ihmine! Jotain täytyy joka tapauksessa tehdä, ettei marraskuussa todeta joku tulehdus, jonka vuoksi hoito siirtyy.

Tällaista jonnin joutavaa lätinää. Muutoin tällä rintamalla hiljaiselo jatkuu.

Etäisyyttä

Kp 7. Kierto venähti 31 päivään. Sellaista se. Olen taas pohtinut, että jos vaan alkaisin taas elää kuten ennen. Kokeilisin ainakin.

Kehostani ei ole pyöräyttämään muksuja, mutta olen tehnyt sen kanssa mahtavaa yhteistyötä kestävyysurheilun saralla. Olen nauttinut siitä, miten sitkeä ja kevyt se voi parhaimmillaan olla. Olen ravannut metsässä vuorokauden, jalkapohjat yhtä isoa kirvelevään rakkoa täynnä, ukkovarpaan kynnet mustina. Olen kavunnut avannosta laiturille varpaat turtana, uituani 20 m. Kavunnut painava rinkka selässä. Olen hiihtänyt tuntien massahiihtoja keskisykkeellä 170+. Olen pyöräillyt takamus turtana ja juossut päälle puolikkaan oksennus kurkussa, pistos vatsassa. Ja maaliin/saunaan päästyäni leijaillut utuisessa endorfiiniryöpyssä, tuntenut olevani enemmän elossa kuin koskaan aiemmin. Tuntenut, että olen todellakin 100 %:sti siinä. Vapautuneena. Minä ja minun keho. Pieni, mutta niin hämmästyttävän vahva. Ihana.

Siinä ihmeellisessä voiman tunteessa olen elänyt. Sen on tämä keho minulle suonut. Joskus pohdin, että senkö takia se ei lapsia enää suokaa. Teinkö typerän vaihtokaupan? Romutinko hormonitoimintani? Kaikki tietää, ettei ultraaminen ole terveellistä, ainakaan lisääntymisterveydelle. Olen keventänyt yli kaksi vuotta. Siirtynyt mummojumppaamaan ja kuntosuunnistajaksi. Mielestäni olen opetellut olemaan suorittamatta. Ainakin teoriassa. Käytännössä armollinen ja rento lököpäivä on minulle suoritus. Olen suorittanut päivän, jonka aikana olen "rentoutunut". Opettelu jatkuu.

Mutta. Olen huonommassa kunnossa kuin koskaan ennen. Tauti kuin tauti tarttuu. Enkä niistä hevin tervehdy. Yöunet on..Aina välillä nukun. Mahan limakalvo tulehtuu aina uudelleen. Mieli on alla päin. En enää ole samalla tavalla elossa. En ole 100 % tässä. Kuitenkin tunnen, sisimmässäsi jokin on vahvistunut. Selviän ristiäisistä, selviän häistä. Käyn katsomassa ystävän pari viikkoista vauvaa. Selviän raskausuutisista. Voisinko joskus iloita, myös siitä että luontoni on ihmeellisen vahva.

Lapsi vs. "toisenlainen elämä" eli se vaihtoehto, jossa lapsia ei saada, ei ole mielessäni mikään vaihtokauppa. Kun en saa lasta, voin tehdä sitä ja tätä. Ei asioita laiteta hyviin ja huonoihin. Ikinä en ole pitänyt neuvosta, että esimerkiksi parisuhteessa pitäisi laittaa listaan hyvät ja huonot puolet. Katsoa kumpi on pidempi. Vaikka niin kai se menee. Vielä en ole siihen vaihtokauppaan valmis, se tavara vaakakupin toisessa päässä on niin höttöä. Mutta sitä olen miettinyt voisinko olla jotain muuta. Kun en kerran voi olla väkisinkään  äiti omille lapsilleni, voisinko jollain tavalla olla enemmän ihminen. Ihminen muille ihmisille. Suhtautua asioihin epäitsekkäämmin.

Yritän tehdä pesäeroa lapsettomuuteen sen mitä tässä parin kuukauden aikana, ennen seuraavaa koitosta, ehdin. Heitän pelon nurkkaan ja suon itselleni hieman endorfiinejä. Ei tässä nyt ollut päätä eikä häntää.

Se tunne, ettei ole yhtään, eikä ikinä raskaana

Kp 28. Huomenna tai ylihuomenna koittaa tuo mielialaa koetteleva kp 1. Olen pelkkää lapsettomuutta. Joskus saatan huomata yllätykseksi, että tässähän on oltu (voivittu) ihan 2 tuntia ajattelematta munasoluja, alavatsaa, lapsettomuutta, antioksidantteja, sitä mitä joku ajattelee, joko ystävä x saa lapsen jne.

Erityisesti tänään raivostuttaa inssit. Se kiukuttaa, etten kolmannen kohdalla sanonut etten todellakaan halua enää yhtään inssiä. Ärsytystä  ei lievennä se, että lueskelin ettei Puregonilla ei ole tapana parantaa munasolujen laatuu, ennemminkin määrää laadun kustannuksella. Miksi sitäkin sitten piti 3 kertaa kokeilla inssissä ja vielä jatkaa samalla ivf:nkin.

Note to self: jos seuraavassa hoidossa määrätään Puregon, kysy perustelut.

Sitten vielä perjantain ja alkavan uuden kierron kunniaksi muistin taas oksidatiivisen stressin ja lueskelin vähän tutkimuksia sen vaikutuksesta munasolujen laatuun. Joopa joo. Menenpä ukon pakuripussille ja vien töihin ip teetä varten. Näissä merkeissä petailen riemukkaan viikonlopun.

Se tunne, että on raskaana

Se on täällä taas. Nyt siis aiemmasta poiketen oireiden kuulostelujen lisäksi tiedän tärpänneen. Tai no. En nyt sentään tiedä, vain aistin, toivon ja kuvittelen erittäin voimakkaasti. Taidan olla parantola-kamaa...

Harmittaa, etten ole laittanut aiemmissa kierroissa mitään ylös. En muista alkoi se viimeksikin kipuilu muutama päivä ennen menkkoja.

Maassa

Jumitan ajatuksissani samoissa ympyröissä. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Yritän ajatella, että seuraavaan hoitoon on muutama kuukausi ja voisin nyt nämä edeltävät kuukaudet nauttia siitä mitä on.

Mutta se ei toimi. Ajattelen lapsettomuutta koko ajan. Tilanne menee koko ajan pahemmaksi. Valveillaoloajastani taidan jo 80 %:sti ajatella tätä. Yhteys lapsettomuuteen syntyy mistä tahansa. Näen jotain, esimerkiksi mummon kaupassa. Ajattelen, että tuokin on varmaan saanut lapsen. Näen työmatkalla yläaste- ja lukioikäisiä tyttöjä ja ajattelen, tuo voisi saada lapsen, tuolla voi olla munasolut kunnossa. Kuuntelen naapuria, kun hän kertoo, että kävi tutustumassa lapsen kouluun ja näki siellä monia tuttuja vanhempia, joiden lapsi on samassa koulussa. Taas ajattelen synkkänä: minä en ikinä. Tajuan, että Jouluun ei ole enää pitkä ja siitä tulee ihan yhtä tyhjä kuin kolmesta edellisestä. Pesen pyykkiä ja mietin, että jos saisimme lapsen, saisin pestä sitä paljon useammin. Mutten saa. Naapuriin rakennetaan päiväkoti. Ajattelen: meillä ei ole koskaan mitään vietävää sinne. Juoksen lenkin, liian pitkän ja liian kovaa, mietin nytkö ne hormonit vinksahti päin persettä.

Mieliala sahaa ylös-alas. Ei se enää ihan ylös asti nouse, siihen keskivälin yläpuolelle ehkä hieman. Välillä kuulostelen alavatsan tuntemuksia, eikä tunnu miltään. En usko, että olen raskaana. Järkeilen miten voisinkaan yhtäkkiä olla? Välillä taas olen tuntevinani jotain ja toivo herää. Yritän toppuutella, etten lankeaisi huijaamaan itseäni. Tietenkin lankean. Kunnes taas vaivun synkkyyteen. Pitäisi varmaan puhua jollekin. Ottaa lainaa, että pääsisi puhumaan. Ahdistaa.

Pelkään etten jaksa. Enkä oikeastaan haluaisi jaksaa. Romahtaessa voisin lopullisesti päästää irti. Mies...Ei siitä apua ole. Keskustelu menee siihen, että ei saa olla negatiivinen, eikä hokea "ei koskaan, ei ikinä". Se ei auta. Tajuan sen itsekin,  mutta kun en enää jaksa uskoa ja kuitenkin jaksan. Ja tästä on tullut helvetillinen kuormitus, tästä tahattomasta hoitotauosta. Haluaisin sännätä heti hoitohin. Käännellä kaikki kortit kerralla, jotta pääsisin pois tästä. Olen jo uupunut kuukausia ennen hoitoja. Ihmettelen, miten tyynesti jotkut tämän vaiheen pystyvät elämään.

Pitäisi ajatella muuta. Mutten enää osaa. Millaista se oli joskus ennen? Elämä siis.

Epänormaalia

On dpo3 (+/-1) ja joka päivä olen tuntenut alavatsassa pientä menkkamaista jomotusta. Ja lisäksi hieman keskilinjan oikealla puolella käy välillä sellainen pysty, pistävä (eiks tosi kuvaavaa?) kipu, ollut aina silloin tällöin. Selkeästi tunsin sen ensimmäisen kerran jo joskus heinä-elokuun vaiheessa. Toisinaan se on muistutellut juuri ratsastuksen ja juoksulenkin päälle eli se aktivoituu/ärtyy pomppimisesta.

Tämä on varmaan sitä samaa jomottelua, jota viime loppukierron kuulostelin raskaustoiveissa.  Mietinkin mahtaisiko olla kysta? Koskaan aikaisemmin ei ole kystaa ollut, mutten yllättyisi jos omaa hormonitoimintaa järkyttävä hoidot lisäisivät sellaisen mahdollisuutta. Vai kasvatankohan jotain endo kiinnikkeitä? Ajattelin kuitenkin selvitä tietämättömänä marraskuun loppuun asti ja yritän välttää myös googlailua aiheesta kysta tai endo.

Tästä voi tulla jotain...

Ei ehkä lasta tai perhe-elämää...Mutta ok ihmiselämä kuitenkin. Siltä tuntuu nyt. Olo on rauhallinen. Olen yrittänyt pitää ajatukset sillä mallilla, että on enää muutama kuukausi ennen koitosta ja sen jälkeen tiedän ainakin enemmän. Ja ihan sama miten nämä kierrot menee, plussan mahdollisuutta ei kannata päässä pyöritellä. Välillä joudun tietoisesti suuntaamaan ajatukset muualle tai antamaan itselle huomautuksen itseni tarkkailusta, mutta alan oppia. No, tämä kirjoittelu ei ole hyvästä.

Luotan, yritän luottaa, siihen, että parhaimmillaan tarvitaan vain yksi hoito. Ja jollei siitä tule tulosta, ehkä saan kuitenkin tietää enemmän ja joskus pääsen siihen putkeen, jossa voin hyväksyä asioiden laidan. Vielä en ole valmis hyväksymään muuta kuin sen, että olen jumissa tilanteessa, jossa aika vain kuluu. Jotenkin minua auttoi lapsettomuudesta kärsineen ystäväni sanat siitä, miten pitkältä taival ennen plussaa tuntui ja miten nopeasti kaikki sen jälkeen on mennyt. Itseä kun on vähän tuo ikäkin välillä hirvittänyt.

Olen nukkunut hyvin, mökkeillyt miehen kanssa (a.k.a puunannut mökkiä jännetupin tulehdusta uhmaten), viihtynyt työpöydän ääressä ja metsässä kaverin kanssa. Ihan vähän olen miettinyt koiraa. Olen miettinyt sitä monesti aiemminkin, mutta mies on ollut vastahankainen. Pienehkön, energisen koirakaverin haluaisin. Sellaisen jonka voisi ottaa mukaan meidän seikkailuihin. Kun olen oikein maalaillut asiaa miehelle, vastahanka on selvästi heikentynyt.

Aloitin perjantaina ovistikuttelut ja seurasin viikonlopun ajan viivan hidasta vahvistumista ja heikentymistä. Eli enpä tosiaan ollut raskaana.

Pulttia turhista

Mulla on koko ajan jonkin tason stressi päällä. Hermot kireällä. Lapsettomuudesta johtuvaa, mutta elämästä muutenkin. Pieniä hetkiä viikossa elän hetkessä, ajattelematta jotain tulevaa, mennyttä tai sitä mitä kehossa sillä hetkellä tapahtuu. Pääasiassa ne hetket ovat hevosen selässä ja metsässä.

Muistaakseni ihan aina en ole ajatellut kaikesta näin. Huolehtinut kaikesta. Pelännyt kaiken menevät päin persettä. Enkä suunnitellut koko ajan mitä täytyy tehdä minäkin päivänä ja minkäkin tunnin aikana, että ehtisin varmuudella tehdä jotain. Ja kaikkea mitä PITÄISI tehdä, enkä mitenkään ehdi tehdä. Pitäisi-pakko-pitäisi -tehdä ajatuksen ärsyttävä kierre. Ehkä joskus keskityin itse elämään.

Menin töihin 24-vuotiaana. Kutakuinkin siitä alkaen asenteeni on hiljalleen muuttunut tällaiseksi. Onko se sitten lopullista aikuistumista vai  vai opittu tiukka pipo? Pää sumplii asioita koko ajan. Teen yhtä, ajattelen toista ja vielä suunnittelen mitä muuta pitäisi tehdä. Läsnäolo ja relaaminen on vaikeaa.

Eilen pysähdyin hetkeksi. Äitini soitti, että veljeni oli joutunut onnettomuuteen. Onni oli ollut matkassa, juuri sillä tavalla kuin se usein on. Kaikki oli sattunut pari sekuntia sopivaan suuntaan. Sellaisten asioiden äärellä arkistressit tuntuvat mitättömiltä. Mutta vain pienen hetken. Miksi ne eivät voisi olla sitä koko ajan. Asiat tärkeysjärjestyksessä. Miksi aina välillä kadottaa tajun mikä tässä on tärkeää ja ei? Varsinkin kuin ilman tällaisiakin asioita pitäisi ymmärtää asioiden mittasuhteet. Tajuan, että itse heikennän omaa elämänlaatua ja hyvinvointia, kiristelemällä toisarvoisten asioiden parissa. Tiedän senkin, että pienet muutokset ajatustasolla auttaisivat paljon. Pystyn hetkeksi hillitsemään, kunnes taas takerrun lillukan varsiin. Tämä jäytävä lapsettomuusstressi riittäisi oikein hyvin. Siitähän ei varmasti pääse eroon, ennen kuin kortit on käännelty ja tiedän kuinka kävin. Mutta miten osaisi relata muussa elämässä?

Olen tämän valemenkkakuvitelmani myötä huomannut olevani yöllä hereillä KUULOSTELLEN tuntutemuksia alavatsalla. Jossain vaiheessa yötä vain havahdun, että sitähän taas ollaan hereillä ja kuulostellaan. P**kele. Unessakaan ei mieli saa hetken rauhaa lapsettomuudelta. Akuutti lapsettomuusstressikriisisuruprosessi käynnissä.

Insensä huijaamisen ylempi taso

Viime kierrossa ajauduin tähän tilanteeseen ensimmäisen kerran. Aloin kuukautisten jälkeen, ennen ovista epäillä, että voisin olla raskaana. Miksi? En tiedä. Mieli tuottaa kuviteltuja oireita (tai ihan vain ajatuksia), vaikka käytännössä luomuplussa olisi tämän kolmevuotisen "saa tulla jos on tullakseen-pakko tulla-voi tulis nyt jo- meille ei koskaan tuu vauvaa -jakson" päätteeksi, varmaan yhtä todennäköistä kuin Suomen päätyminen osaksi Norjaa.

Lauantaina kp8 se iski uudelleen Olin kotikonnuilla, äireen luona käymässä. Tein päivällä pitkän pk-lenkin fillarilla ja nautin aurinkoisesta syyspäivästä. Sen päälle saunaan mennessä nipisti alavatsasta. Ja muuta ei tarvittu. Aloin miettiä viime kuukautisia. Ne olivat erilaiset kuin yleensä. Joo ihan varmaan. Alkoivat lauantaina tuhruttelematta ja kestivät vain n. 2 päivää normaaleina.

Lauantaina Kp1 pyörimme kuluttamassa aikaa torilla kaikenlaisten katuruokakojujen ääressä ennen lentoa Suomeen. En pystynyt syömään mitään. Kaikki etoi, ajatuskin etoi. Maanantaina kaivelin tallilla takin taskuja tuskissani ja mylläsin autonkin. En löytänyt varasidettä ja olin varma, että kunhan pääsen selästä alas takamuksessa on kaksi punaista rantua ja saan siivota satulan. Ja mites siitä sitten kotiin, vessapaperia housut täynnä? Pelko oli turha, vuoto oli olematonta. Ja maanantaihin ne sitten päättyivätkin. Epänormaalia oli määrä ja se, ettei ollut järkyttäviä hyytymä klimppejä lainkaan. Yötkin nukuin rauhallisin mielin. Kipuja ei ollut niin kuin yleensä (no, tässä kohtaa olen vähän tosi epävarma, saatoin ottaa parasetamolia(?)).

Ehkä eilinen aamupäivän vierailu raskaana olevan ystävän luona ja iltapäivän vierailu heinäkuussa synnyttäneen ystävän ja tämän pienen tytön luona, nakkasivat vielä lisää vettä myllyyn. Illalla aloin nimittäin yökkiä hammastahnalle. (Oikeasti yökkiminen johtui siitä, että kuppi, jossa säilytän hammasharjaa pystyssä on ällöttävässä kunnossa ja laitoin sen likoamaan).

Viime yönä heräsin valvomaan pari tuntia kuulostellen "kipua oikean puolen munasarjassa".Ihan kuin sellaista aaltomaista jännää (tää on varmaan joku keskustelupalstojen legenda). Niin ja onhan tässä pari viime päivää ollut valkovuotoa ja himokas olokin. Piti kaataa mies sänkyy, kun illalla kotiuduin.

Tähän on tultu. Pieni muutos kuukautisvuodon määrässä ajaa kuvittelemaan ihan selkeää kipristelyä oikean puolen (josta siis viimeksi kypsyi/tai ei kypsynyt) munasarjassa. Jos olisin oikein rehellinen ei määrässä oikeasti niin merkittävää muutosta ollut. Reissussa en vain tajunnun kokonaisuutta. Ja kun kp1-2 sattuivat viikonlopulle niin hyytymiäkään ei ollut, kp1 tallustelin turistina ja kp2 ravasin Sipoonkorvessa sienimetsässä. Ei siinä ehdi mikään hyytyä.

Viime kuussa testasin näiden ajatusten päälle negan. Tällä kertaa aion olla testaamatta. Jos olisin raskaana, kyllä sen varmaan jostain huomaisin. Ja olisi se aika naurettavaa absurdia, jos näin kokenut raskausoireiden konkarikyttääjä ja kuvittelija, jonka tarkkaivaisuus oman kehon suhteen on äärimmilleen viritetty, saisi elämän ensimmäisen plussan salakavalasti valemenkkojen päälle.

Eikä auta, että eilen kuulin ystävältäni, ettei hänellä ollut mitään muuta oireita kuin kivulias kysta ennen raskautta.

Lapsettomuuden syvin olemus

Osa 1.

Sain viettää pienen loman viime viikolla työmatkan päätteeksi. Olin hyvällä tuulella, pää täynnä muuta maailmaa ja vain pienen hetken ajatuksissa kävi lapsettomuus ja kierron päättyminen.  Ajattelin, että tämä olisi nyt se kerta kun saisin ilmoittaa miehelle, että "menkat ei oo vielä alannu". En saanut. Uusi kierto alkoi täsmällisesti kp 30.

Koska olin reissussa ja ympärillä muuta elämää ja nähtävää, selvisin kp-1:stä ja kp1:stä normaalia pienemmillä tunteenpurkauksilla...Tai niin ehdin iloita, kunnes kp1:n iltana, matkalla lentokentältä kotiin päätin katkaista useita päiviä kestäneen FB loman. Ensimmäinen lukemani päivitys oli ilouutinen siitä, kuinka yksi ei-ihan-niin-läheinen kaveri saa lapsen tammikuussa ja siihen liittyvät yli 100:n henkilön tykkäykset ja toivotukset.

Tunnustan: olen laskenut tuttuja, luokkakavereita, ystäviä, entisiä ja nykyisiä työkavereita, joilla ei ole vielä lapsia ja salaa toivonut, ettei ihan kaikilla muilla olisi niin helppoa (paha minä). Ts. että olisi joku muukin, joka joutuu kohtaamaan sen todellisuuden, että kaikille itsestään selvä asia ei olekaan itsestään selvää.

Tiedän, ettei ole mitään oikeutta toivoa, sellaista. JA tiedän meitä on monia samassa veneessä, mutta helpottaisi, jos olisi joku, jonka tuntisin edes joten kuten, jolle olisi kasvot. Pöljältä ja itsekeskeiseltä tämä kuulostaa, mutta se lohduttaisi. Kyllä. Olen harkinnut myös Simpukan jäsenyyttä, mutten ole saanut aikaiseksi.

Samaistuin hirveästi Ikuisesti kaksin blogin Ananas A:n "Hei sinä" postaukseen. Sen minä haluaisin jakaa tuolla turuilla ja toreilla, niille joiden raastavia hehkutuksia ihanista päivistä lasten kanssa, hirveistä päivistä lasten kanssa, lapsivapaista päivistä luen. Niin. Ei olisi kyllä pakko lukea, mutta jotenkin ne silmiin pistävät. Tiedättekö kun, joskus tekee mieli ravistella niitä hehkuttajia. Että on olemassa toisenlaisiakin kohtaloita. Niitä jotka eivät pääty Hermiitin sotjujen siivoamiseen. Kun ei hitto koskaan saa edes mahdollisuutta siihen. En tiedä miksi pysyn kaapissa. Mitä menetettävää minulla olisi? Pysyn kuitenkin ja noin 80 % luen lapsiperhepäivityksiä melko neutraalein fiiliksin. Kyllähän sitä on lupa jakaa tärkeät asiansa. Ja minulla lupa sulkea silmät niiden kohdalla.

Osa 2.

Osallistuin pari viikkoa sitten Mindfullness-kurssille kuvitellen, että saisin sieltä apua tähän vähemmän strategiseen ongelmaani eli nukkumiseen ja nukahtamiseen. Katin kotit. Tajusin, heti esittelykierroksella, että se ei tule onnistumaan. Olin saletti, että vuodatan lapsettomuusongelmani itkun kera muille osallistujille.

Mutta, kun oma esittelyvuoro tuli, en pystynyt puhumaan lapsettomuudesta. Kai se, mitä muut olivat tulleet hakemaan kurssilta sai minut tajuamaan, miten hemmetin paljon syvemmän ja surullisemman asian äärellä tässä ollaan, elämän mittaisen. Monet olivat kurssilla omasta mielenkiinnosta, jonkun tv-ohjelman johdattamina, työstressin ja -kiireen vuoksi tai siksi, että oppisivat olemaan huutamatta lapsille. Osa haki apua mm. opettajan ammatiin tms. Se löi jarrut päälle. En ole niin vahva, että pystyisin sen sanomaan ääneen: olen täällä koska olen lapseton. Koska en pysty vaikuttamaan siihen, mutten pysty sitä hyväksymäänkään. Koska elämän surun kanssa, joka muistuttaa minua tällä hetkellä kaikkialla ja jos pahasti käy niin lopun ikääni aina silloin tällöin.

Kurssipäivien ajan olin jotenkin syvemmällä lapsettomuudessa kuin koskaan aikaisemminkin. Sen syvin olemus, kokonaisvaltaisuus oli läsnä kokoajan. Jouduin myös kritisoimaan monia mindfullnesin periaatteita. En voi hyväksyä, että olisin jo perillä. En kerta kaikkiaan ole perillä. Olen perillä sitten, kun hoidot on ohi ja tiedän kuinka tässä käy. En tiedä olisiko helpompaa hyväksyä vammautuminen ja pyörätuoliin joutuminen kuin perheettä jääminen.

Enkä voi olla selittämättä, miksi tunnen surua, pelkoa, katkeruutta jne. koska ne syyt siihen ovat todellisia. Miksi painaisin ne villaisella? Tunnen surua, koska se miksi sitä tunnen on elämäni tärkeimpiä asioita, haaveeni. Enkä voi lohduttaa ajatuksella, että esimerkiksi vuoden kuluttua tilanne voi olla ihan toinen.Voin vain hyväksyä, etten tiedä miten tässä käy, hyväksyä, että pelkään pahinta, koska minun pahin on oikeasti ehkä oman elämäni pahin (?).Yhden naisen kommenteista tajusin, hänen puhuvan lapsettomuudesta. Emme puhuneet keskenämme ongelmistamme, emmekä puhuneet edes surun syistä. Silti tiesin juuri mitä hän tarkoitti.

Kun vaikeiden tunteiden kohtaamisesta puhuttiin, tajusin myös paljon siitä mitä nämä kuluneet vuodet ovat opettaneet. Kun puhuttiin surusta kolme meistä kurssilaisista puhui siitä sillä tavalla kuin minä. Ja luoja miten sekalainen kimppu tämä onkaan surua, keskeneräisyyttä, pettymyksiä, katkeruutta.

Olin muuten kurssin jälkeen ihan puhki ja nukahdin heti sänkyyn päästyäni.

Kirjoitin osan 1. pari päivää sitten, mutten ehtinyt loppuun. Vähän riitelee osan 2 kanssa,  mutten jaksanut lätinää poistaakaan. Pahoittelut sillisalaatista.

Mietteitä liikunnasta (taas)

Luin Enemmän kuin yhdeksän kuukautta blogin Pippurin listan siitä, mitä hän on tehnyt edesauttaakseen raskautumistaan (kunnioitettava lista). Tuolta jäi mieleen kytemään asia, jota jo kuukausia sitten täällä pyörittelin. Liikunta ja lapsettomuus.

Jossain vaiheessa ahmin tietoa aiheesta ja aloin kevennellä tietoisesti. Ja koittihan hoitava lääkärikin keskusteluissamme takoa järkeä päähäni. Liiallinen liikunta aiheuttaa keholle stressiä ja vaikuttaa hormonitasapainoon. Ei sillä, etteikö järkikin sanoisi, että liian rankka on liian rankkaa. Se mikä tuntuu mielessä hyvältä, tekee keholle pahaa.

Kesän myötä tehot ja määrät ovat taas lisääntyneet. Olen suonut itselleni luvan rääkkiin, sillä ajatuksella, että kun ei kerran lekkeriksi lyöminen tuota tulosta, niin teenpä ainakin kesän ja syksyn sellaisia juttuja mistä tykkään. Mielekäs harrastus pitää ajatukset pois ankeista asioista ja lievittää stressiä. Kun on tämä siirtymän suoma hoitotaukokin menossa...

Eilen rankan suorituksen jälkeen kieriskelin sängyssä ja tunsin syyllisyyttä, ja huolta. Miksi taas ajauduin tähän tilanteeseen, vaikka raskaus on äärettömän paljon tärkeämpää? Nyt kovatehoisia rypistyksiä on ollut noin 1/vko. Rankkuutta lisää vielä tuo puolen vuoden keventely. Peruskuntolenkit jäivät tekemättä. Nyt pyrin kuitenkin samaan vauhtiin heikommalla pohjalla.

Periaatteessa en usko, että liikunta on perimmäinen syy lapsettomuuteeni, mutta silti pelkään sitä. Ja toimin itseäni vastaan! V*tun tyhmää hä? Koska kehon tasapainottuminen vie aikansa, lupaan nyt keholle pyhästi ottaa itseäni niskasta ja keventää. Jotta olisin seesteisessä tilassa joulukuussa.

Konkreettisen avauksen seesteiseen suuntaan teen osallistumalla Mindfullness-kurssille. Toivon, että saisin sieltä apua unettomuuteen ja kehää kiertäviin yksitoikkoisiin ajatuksiin.

Siellä se jomottaa

Aina hetkittäin. Kypsyvä munasolu. Oikealla puolella. Ja taas aivan suotta. Jotain mielenkiintoistakin tässä on. Nimittäin se, että ennen ole oikean puolen oviksia tuntenut. Vasen puoli jomottelee irtoamispäivänä hyvinkin tuntuvasti. Sekin tosin vaihtelee. Toisessa kuussa saatan paisua, kasvattaa finnejä leukaan ja kipuilla. Ja seuraavassa kuussa ei tunnu miltään.

Ahdistin itseäni lukemalla jenkkitutkimuksia unettomuuden ja lapsettomuuden yhteydestä (taas). Arvatkaapa tuleeko uni paremmin, kun luen siitä, miten haitallista liian vähäinen uni on?

Niitä näitä

Aiheesta lapsettomuus ei ole kerrottavaa. Mitään ei tapahdu ennen marraskuuta ja sinne on pitkä aika. Toisaalta lyhyt. Hetkittäin mietin hermostuksissani pitäisikö jo syyskuussa mennä yksityiselle ja kokeilla siellä vielä kertaalleen yksi IVF. Sitten rauhoitun ja ajattelen, että syyskuusta marraskuuhun ei oikeasti ole pitkä aika. Ja ensimmäinenkään IVF ei ole vielä puoliksikaan maksettu.

Jokin on korjaantunut joko loman tai rauta- ja D-vitamiinikuurin ansiosta. Uupumus jota koin talven ja kevään ajan on kadonnut. Mielestäni se katosi jo ennen kesälomaa. Enää ei ole sitä tilannetta, että haluaisi tehdä kaikkea, mutta on vain niin uupunut ettei kerta kaikkiaan jaksa. Nyt on ennemminkin niin, että haluaisi tehdä, mutta laiskottaa niin hitokseen ettei viitsi. Töissäkin on huomattavasti helpompaa, kun pystyy taas keskittymään.

Paremman voinnin/virkeämmän olon myötä ajatus "normaalista elämästä" vaikuttaa pitkästä aikaa ihan mahdolliselta. Toki päässä pyörii ne samat ikiaikaiset ajatukset. Tuntuu, että vuodesta toiseen ajatuksen junnaa paikallaan. Ei mitään uutta syötettä...Sitten kun, sitten kun....Tyhjä pää. Tyhmä pää.

Tiedän, että ovuloin perjantaina tai lauantaina. Seksi vaan ei maistu. Ei kerta kaikkiaan huvita, eikä minusta johtuen onnistukaan ovislimojen ulkopuolisella kaudella. Siis kun ei huvita. Haluta. Tai varmaan haluttaa, kun harva se yö katselen levottomia unia...? Kai tämäkin on ihan normaalia näissä jutuissa? Onhan?

Yritän elää tätä hoidotonta jaksoa mahdollisimman normaalisti, suunnittelemalla kaikkea muuta. Innokkaalle penkkiurheilijalle EM-kisat on pelastus. Olen myös itse käynyt kisoissa ja ilmoittautunut tuleville viikoille muutamiin. Tämä lapsen hankkimisprosessi on tosin johtanut tietoiseen liikkumisen keventelyyn ja sen tuntee. Lisäksi laitoin työhakemuksen ja kohta lähden viikoksi muille maille vierahille.

Sisko lähetti rukousnauhan saatteella: anovalle annetaan, kolkuttavalle avataan. Iltarukousta kehiin.

Pitäisi luovuttaa

Viime viikon loppupuoli oli karmiva. Aloin itkeskelyn pari yötä ennen kuin menkat alkoivat. Olin yksin, istuin sängyllä ja itkin. ISOON ääneen. Ei. Ihan oikeasti meille ei tule koskaan lasta. Me kuulumme siihen 20 %:n jotka eivät hoitojen avullakaan saa lasta.

Yksinollessa itku tuntui vielä lohduttomammalta kuin normaaleissa turhissa kierroissa. Möyrin pohjamudissa keskiviikosta lauantaihin ja itkeskelin. Aiemmin en ole ihan noin monta päivää ollut tippa linssissä. Siinä masennustilassa pilasin tärkeää ja harvinaista aikaa läheisten kanssa. Sen huomasin kp 2, kun olin jo palannut kotiin.

Jotain pitäisi tehdä, jotta päästäisiin pois tästä sisintä kalvavasta, hiljaa riuduttavasta elämäntilanteesta. Toisaalta en haluaisi tietää, ettei meille koskaan tule lasta. Toisaalta en jaksa elää elämää alkukierto-ovulaatio-piinapäivät-suvanto-jaloilleen kapuaminen -jaksotuksella. Joka kierto tuntuu hieman toivottomammalta. Vaikka sitä kierron alusta jotenkin toipuu ja saa taas ajatukset suunnattua huomiseen, paine on kerta kerralla pahempi. Se syö ihmistä.

Lomalla olen joutunut kohtaamaan myös sen asian, että elämäni ei ole kunnossa. Kaksi viikkoa loman alusta nukuin, kolmannen eli viimeisen lomaviikon valvoin. Jokin sisimmässä ahdistaa ja valvottaa, mutten osaa enää sanoa onko se työ, parisuhde vai tämä lapsettomuus. Ehkä kokonaisuus. Tiedä tuosta, mutta järki sanoo, että tässä tilassa raskaudesta haaveilu edes hoitojen avulla ei ole järkevää. Pitäisi saada palikat paikalleen. Elämä raiteilleen. Onko järkeä jatkaa hoitoja, jos on valmiiksi rauniona?

Puhuttiin pitäisikö luopua kokonaan yrittämisestä. Tai minä puhuin, että haluaisin lopettaa yrittämisen. Yrittää tästä kierrosta alkaen sopeutua ajatukseen, että lasta ei tule. En rehellisesti tiedä onnistuisiko. Voisin ehkä hehkuttaa lomaa lapsettomuudesta ja hoidoista, mutta oikeasti huijaisin itseäni. Silti toivoisin, haluaisin, kyttäisin ovulaatiota jne. Haluaisin sinne päätepysäkille heti, mutten kuitenkaan halua.

Eilen postitin ystävälle vauva-lahjan. Miksi tuntuu, että valtaosalla ihmisistä perusasiat on kunnossa ja itsellä ei mikään? Onko jotenkin huonot kortit vai enkö vain osaa pelata? Kun mietin esimerkiksi ystäviäni tai miehen veljiä, kyllä heillä pieniä/normaaleja huolia on, muttei sellaista johon vastattaessa kysymykseen "mitä se pahimmillaan tarkoittaisi", tulisi sellainen tunne mikä itselle tulee kun vastaan: ei koskaan lasta.

muu maa mansikka

Uniongelmat ovat poissa, kun olen poissa kotona. Muualla nukun ties missä metelissä. Puiston penkillä. Autossa vänkärin penkillä. Camppirialueella teltassa. Mikä tahansa muu paikka kun koti, niin uni tulee ja se virkistää. Tulimme nyt muutamaksi päiväksi kotiin ja aloitin taas valvomisen. Monet odottavat innolla kotiin ja omaan sänkyyn pääsyä. Minä en. En enää.

Viime kesänä päätimme mennä syksyllä lapsettomuushoitoihin (tai olihan niitä jo vähän aloiteltu) ja olin toiveikas sen suhteen, että tänä kesänä tilanne olisi hoitojen ansiosta ihan toinen. Nyt mietin, että niinköhän vietetään ensi kesäkin ilman lupaustakaan kolmannesta. Ja sitä seuraava jne.

Dpo10:ntä viedään. Oikein normaali kierto voimakkaine ovulaatiokipuiluineen ja finneineen. Ja silti niin epäraskaana. Alan ehkä valmistella itseäni henkisesti siihen, ettei meille tule koskaan lasta. Huomaan asteittaista periksi antamista. Viikonloppuna alkaa vuoto ja ainakin nyt vielä muutama päivä ennen olo on surullisen hyväksyvä.

Ystäväpariskunnan mökillä huomasin puhuvani lapsettomuudesta, kaikesta siihen liittyvästä ja sen ympäriltä, silmää räpäyttämättä, ääni värisemättä. Ihan kuin ne onnekkaat lapsekkaat kaverit, jotka tarjoavat ratkaisuja...Tällä kertaa minä itse esittelin ystävälleni ratkaisut. Ensin näin ja sitten niin ja jos ei sille voi mitään, sille ei voi mitään ja sen kanssa on opeteltava elämään.

Synkin mielin lomanviettoon

Juhannuksesta alkanut sairastelu jatkuu. Eilen olisi pitänyt olla jo olo parempaan päin, mutta iski uusi kurkku- ja korvakipu. Olin niin poikki työpäivän jälkeen ja nukuin illan, vähän havahduin tangokuninkaan valintaa katsomaan ja jatkoin taas unia. Nyt istun viimeistä päivää työpöydän ääressä ja olo on sellainen kuin flunssa olisi puskemassa uudelleen kunnolla päälle. Saatan olla maanantaina taas työterveydessä.

Jatkuva sairastaminen on vetänyt mielen synkäksi ja jostain syystä mies ärsyttää yli kaiken. Kaikki hänen sanomiset ja tekemiset näyttäytyy ja kuulostaa korvissani itsekeskeisiltä. Viikko on mennyt toraillessa. Eikä saada sovittua mitä tehdään lomalla ja tietysti harmittaa, kun en tiedä voinko tehdä alkulomasta mitään.

Usein lomat ovat menneet liikunta- ja patikkapainotteisesti mökkeillen. Nyt sellainen ei ukkoa kiinnosta. Sitä ei kiinnosta tällä hetkellä mikään. Yritän ehdottaa sitä sun tätä, mutta mikään ei kelpaa. Kaikissa vaihtoehdoissa on jotain ahdistavaa. Toisaalta kaipaankin omaa aikaa, sillä en jaksaisi tätä suossa tarpomista moisen hapannaaman kanssa. Mutta toisaalta kaipaan sitäkin, että saisin huomata toisen ajattelevan, välittävän ja haluavan viettää aikaa kahden, jossain poissa näistä "kotiympyröistä" (henkinen kotini ei ole sama kuin fyysinen kotini). Aloitan siis loman ankeasti istumalla yksin kotona ja sairastaen. Ja ihan varmasti synkistelen lapsettomuutta ja pohdin onko tämä suhde elinkelpoinen.

Miten tasapainoon pääsee?

Sitä olen viime aikoina pohtinut. Jonkin mättää tässä kokonaisuudessa. Olen vaihteeksi sairastanut epämääräistä flunssaa juhannuksesta alkaen, välillä minimaalisin oirein ja välillä hyvin kokonaisuvaltaisin oirein. Periaatteessa olen perusterve, mutta silti huono terveys (hämärät terveydelliset ongelmat) ja uniongelma laskevat elämänlaatua. Jumitan noidankehässä, josta toivon  pääseväni pois. Elämään ihan tavallista arkea. Ilman sairastelua, ilman lapsettomuusstressiä, normaaleja yöunia, tavallisia työpäiviä ja arki-iltoja.

Onko minulla jokin piiloahdistusstressi? En tiedä. Miten sellaista voi tietää? Miten tietää mikä on autenttinen totuus ja minkä kuvittelee olevan totuus? Pitkät sairastelukierteet (taudeista ei pääse eroon), unettomuus- ja happasalpaajakierre voivat johtua ahdistuksesta.

En muista kirjoitinko, että kävin psykiatrin arvioinnissa, kun en osannut vastata työterveyslääkärin kysymykseen: voisinko olla masentunut? Psykiatrin mielestä mieleni on terve, mutta henkinen kuormitus suuri. Itse luulen, että taidan hautoa jotain...Jokin on kesken, käsittelemättä tms. Se kaipaa toimenpiteitä. Se ahdistaa, ahdistus valvottaa, valvominen nakertaa terveyttä ja mielen iloa, joka edelleen ahdistaa ja valvottaa jne. Tavallisen elämisen eläminen vaikeutuu, kun on niin väsynyt, ettei jaksa tehdä tavallisia asioita ja mielialassa päällimäisenä on kiukku tai suru.

Pelkään, että ahdistus on  parisuhteeseen/mieheen  liittyvää. Mieheni on nuoruudessaan sairastanut vaikean masennuksen. Ja edelliskeväänä tajusin hänen käyttävän mielialalääkkeitä, siitä mitään kertomatta (löysin vahingossa paketin). Jos nyt kysyn käyttääkö hän tällä hetkellä lääkkeitä, saan vastaukseksi ein. En ole varma uskonko. Ehkä uskon, koska hän on ollut viime ajat huolestuttavan alla päin, poissaoleva, surullinen. Muutamana viime päivänä olen yllättänyt hänet kyynel silmänurkassa, mutta ei hän osaa (tai ei halua?) sanoa mitään yksittäistä asiaa, mikä mieltä painaa. En tiedä miten paljon masentuneen kanssa vaikean tilanteen eläminen verottaa omia voimia. Toisaalta myös pelkään mahdollista kuormitusta. Jaksanko kaiken tämän keskellä, jos toinen jaksakaan? En kuitenkaan usko, että miehen mieli olisi perimmäinen ahdistuksen lähde.

Toivon, että ennen seuraavia hoitoja saisin terveyteni viimein siihen kuntoon, että sen puolesta olisin mahdollisimman hyvinvoiva. Tasapainoon, kuten siskoni saarnaa. Tilanteeseen jossa sielu ja ruumis voivat hyvin/tavallisesti. Tavallisesta elämästä on tullut kaukainen haave.

Yk:n & kp 1 lähestyy

Havaintojen perusteella huomenna-ylihuomenna on kp1. Sellaista se. Eipä tarvitse lapsukaiselle vakuutella ettei ole Juhannusyön huuman tulosta. Tuleekohan tuosta seuraavasta edes yk:ta? Hyvä kai olisi osata hellittää. Voi osaisinpa!

Pakko päästä raskaaksi!!!

Tyhmä! Tyhmä! Tyhmä minä! Tuo raskausuutisten kuuleminen laukaisi pakonomaisen tarpeen olla raskaana. Ja mistäpä muualta itseni taas löysinkään kuin googlettelemasta "piinailijoiden oireita ennen plussaa".

Kovalla halulla saan aikaiseksi tunteen, että rinnat ovat jotenkin arat. Tökin niitä sivusuunnasta vähän väliä ja kuvittelen, että ne aristaa. Joo, ihan selvästi! Ja hetken päästä en ole ollenkaan varma tunnenko sittenkään mitään. Samanlaisen tunteen saa varmaan aina, kun riittävällä voimalla ja terävästi tökkii.

Kun tarpeeksi haluaa, alkaa kuvitella kaikenlaista. Eilen (dpo 9 tai 10) lenkillä kuulostelin alavatsalla hieman menkkajuilintaa hentoisempaa tuntemusta. Kuulostelin tai kuvittelin.

Rasittava, pakottava, vimmainen tarve olla raskaana just nyt. Tässä kierrossa!  En osaa olla ajattelematta laskettua aikaa, sitä koska jään äitiyslomalle, koska voin tehdä raskaustestin ja miten saan ilmoittaa, että minut joutaa poistaa ivf jonosta. Koska täytyy verikokeella varmistaa raskaus ja koska pääsen ultraan tarkistamaan, että kohdussa on jotain elämää. Mietin miten kertoa miehelle ym. Kyllä te nämä tiedätte.

Ensi viikonloppuna on ystävän häät ja mietin, jokohan hääaamuna tiedän olevani raskaana. Ja uskaltaisinko olla? Vai uskoisinko sittenkin tuulimunaan. Olokin on jotenkin niin hyvinvoinva. Vahva.

Miksi olisin nyt raskaana, kun en koskaan ole ollut mitään sinne päinkään? Miksi täytyy tehdä itselleen tällä tavalla kiusaa? Niin hyvin tiedän realiteetit, niin monta kertaa olen nämä läpi käynyt..Lopputuloksenkin tiedän, MUTTA SILTI!

Sieltä se tuli

Ähhähhää. Catch ya. Epätoivo...Se minkä poissaoloa olen tässä pari viikkoa hehkuttanut. Ei olla enää tarmokkaana, huoletonna ja luottavaisena. Ei. Vaan syvissä mudissa.

Sinne minut sysäsi ystävä, joka yhden puhelun aikana kertoi kahdesta lähipiirin raskaudesta. Toinen niistä raskautujista on hyvin läheinen kaveri, jonka kanssa ollaan pari vuoden ajan tätä lapsettomuuden tuskaa yhteistuumin jaettu. Ei ole kertonut minulle, mitä ei tietenkään meidän yhteinen kaveri osannut kuvitellakaan ja puhelimessa muisteli ääneen "mikäs sen x:n laskettu aika olikaan". Täh? Ehkei olutkaan niin läheinen kaveri kuin kuvittelin. Tai ehkä mulle vaan on vaikea kertoa asiaa. Ei kyllä pitäisi olla. Toisen raskautta epäilin ja siitä sain vain varmistuksen, toki sekin raskaus oli jo äitiyslomavaiheessa.

Olen oikeasti kohta se ainoa jolla ei ole lasta, joka ei odota. Jolle ei tule lasta, ehkä koskaan. Myös puhelimessa oleva ystävä jolla on kaksi lasta ilmoitti kärsivänsä vauvakuumeesta. Aiemmat kun ovat tärpänneet eka yrittämällä, niin kohta hänellä taitaa olla se kolmas. Kerroin mahdollisesti joulukuuhun ajoittuvista hoidoista. Ystävä myönsi suoraan, ettei osaa kuvitella millaista se on, hoidot, epätoivo, pelko...Esitin tekoreipasta. Välillä on vähän vaikeaa, nyt taas vähän helpompaa. (Vähän helpompaa on silloin, kun ei aktiivisesti ajattele asiaa/ehdi ajatella asiaa. Tällaiset uutiset käynnistää sen tilanteen, että hetkeen ei pysty ajattelemaan muuta kuin lapsettomuutta).

Oikeasti. Keitä ne lapsettomat onkaan, kun kaikki "joskus jossain vaiheessa lapsettomat" ovat nyt hyvää vauhtia jäämässä äitiyslomalle enkä tunne kuin ehkä yhden tahattomasti lapsettoman (joka sekin on puhdas arvaus).

Ei huvita mikään. Ihan sama mitä tekee, mitä suuhunsa pistää ja kuinka itseään fyysisesti ruoskii tai onko ruoskimatta, rentoutuuko vai painattaako menemään tukka putkella ja hermo kireällä. Miksi pitää lainkaa tuottaa munasoluja, jos niistä ei ole mihinkään?

Vituttaa jumittaa tässä elämäntilanteessa. Vituttaa, että töihin palaa sellaisia ihmisiä äitiyslomalta joita jokin aika sitten olin toivottemassa sinne (ja siinä toivotellessa ajattelin, että minä en varmaan näe tuota tyyppiä pitkään aikaan, kun sitten olen itse äippälomalla, kun hän palaa hommiin). Jos tässä samassa kuopassa sitä myllätään maailman tappiin.

Ei ihmeempiä

Mitään ei tapahdu lapsettomuusrintamalla, ei hyvässä ei pahassa, joten ei mitään raportoitavaa. Nyt mielessä siintää loma, jonne täytyy vielä kituutella pari viikkoa. Kieltämättä alkaa lomatuttaa, kun viikko toisensa jälkeen joku sanoo heipat ja häipyy lomailemaan.

Hetkittäin olen yrittänyt kaivaa lapsettomuuden tuskaa esille, juhannuksena onnistuinkin. Tosin ovulaation pyörteissa saattoi tuo mielialakin lipsahtaa vähän synkän puolelle, mikä edes auttoi murheissa rupemisessä. Juhannuksena sain myös flunssan, jota edelleen parantelen. Mutta jotenkin väkinäiseltä tuskailu edelleen tuntuu.

Posti toi kirjeen jossa oli ensimmäinen aika julkiselle. Se on vasta marraskuun lopussa. Siis aika pitkä aika on lomaa hoidoista. Toivottavasti asiat etenee joulukuussa niin, että saisin reseptit tämän vuoden puolella ja pääsisin hyödyntämään lääkekaton.

Eilen posti toi yksityiseltä klinikalta n. 30 euron laskun siitä, että puhelimessa keskustelin ja pyysin lähetteen. Olisivat vielä halunneet keskustella hoidoista ja epäonnistumisesta, mutta tällä hetkellä ei ole haluja sellaisesta keskustelusta maksaa. Palaamme sinne, jos joskus lahjamunasoluihin päädymme/joudumme.

En ole saanut pyydettyä tietoja klinikalta. Kirjoitin tietojenluovutuspyynnön, kun en sellaista valmiina löytänyt. Huomenna tiputan sen laatikkoon.

Loikkari ovuloi mittumaarin kynnyksellä

Aika on mennyt hujauksessa, enkä ole juuri lapsettomuutta miettinyt. En ole ehtinyt edes kohtalotovereiden kuulumisia lueskella. Liekkö siinä syy, että olen ollut poikkeuksellisen hyvinvoiva ja hyväntuulinen. Edes Jukolassa ei harmitus hiipinyt mieleen, vaikka näin entisiä viestikavereita lastensa kanssa. Ei lainkaan sellaisia epätoivon ajatuksia, mitä pitkin kevättä olen hautonut.

Koen itseni hieman loikkariksi sen takia, että olen näin normaali. Ei juuri nyt sureta tai harmita. Surujen aika on sitten toisella kertaa. Nekin päivät tulee, joten nyt mennään näillä ja nautitaan.

Olen loikannut myös konkreettisemmin. Tänään sain puhelun julkiselta, että meidän lähete on kirjattu eilen ja olemme nyt julkisella IVF jonossa. Täytyy vielä toimittaa molempien sairaskertomukset, labrat ja solukartat sekä minun hoitokartat. Täytyy myöntää, etten tiennyt meistä mitään solukarttoja olevan. Lisäksi täytyy mittauttaa AMH (sitä ei ole minulta otettu). Aika tulee olemaan joskus vuoden lopussa.

Syynä loikkaan oli raha. Voi olla, että harkitsemme vielä toista IVF:ää yksityisellä, mutta aika näyttää miten syksy menee JA etenkin sen, onko meillä siihen taloudellisesti mahdollisuutta.

Tiistaina tikutin ovista ja sain hennon rannun kontrolliviivan kaveriksi. Eilen viiva vahvistui oikein mallikkaaksi kontrolliviivan vahvuikseksi. Tilaisuus on hyväksi käytetty ja viimeistelty aamulla. En osaisi heittää "mahdollisuutta" hukkaankaan. Toisaalta toiveet eivät ole korkealla, tai itse asiassa en ole päässyt vielä ajatustasolla sinne saakka.

Case: D-vitamiini

Sain eilen hartaasti odottamani puhelun työterveyslääkäriltä. Odotin puhelua niin hanakasti, että syöksyin kesken palaverin vastailemaan takuuvarmoihin puhelinmyyjien puheluihin.

Minulta otettiin siis laaja verikoepaketti (jolle varmasti on jokin hieno nimi), perus kilpirauhasarvot + kilpparivasta-aine, borrelia vasta-aineet ja D-vitamiini. Aiemmin kerroinkin, että ferritiini ja D olivat alarajalla. Ferritiini hieman alle alarajan.

En muuta ohjetta saanut, kuin syödä D:tä ympäri vuoden 10 iu annoksella ja ottaa pienellä annostuksella rautalisää tai syödä enemmän rautapitoista ruokaa. En toisaalta muuta odottanutkaan. Olisi ollut yllätys, jos lääkäri olisi sanonut, että kun anemiaa on ollut aiemminkin, niin selvitetäänpä tarkemmin.

D-vitamiinista olin yllättynyt, sillä talviaikana käytin aluksi Lysin kalanmaksaöljyä, kun se loppui siirryin Möllerin kalaöljykapseleihin. Lisäksi olen rinnalla syönyt, en ehkä ihan joka päivä, mutta 70 %:sesti monivitaminivalmistetta, jossa D:tä 10 iu.

Loppukeväästä kynsiin ilmaantui valkoisia rantuja, joiden kuvittelin olevan merkki kalkin puutteesta. Arvelin, että D:stä voisi olla vajausta ja se näkyisi kalkin huonona imeytymisenä. Siispä loppuukeväällä söin vielä tätä Minisunin Super Defenceä. Valkoiset rannut hävisivät tämän myötä, mutta saattoi johtua myös siitä, että keli muuttui kesäiseksi ja luonnollista D:tä tuli tarjolle. Lopetin lisä D:n ottamisen huhti-toukokuun vaihteessa, kun kelit aurinkoistuivat eli noin reilu kuukausi ennen verikoetta.

Lyhyesti keskustelimme lääkärin kanssa ruokavaliostani. Syön punaista lihaa, en suuren suuria määriä, mutta pari kertaa viikossa. Satunnaisesti syön maksaa  (jauhemaksapihvit on herkkua) ja melkein aina Tampereen ohi ajaessamme tavaksemme on tullut ostaa tiskiltä lämmintä mustaamakkaraa hiukopalaksi. Kalaa syön aina, kun siihen on mahdollisuus. Lohta, vähintään kerran kahdessa viikossa ja sisävesien kaloja aina kun tilaisuus koittaa.

Puhelun jälkeen yritin optimistisesti päätellä, että säännöllinen happosalpaajien käyttö on yksi joka heikentää ravintoaineiden imeytymistä. Toinen itse keksimäni selitys oli se, että vetelin viime vuonna antibioottia yhteensä 7 viikkoa (pitkittynyt sairaus + borrelioosi). Jos suolistolla menee yhdestä kuurista toipumiseen n. 2 vuotta, niin entäs tuosta määrästä. Eli olisiko suoliston huono kunto ja lisäksi imeytymistä haittaavan happosalpaajan käyttö pääsyyllisiä?  Vai ehkä minulla on vuotava suoli?

Selasin tutkimuksia D-vitamiinin puutteen yhteydestä lapsettomuuteen. Tieteellistä materiaalia on aika paljon, enkä ehtinyt upota siihen riittävästi ja varsinkaan kiistanalaista tietoa, en osannut jäsennellä, joten en saanut tähän sanojen tueksi nyt mitään näyttöjä.

Case 1: ferritiini

Taas riittää energiaa ja intoa kuvitella, ettei luomuraskaus kohdallani olisi mahdottomuus. Luulen, että tämä alintajunnan harhakuva/uskomus on syypää myös siihen, että hoidot tuntuivat "vääryydeltä". Tuli paha mieli kehon puolesta.

Kävin eilen verikokeissa ja tänään tutkiskelin osaa tulleista tuloksista. 2 arvoa on alakantissa: ferritiini ja D-vitamiini. Ferritiini on ollut tammikuussa 2013 vielä 26, toukokuussa 2013 laskenut 18:n ja nyt se on pudonnut 10:een. Viitearvot tällä hetkellä 13-150. Nykyinen lääkäri kysyikin, eikö minulle ole aiemmin suositeltu rautakuuria. Ei ole, kun Hb on 135 ja se on ollut silloin työterveyslääkärin mielestä ollut oikein hyvä.

Pintapuolinen googletus tietysti osoittaa haluamani tuloksen (iso kiitos jenkkitutkimukselle! Sieltä löytyy kyllä asiaan kuin asiaan tehtyä tutkimusta). Varmaan toisensuuntaistakin tulosta saisin, jos googlaisin vähän eri sanoin...

Täällä kerrottiin, että lääkärit ovat oppineet sanomaan, että rauta-arvot ovat ok, jos ferritiinipitoisuus on vähintään 9 ng / ml. Vaikka  9 riittää estämään anemian, voi yksi syy hedelmättömyyteen olla alle 40:n ferritiinitaso. Tutkimuksessa, jossa tutkittiin naisten hiustenlähtöä, 7 lapsettomuudesta kärsivää naista joilla ferritiinitaso oli alle 40, tuli raskaaksi 7 kk:n kuluttua (mulla on ollut kamala karvanajo maaliskuusta alkaen).

Täällä kerrotaan, että optimaalinen ferritiinintaso olisi 70 ja 90 välillä. Jos taso on alle 50, se voi vaikeuttaa raskautumista. Jonkun tutkimuksen (kuulostaa kyllä höpöhöpöltä) mukaan yhdistelmä rautaa ja C-vitamiinia sai raskautumaan kuukaudessa. Useimmilla lapsettomuusklinikoilla, ferritiini ja kilpirauha-arvot testataan ensimmäisinä.

Täällä kerrotaan, että tutkimuksissa on havaittu, että naiset, jotka käyttävät rautalääkitystä on n. 40 % pienempi riski ovulatoriseen hedelmättömyyteen, kuin niillä, jotka eivät käytä rautalääkitystä. Ja mitä suurempi annos, sitä pienempi riski.

Olen satunnaisesti nappaillut rautaa, koska vuosia sitten sain Hb:nkin laskemaan 78:aan. Kun se on nyt pysynyt visusti tuolla 125-135 lukemissa, en ole uskaltanut syödä mitään turhaan.Varsinkin, kun lääkäri on sitä pitänyt oikein hyvänä. Toki yläasteella ja lukiossa Hb: on ollut vielä 150. Myös siskollani on luonnostaan aina ollut yli 150:n, samoin mummollani.

Ja kaikki tämä sepustus, jotta voin tänne päätellä asian näin, että en usko, että omassa tapauksessa lisäraudasta olisi haittaa. Vaikken ihan sitä yksistään nielekään lapsettomuuden syyksi. Tosin mielenkiinnolla odotan soittoa ja lääkärin kommentteja. Tietysti olisi mielenkiintoista löytyykö sille selitystä, miksi arvo on koko ajan ollut laskusuunnassa.

Onneksi on tämä parin kuukauden tauko kaikessa, niin on aikaa toipua hoidosta ja saada näitä kahta arvoa hinattua ylemmäs.

Tuo d-vitamiinin heikko taso oli yllätys, mutta siitä oma sepustuksensa lähitulevaisuudessa.

Hullunkurista?

Tänään vuoto on voimistunut niin, että sen voi jo tulkita varmaksi kp1:ksi. 12 päivää siihen meni siirrosta ja 14 Pregnylistä. Testiä en ole tehnyt. Suotavaa kai olisi vuodosta huolimatta. Ajattelin katsoa miten tämä tästä vakiintuu ja toimia sen mukaan.

Tyhmältä tuntuu jatkaa Lugejen käyttöä. Ohjeistushan oli, että vaikka tulisi vuotoa, niin jatkat vaan, kunnes riittävillä päivillä tehty testi on varmistanut negaksi. Ks. edellisen kappaleen viimeinen lause. Tänään lopetan.

Se mikä tässä ei oikein ole tolkullista on oma mieliala. Jo eilen iltapäivästä huomasin mielen olevan paljon keveämpi ja tänään olen poikkeuksellisen hyvällä/vireällä tuulella. Ei kai sen näin päin kuuluisi mennä? Vai märehdinköhän kiintiön täyteen jo viime viikolla? Vai eikö todellinen luontoni halua lasta?

Kp1 näillä näppäimillä (valivali)

Keho tekee juuri niin kuin itse tahtoo. Elää itsepintaisesti omaa elämäänsä. Puskee vuodot toisensa jälkeen eikä ole hormoneista moksiskaan. Vuoto alkoi eilen läpi Lugejen. Sellaisena kuin se aina alkaa. Eikä se muutenkaan ole noteerannut Lugeja tällä kertaa minään. Miten inssin 2 x 1 kpl/pvä sai aikaan puhistuksen, ummetuksen ja finnit, kun nyt 2 x 3kpl/pvä ei yhtään mitään, ei oireen oiretta?

Nukkuminen on katastrofaalista. Miten voi katkaista unettomuuden joka on ollut osa elämää viime vuoden ja tämän vuoden tähän päivään saakka? 1,5 vuotta. Viime viikolla valvoin yhden yön aamu kuuteen. Enkä ole sen koomin uskaltanut yrittää nukkua luonnollisesti. Lääkkeen avulla olen nukkunut nyt 5 h katkonaisia unia ja olo (etenkin mieli) on sen mukainen. Helvetillinen noidakehä. Eikä tieto unettomuuden vaikutuksesta terveyteen tai varsinkaan lapsettomuuteen tosiaan auta asiaa. Vaikka kuinka päätän, että nyt teen kaikkeni, että nukun. Niin ei. Vaikka miten väsynyt olisin, niin kunhan saan pään tyyniin, johan nousee vireystila. Tai stressitaso. On olemassa asia johon ei voi itseään tahdonvoimalla pakottaa.

Kai tämä on monen tekijän summa. Lapsettomuuden, yksinäisyyden, työahdistuksen ja sen, että koen eläväni elämään jota en haluaisi elää. Pahoinvointi oirehti unettomuutena, joka edelleen laski elämänlaatua...Ja stressi unesta on niin suuri, että se on saanut poskettomat mittasuhteet. Huoli borrelioosista ja tieto IVF:n epäonnistumisesta pahensi tilannetta entisestään. Haluaisin tasapainoon, mutten tiedä miten. Sen tiedän ettei kukaan muu voi asiassa mitenkään auttaa.

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin,
      yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
 Askelen kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
     mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
 hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
    ihmisen, kaltaises – vierasta lämmititkin 

Tätä Koskenniemen riimittelyä olen kuullut pienestä pitäen, äitini hokemana (kannustavaa :)).

Eilen teimme maksusuunnitelman IVF:stä, ja jos hyvin menee saamme Visat nollattua syyskuussa, tähän on huomioitu lomarahat ja se, että emme tee loppuvuodesta mitään, koska sellaiseen ei ole varaa. Toisin sanoen meillä ei ole tällä hetkellä varaa jatkaa hoitoja. Ehkä tämä on muutenkin täysin väärä ajankohta koko projektille.

Säkä, onni, mäihä...

Kartat mua vieläkin

Vaikka tiedät etten ole se sika jota esitin

 Olin juuri vähän saanut saappaani pitävämmälle pohjalle perjantaisen alkion siirron tuottamasta epätoivon, surun ja katkeruuden tunteesta, niin jopas huomasin keskiviikkona käsivarressani borrelioosiin viittavaan renkaan. Paska! Nyt viimeistään kaikki tutut tunnistaa, mutta kerronpa silti.

Mulla oli borrelioositartunta edellisen kerran viime syksyllä. Ei aavistuskaan mistä sen silloin sain. Yhtäkkiä vain " yksi hyttysen purema" alkoi käyttäytyä oudosti. Itseasiassa rengas levisi lopulta ruokalautasen kokoiseksi ja siitä on vieläkin arpi. Vasta-ainetesteissä borrelia koholla. Myös kontrollista, mutta niiden kuulemma "kuuluukin olla" 4 kk episodin jälkeen.

Silloin söin 3 viikkoa putkeen antibioottia annoksella 1000 mg x 2 pvä. Ja kuurin jälkeen söin kuukauden happosalpaajia, kun ilmeisesti tämä satunnainen, joistain tietyistä ärsykkeistä puhkeava refluksi ja mahan gastriitti yltyi (näin yksi sisätautien erikoislääkäri oireista diagnosoi).

Kävin heti keskiviikkona työterveydessä rinkulan huomattua ja sain 2 viikon antibioottikuurin annostuksella 750 mg x 2 päivässä. Huolestuttavinta tässä on se, että eilen tuo viime syksyinen puremakohta myös ärtyi. Se on alkanut ikään kuin kuplia. Se on siis samassa kädessä, kuin tämä uusi. Tietenkään en voi olla vetämättä johtopäätöstä, että bakteeri on ollut minulla jo monta kuukautta jonnekin piiloutuneena (sehän tykkään piiloutua mm. niveliin, silmiin, aivoihin ym.). Viime yön sitten mietin, että pitäisikö tässä nyt kuitenkin iloita sitä, että IVF meni perseelleen eikä raskautta ole odotettavissa, koska tuo bakteeri voi välittyä tietysti sikiöön. Ja pitäisikö siitäkin iloita, että jos viiden vuoden kuluttua olenkin työkyvytön/rullatuolissa ym. niin ainakaan ei ole lapsia, jolla olisi moinen äiti?

Niin. Enkä tälläkään kertaa tiedä mistä olen punkin saanut. Pistot ovat todennäköisesti nymfivaiheen punkeista joita ei silmämääräisesti ole helppo havaita. Meillä on muutaman neliön puutarha, ehkä sieltä? Vaikka tuntuu, että tuommoinen pieni ala, jonka ympäristö on hiekkaa ja asvalttia ei olisi oikein niiden elinalue. Satamassa rapsuttelin jonkun miehen koiraa ja koira oli aiemmin kulkenut reuna-alueiden heinikossa. Siltäkö? Mutta tuntuu uskomattomalta, että ne olisivat niin verenhimoisia, että päättäisivät koiran karvoista hypätä muhun. Eikö silloin kaikilla koiranomistajilla olisi koko ajan punkkeja?

Ja se vituttaa, että koko borrelioosi ei oteta vakavasti. Ei lääkärit, eikä ihmiset. Paitsi lääkärit, jotka itse ovat sairastaneet TBE:n tai Borrelian tai jonka perheessa on tauti jollain tavoin esiintynyt. Viimeksikin sain kommentteja " hyvä, että se voidaan antibiootilla hoitaa. Sen kun syöt kuurin". Joo, mutta kun se ei aina tarkoita, että se on sillä hoidettu.

Mutta summa summa rum 2012 alkanut sairaus-tauti- unettomuus-paska mäihä -kierre ei ole katkennut. Olen tällä hetkellä henkisesti aika nollissa. Epäilen kyllä, että tällaisen kohtuuttoman usein toistuvan, jopa vääryydeltä tuntuvan huono-onnisten sattumusten jälkeen voisi iloinen ja positiivinenkin yksilö kokea joitain vitutuksen ja katkeruuden tunteita. Miksi aina minä? Eikö lapsettomuudessa ja puolentoista vuoden unettomuudessa olisi yhdelle yksilölle ihan riittävästi sietämistä.

Aion mennä ensi viikolla lääkäriin ja pyytää erinäisiä verikokeita (niistä lisää myöhemmn), joita aiemmin mainittu sisätautien erikoislääkäri kehotti tarkistamaan, jotta voitaisiin sulkea pois jokin hormonaalinen epätasapaino ja lisämunaisen sairaus. Samalla aion pyytää vahvaa melatoniinia, jotain nukahtamiseen ja kysyä voisinko kokeilla jotain lääkitystä mielialaan. Saa nähdä mitä tästä litaniasta tuumataan. Ei jaksaisi enempää. Olisi kiva jos joku ammatti-ihminen suhtautuisi vakavasti ja käsittelisi kokonaisuutena. Tai varmistaisi, että olen luulosairas.

Kotiin itkemään

Lähdin klinikalta siinä mielentilassa, etten edes maksanut. Rynnin vaan itkien ovesta ulos. Kävelin pitkään pitkin katuja ja koetin kasata itseäni, mutta klinikalle en enää pystynyt palaamaan. Täytyy tänään nolona käydä maksamassa.

Loppupäivän sinnittelin töissä, mutten pystynyt keskittymään mihinkään. Paitsi googlailemaan mikä selittää epäkypsät munasolut. Johtuuko ne siitä, että olen muutenkin ihmisenä epäkypsä?

Pahin oli kotimatka. Pinnistelin etten olisi itkenyt. Päässä takoi ajatus, että kunhan vaan pääsen kotiin niin voin rauhassa revetä. Metrossa oli lapsia, äitejä pienten vauvojen kanssa. PAHA! Onneksi laukussa oli joku kirja jota pakotin itseni lukemaan (tai tuijottamaan), koska muuten oli vaikea hallita tilannetta. Näytin kyllä siltä, että olen juuri itkuun purskahtamaisillani. Mikä siinä itkemisessäkin on niin noloa? Miksi sitä ei voi tehdä julkisella paikalla?

Viimeinen 100 metriä ennen kotiovea teki mieli juosta, sillä tuntui että nyt se tulee. Sisällä kasvava pakahduttava itkumöykky on vähän kuin pissahätä (paitsi että pissahätä on kaikin tavoin positiivisempi kokemus). Muutama kymmenen metriä ennen aloin repeillä ja kun sain ulko-oven perässä repesin lopullisesti. Sanoin miehelle, että nyt ei hyssytellä, nyt pitää voida itkeä kunnolla. Ja mies itki seurana.

Itkut on itketty (koputtaa puuta), mutta suru jäi. Pakko kai jatkaa.

Selvisikö lapsettomuuden syy?

Yhdeksästä munasolusta vain kaksi oli edes sen verran kypsiä, että hedelmöittyivät. Ja molemmat jakautuivat epänormaalisti. Alkionsiirto tehtiin, mutta mitään ei kannata odottaa. Lääkärikin oli ihmeissään, kun vielä punktiossa tilanne näytti hyvältä. Se saattaa olla selitys sille miksei lasta ole eikä ehkä tule.

Vollotin jo klinikalla ennen siirtoa, jatkoin siirron jälkeen ja nyt jatkan työpöydän ääressä. Toivottavasti kukaan ei keksi mitään asiaa mulle.

Punktio

Toimenpide oli odotuksia kivuttomampi. Edeltävät päivät elin normaalisti. Päivisin olin turvonnut ja olo tuntui tukalalta. Illat kuitenkin puuhastelin kaikenlaista jalkojen päällä vähän normaalia rauhallisemmin ja join paljon vettä. Sen myötä olo kohentuikin huomattavasti aina nukkumaan menoa kohden.Yötkin nukuin hyvin.

Punktioaamuna tuntui oikealla puolella pientä nipistelyä, muttei puhettakaan, että esimerkiksi kävely olisi jotenkin sattunut. Tästäkin olin lukenut muiden kokemuksia, miten itku kurkussa oli täytyy hiippailla toimenpidettä ennen ja varsinkin sen jälkeen. Se on varmaan sen pienen munasolu määrän ansiota.

Kanyylin pistäminen kyynärtaipeeseen ei tuntunut miltään (ennen olen saanut kanyylin kämmenselkään ja se muistaakseni oli huomattavasti ikävämpää). Punktiokaan ei ollut kivulias. Tunsin siinä maatessani miten rauhottavan ja kipulääkkeen coctail jysähti huumaavana tajuntaan. Puudutuspiikkien pistot olivat aika epämiellyttäviä ja siirtymisen rakkulasta toiseen tunsin.

Välittömästi keräyksen jälkeen kipu oli melko voimakasta ja säteili vasemmalla puolella lonkkaan, kylkeen ja ylävatsaan asti. Siinä hetkessä iloitsin, että saisin viettää vielä toisenkin päivän kotona potemassa. Kauhistelin kipua turhan ajoissa, sillä klinikalta päästyäni en ole kertaakaan ottanut särkylääkettä.

Keräyksen jälkeen olin pahoinvoiva ja vietin tovin tipassa. Olin hieman huolestunut, että siihenkö minä nyt romahdan  vaikka olin ollut niin hyvinvoiva vielä aamulla. Minua ennen operaatiossa olleet poistuivat klinikalta pikapikaa ja kuuntelin kuinka seuraavaksi paikalle tuli siirtoon meneviä.

Saimme ohjeistusta ja allekirjoitimme ennakkoon pakastussopimuksen. Saalis oli 4+5. Lääkäri sanoi, niiden olevan hyvänkokoisia. Vielä en tiedä onko niissä ainesta siirrettäväksi tai pakastukseen. Siirto on huomenna, joten sitten tuo selviää. Voisin soittaa väliaikatietoja, mutta ajattelin odottaa huomiseen. Huomenna aamulla ilmoitetaan, jollein siirtoon tarvitse saa tulla.

Kotona olin niin tokkurassa ja väsynyt, että päivä meni nukkuessa muutaman tunnin pätkiä kerrallaan. Mies oli mukana klinikalla ja kokkaili ruoan.

Pyysin sairasloman kahdelle päivällä, silmällä pitäen sitä, että tuo aika tosiaan saattaisi olla palkatonta + työni ei ole millään muotoa rankkaa. Koneen ääressä kökötän ja yritän ajatella. Suurin ponnistus taitaa olla se, kun julkisilla matkaan töihin ja sen joutuisin tekemään joka tapauksessa kun menen klinikalle (jos tarvitsee mennä).

Töissä ilmoitin kahdelle henkilölle, että olen poissa ainakin yhden päivän, todennäköisesti kaksi. Jotain ympäripyöreää selitin operaatiosta. Lääkärintodistuksesta toki voi päätellä jotain, mutta silläkään ei tunnu enää olevan sen kummenpaa merkitystä.

Tänään heräsin aikaisin ja olo on varsin normaali. Vuotoa ei enää ole, kipua ei tunnu ja turvotuskaan ei ole ihmeellinen. Ajattelin lähteä taimitarhaan.

Punktiota kohden & mitä sanon töissä

Tilanne oli parantunut viime viikosta, mutta potentiaalisten/kypsien määrä on silti vain 5-6 kpl. Nyt oikealla oli 2 x18 mm, 1x15mm, 2x12-13mm ja 2x10 mm. Vasemmalla 1x18,5 mm, 1x15 mm, 1x12,5 mm ja 1x10 mm. Nuorilla (kuten minulla - ai jaa?) ei yleensä pienet munarakkulat ole hedelmöittymiskelpoisia, kun taas iäkkäämmillä ne voivat olla.

Punktio tehdään jo keskiviikkona, vaikka se viime viikolla lääkärin puheissa oli "aikaisintaan keskiviikkona". Limakalvo on jo siinä elinkaaren vaiheessa, että sitä uhkaa parasta ennen päiväyksen täyttyminen.

Pregnylin pistän tänään ja sitten onkin omat piikittelyt ohi. Alkionsiirto on perjantaina, jos sellaiseen päästään. Nopeasti tuntuu menneen tämä juttu. Ainakin tähän asti.

Olo on ollut hyvä, mitä nyt kunnon syömisen jälkeen tulee huono/tukala olo, eikä sen takia juuri teekään mieli syödä. Lisäksi jonkin verran olen turvonnut, muutama finni pukkasi ja toisella kyljellä nukkuminen tuntuu ikävältä. Hyvä olo lienee yhteydessä vähäiseen isojen rakkuloiden määrään.

Yksi päänvaivaa aiheuttava ressinaihe on vielä ratkomatta: "mitä mä sanon töissä"? Eilen järkeilin, että kerron hallintohenkilölle (jolle saikut ilmoitetaan) koko jutun ja sanon etten ole kellekään muulle kertonut, enkä aio kertoa, enkä varsinkaan halua kertoa. Ihan tarpeeksi henkilökohtainen asia. Töissä on paljon ihmisiä jotka tuntee lisää ihmisiä jotka tuntee mut jne. Ihan liian pienet piirit, kun en ole valmis tulemaan kaapista ulos.

Mutta sitten en keksinyt, että mitä sitten kerron kaikille muille. Miten perun palaverit ja mitä sanon varapomolle, jolle en halua kertoa totuutta (oikealla pomolle kyllä voisin kertoa)? Turvaudunko valheeseen ja valehtelen kaikille, että vatsatauti otti vallan? Silloin en luonnollisesti voi kertoa kenellekään totuutta, vaan on pitäydyttävä samassa valheessa kautta linjan. No, valheella kun on todistetusti lyhyet jäljet, niin entäs jos sattuukin jotain yllättäviä kunnon heikennyksiä ja joudun pidemmäksi ajaksi parantemaan (Kyllä. olen lukenut internetin kauhukertomukset punktion jälkeisistä vatsaontelon tyhjennyksistä).

Äh. Lykkään tätä huomiselle ja toivon, että vastuullinen aikuinen minussa johdattaa minut oikean ratkaisun äärelle.

UÄ kuulumiset

Neljän pistopäivän jälkeen tulos on 6 kpl n. 7-10 mm kokoista munarakkulaa + joitain pienen pieniä. Onnettomat 6! Mitä olen lapsettomuushoitohistoriassani ehtinyt lueskella muiden IVF kertomuksia, ovat määrät olleet 10-15 luokkaa.

Puregon annosta nostettiin 150:n ja huomenna aloitan lisäksi Orgalutran pistelyn. Maanantaina sitten katsotaan mitä on tapahtunut. Punktioon pääsen aikaisintaan keskiviikkona. Viimeistään perjantaina.

En osannut sanoa lääkärille mitään.  En saanut kerrottua, että stressaan ja pelkään. Koko homma tuntuu väärältä. Olin kuin joku hidasälyinen älykääpiö. Kuuntelin ohjeet ja nyökyttelin. Kun pääsin huoneesta alkoi itkettää. Selviydyin kuitenkin hoitajan opastukseen Orgalutran pistämisestä ja sain suuni auki sen verran, että sain kysyttyä aiheutanko vahinkoa saunomalla ja uimalla kylmässä järvivedessä. No, en aiheuta. Pomppimalla ja kiertoliikkeillä voin saada munasarjan kiertymään, mutta siitä olikin puhetta jo viime käynnillä.

Paitsi, että tämä on pelottavaa niin lisäksi on turhauttavaa ettei keho suostu aktiiviseen yhteistyöhön. Nyt on tosi kyseessä! Toimisit nyt tämän kerran, niin lupaan olla itselleni armollinen ja pitää parempaa huolta. Olisi kiva saada kunnon saalis (edes kohtuullinen), kun tällä tavoin kehon luonnollista toimintaa järkytetään. Vähän vaivan palkkaa.

Miehen veljällä on kaksi tytärtä joista toinen IVF:n ja toinen PAS:in tuloksena. Sillä tiedolla yritän itseäni stempata. Jos veli olisi vielä naimisissa tämän vaimon kanssa, olisi lähipiirissä joku jonka kanssa tästä voisi puhua. Heidän eron myötä yhteydenpito on kuitenkin vähentynyt. Mies on ainoa jonka kanssa voin puhua, mutta enemmänkin tukea kaipaisin. Miksi sekin on niin vaikeaa, heti kuittaamassa, että kaikki menee hyvin ja kyllä me vielä lapsi saadaan. Kiireesti yrittää vaientaa, kun minä haluaisin puhua.

Siskon tai äidin kanssa on turha edes yrittää puhua, sillä heillä on käsitys etten raskaudu siksi, että "maaperä ei ole hedelmällinen" unettomuuden ja sairastelujen vuoksi. Ensin pitää voida tositosi hyvin pitkän aikaa ja sen lisäksi keho ja mieli täytyy olla tasapainossa. Ihminen on kokonaisuus jne. Turha edes selittää, että siitä tilanteestahan tähän aikoinaan lähdin. Iloisena, hyvinvoivena, stressittömänä. Se minä vaan on matkan varrella jotenkin hapertunut.

Pohjamudissa möyrintää

*Varoituksen sana: valitusta ja katkeraa tilitystä.

Äitienpäivä sai ihan eri ulottuvuudet kuin aikaisempina vuosina. Hairahduin lukemaan äitienpäiväpäivityksiä, toivotuksia ja katselemaan kuvia siitä, mitä kaikkea perheelliset tekivät äitienpäivänä. Vuosi takaperin en ärsyyntynyt siitä, että ihmiset toivottelivat hyvää äitienpäivää kaikille äideille. Nyt otin sen henkilökohtaisena tappiona ja muistutuksena siitä, mihin minusta ei ole. Mitä minä en ehkä koskaan ole. Poistin fb:n puhelimesta, etten tietäisi mitä kivaa "meidän x vuotias on keksinyt" tai "minkä nimen meidän toinen prinsessa tänään sai".

Olisin voinut olla muutaman päivän poissa linjoilta ja säästää itseäni. Osittain ärtyneisyyden ja itkupotkuraivarien  taustalla taisi olla se, että lapsettomuushoidot konkretisoituivat siihen pisteeseen, että piikitin eilen ensimmäisen annoksen Puregonia. Ja se pelottaa. Stressaa. Mitä jos se ei toimi? Miksi se toimisi? Solut kohtaavat toisensa luonnollisissakin oloissa, miksi maljalla kohtaaminen olisi tuloksellisempaa? Kuinka jaksan kesän, jos tulos on 0? Entä syksyn? Pelkään, etten jaksa olla vahva. Etten jaksa esittää, että kaikki on hyvin. Että juutun pohjamutiin lopullisesti (jalat ottaa jo pohjaan!).

Olen kai liian lapsettomuuskeskeinen. Nyt vajoan sinne kokonaan. Onhan elämässä paljon muutakin. Joo, ja se "paljon muutakin" voi  vain erittäin vähän täyttää sitä oman puuttuvan perheen ammottavaa aukkoa. Olen yrittänyt sitä  täyttää milloin milläkin, mutta tunnen itseni idiootiksi, joka ei koskaan kasva. Joka ei koskaan hyväksy itseään.

Treenaan jonnekin jonnin joutavaan, että olisi jotain mitä odottaa ja jotain mille omistaa elämä. Keksin retkiä sinne tänne, jotta voin vakuuttaa itselleni, että kyllä minä tätä elämää elän ja samalla tiedän, että valehtelen itselleni. Näitä asioita minä en halua sillä tavalla. Ne kuuluu elämään ja niillä on paikkansa, ja haluankin jossain mielessä. Mutta ilmankin pärjäsin. Ei niitä varten eletä. Ne voidaan vaihtaa vaihtoehtoiseen tai ne voivat muuttua elämän varrella.

Viimeisen vuoden aikana niissä kaikissa "paljon muissakin" on ollut voimakkaasti läsnä ajatus "sitten perheellä", "sitten lasten kanssa". En todellakaan elä hetkessä. En osaa hyväksyä tilannetta, joka kuitenkin on jossain vaiheessa ehkä pakko hyväksyä. Tai ehken vielä halua. Kai sekin on positiivista?

En enää tiedä olenko kateellinen vai katkera. Vai sekä että? Viime viikolla, sain itkuraivarit, kun siskoni muisteli esikoisensa syntymää. Eilen ystävän "lasten kanssa mummolaan päivityksestä + kuvista". Jotenkin näille asioille on nyt herkistynyt. Kai se on osa prosessia.

Pysyin kaapissa. Odotan parempaa hetkeä ja tämän hoidon tulosta ennen ulostautumista. Ta sitten pidän ovet visusti kiinni. Jotenkin tunnistin, että ulostuloni perimmäinen motiivi olisi ollut laittaa jauhot suuhun, kaikille niille "ihanan äitienpäivän viettäjille". Näpäyttää (katkerana ihmisenä) niitä, jotka ovat saaneet haluamansa. Ei se ehkä ole hyvä syy kertoa henkilökohtaisista ongelmista isolle ihmisjoukolle, jossa on mukana niitä näitä, kaukaisia tyyppejä elämän varrelta.

Tuhruttelua

Aamulla alkoi tuhrutella lupaavasti ja huomisen voi laskea kp1:ksi. Mielialan kurssi painui nopeasti miinukselle, mutta alkoi myös nousta yhtä jyrkästi. Täh, minäkö optimisti?

Mietin eilen pitäiskö minun lauantaina tulla ulos kaapista. Jos vaikka päivittäisin että "meidän liputuspäivä", linkkaisin infon lapsettomien lauantaista tai tykkäisi lapsettomien lauantaista? Ehkä ensi vuonna sitten? Ja mitä sillä saavuttaisin? 

Kärsimätön

Kp31. Dpo 15. Ilman vuotoa. Illalla ja yöllä menkkajuilintaa, eilen ja edellispäivänä pienen pieni verivivahdus valkovuodossa. Ärsyttävää. Tekeekö tämä odottamalla odottaminen, sen että ne oikein kiusallaan ovat alkamatta? Viime kierrossakin bongailin saman verensekaisen vuodon jota silloin kuvittelin kiinnittymisestä johtuvaksi. Muutama päivä sen jälkeen alkoi vuoto.

Tiedän. Liioittelen. Eletään vasta ensimmäistä päivää yli auringon tarkan kiertoaikataulun. Mutta viimeksi lokakuussa 2012 kierto venähti 4 päivällä. Tiedän niiden alkavan, mutten osaa estää itseäni ajattelemasta sitä toista, huomattavasti mielekkäämpää vaihtoehtoa. Ja kun antaa itselleen siihen luvan, niin kuvittelee myös kipuilun olevan erilaista. Välillä juilii toista puolta ja välillä toista. Ja tätä on jatkunut kohta viikon. Ehkä ikääntyminen on tuonut tällaisenkin mukanaan. Äh, nyt tarvittaisiin kiirettä töissä ja sosiaalisella rintamalla, jotta saisi huomion pois itsestä.

Iltaisin Nukku-Mattia odotellessa olen ajatellut munasolujen kasvattamisen aiheuttamaan painetta, ultrien ajankohtia. Ensimmäinen pitäisi olla kp4, kun pistoksia on takana 3 eli ensi viikolla alussa. Lisäksi olen miettinyt punkiota ja sen jälkeisiä päiviä. Ja sitä, mitä kaikkia menoja täytyy perua/siirtää tämän vuoksi vuoksi, potentiaalisia tekosyitä joita voisin kertoa. Mitä ilmoitan työantajalle, kun olen tällainen jänishousu enkä halua kertoa oikeaa syytä. Entä pitäisikö pyytää Venloihin joku muu tilalleni? Ei kai sillä oikeasti mitään merkitystä ole.